Talouden paradigman muutos – iso kuva, todella iso

Aikamme paradigman muutokset ja suurin niistä – talouden magneettinen napa vaeltaa Itään

*

Meidän elinaikamme suurin megatrendi ei ole hameenhelman korkeuden muutokset eivätkä korkovaihtelut, vaan globaalin talouden painopisteen siirtyminen Lännestä Itään, kaikkine siihen liittyvine ja seuraavine muutoksineen. Talous, itsetunto, hegemonia ja sotilaallinen uho, siis halu ja kyky vaikuttaa maailmaan, siirtyvät Kiinaan ja sen liepeille yhtä väistämättömästi kuin päivä seuraa yötä ja yö päivää.  Itseasiassa mahti ”tulee kotiin” (come home), josta se muutaman auringonkiertämän ajan harhaili muilla mailla.

Kun puhumme maailmantalouden keskipisteen (talouden napa) liikkeistä, puhumme paradigmasta. Todellisesta paradigmasta. Se on selitysmalli, perustava teoria olevasta. Mutta tässä muutoksessa ei kyse ole vain siitä, miten me yritämme ymmärtää ilmiön, selittää sitä, analysoida ja systematisoida, laatia mallivastauksen kysymykseen: mikä on, miksi näin, mikä siirtää mannerlaatat, ja mitä sille voi tehdä? Ei, kysymys ei ole vain kuvaamisesta, selittämisestä ja parhaimmillaankin ymmärtämisestä: kyse on todellisuuden muutoksesta, todellisesta voimien ja faktorien; ilmiöiden ja prosessien; metodien ja menetelmien hahmottamisesta. Kyse on kumouksesta, jossa voima nousee ja nujertaa toisen voiman, entinen väistyy ja uusi voima ottaa tilan, vallan ja lyö leimansa kaikkeen, ihan kaikkeen, mihin se koskee. Tämä on historiaa, käänne jossa kaikki kananmunat särjetään ja särkyvät, pitsinnypläys lakkaa, ja kaikki laulut vaihdetaan, sekä liput.

*

Paradigma muuttuu, totisesti muuttuu, mutta itse ajatusmallin muutoksen lisäksi maailman sen takana muuttuu. Ja se muutos on todellinen, ei vain imaginäärinen ja kuviteltu, mietitty, laulettu. Laulu lakkaa mutta toinen alkaa, sen malli ja sisältö ei muistuta lainkaan entistä. Uusi ottaa tilan ja ajan.

Eikä sen kosketuksen ulkopuolella ole muuta kuin dissidenttien väräjävät unet yön harmaassa kajossa, valojen ja suihkujen risteillessä kaikkialla.

*

Muita selityksiä muutoksen katveessa, ison muutoksen

Miten selitämme Lännen stagnaation?

SP:n Olli Rehn sanoo: EKP uudisti strategiansa.  Muutos tapahtui, koska ”talouden maisema on muuttunut”. Mikä muutti maiseman? > ”Tuottavuuskasvun hidastuminen ja väestön ikääntyminen ovat rakenteellisia trendejä, jotka ovat laskeneet luonnollista korkotasoa ja inflaatiota”, Rehn kertoi. [AL 10.7.2021, A15]

Nuo ovat tosiasioita, Euroopan tuottavuuden kasvu hidastui ja populaation elinvuosisummat ovat nyt korkeammat kuin eilen, ja huomenna korkeammat kuin tänään.

Mutta kuva, jonka Rehn piirtää on puutteellinen. Hän vain toistaa EKP:n jargonia, ja sekin on puutteellinen.

Kylmän Sodan jälkeisessä talousanalyysissä on tehty sama periaatteellinen virhe, jota Neuvostoliitto toisti aikanaan, loppuun asti: Tuotannontekijöiden kustannuksella (kustannussummalla) ei ollut väliä.  Vallitsivat hallinnolliset hinnat. Myyntihintaa korkeamman kustannustaakan omaavaa tuotantoa jatkettiin ja jatkettiin, kunnes umpikuja ja umpihanki.

Mutta me teemme samaa virhettä nyt, täysin piittaamatta tosiasioista, jotka tiedämme, vaikkakaan emme noteeraa.

*

Korot – hallinnollinen hinta vääristää markkinat, vääristää totaalisesti

Ajatelkaamme: EKP määrittää korot, siis velan hinnan. Ei vapaassa ja riippumattomassa tilassa, mutta on osasyyllinen nykytilanteeseen, ja siinä vallitseviin epätasapainoihin ja vääristymiin.

Maanosan suurin byrokraatti päättää merkittävän tuotannontekijän, pääoman, hinnan ja säätelee muutoinkin sen saatavuutta ja ehtoja!  Ja me kun luulemme elävämme ”vapaassa maailmassa”;

Vapaassa Lännessä; vapaiden markkinataloudellisten ehtojen ja vapaiden finanssien maailmassa. Huh.

Se niistä vapauksista. Milloinkahan meidän makroekonomistimme huomaavat tämän ristiriidan.

*

Talouden keskeinen käsite on koron ohella BKT.

Kun korko on painunut linttaan, ja faktorina menettänyt tilapäisesti vaikutustaan ja asemiaan, aivan liian paljon on merkityksiä ja arvo siirtynyt BKT:n harteille.

”Kaikki” tunnustavat, että BKT on huono siis epäkelpo mittari, mutta – parempaakaan ei ole olemassa. Mutta tähän ei saa jäädä. Miksei meillä ole tuotannontekijöiden hinnanmuodostukseen (täysi ja tosi hinta) perustuvaa analyysiä, jossa todella katsotaan, mitä BKT:n taso ja sen kohottaminen maksavat? Miksi kannattaisi ponnistella esimerkiksi BKT:n kasvattamiseksi 2 %:lla, jos tuotantopuolella tuotannontekijäkustannukset (reaalisesti markkinahintasuhteen mukaisesti hinnoiteltujen tuotannontekijöiden hinta on melkein yhtä korkea, tai jopa – kuten tapahtuu – kasvulukuja korkeampi? Miksi?

Esimerkki:

Kun vuonna 2008 [juuri ennen kuin finanssikriisi iski meille] Suomen BKT saavutti ATH:n.  Vastaavalle [ostovoimakorjatulle] tasolle Suomi pääsi vasta kymmenen vuotta myöhemmin, mutta silloinkin jättimäisen dopingin avulla.  Doping tässä on ostovoimaa rajusti kasvattanut raju velkaantuminen.  KUN huomioimme lisääntyneen velanoton (sekä julkisen velan että yksityisen ja yhtiöiden ottaman lisävelan vaikutuksen) niin EMME edelleenkään ole saavuttaneet vuoden 2008 silloisissa tuotannontekijäolosuhteissa saavuttamaamme talouden tasoa!

Miten huomioimme velkaantumisen ”avun” BKT:n kasvulle? Joudumme käyttämään soveltavaa suhteutusta, jossa huomioidaan velka, BKT ja tuotannontekijät, sekä niissä tapahtuneet absoluuttiset ja suhteelliset muutokset. Näin pelkistetysti ilmaisten lisävelan doping-vaikutus vuoden 2019 [viimeksi eletty ns. normaalivuosi] BKT:een on noin luokkaa 5 %. Eli emme ole vieläkään (!) saavuttaneet Suomen 2008 BKT-tasoa, vaan olemme siitä lisävelan kasvutekijävaikutuksen putsaamalla päätyneet tasolle -5 % Vuoden 2008 huipusta! Lohdutonta.

Tätä ongelmaa selittää vain tuottavuuden nousun traaginen pysähtyminen ja osittainen taantuminen, sekä erityisesti vientitulojen kasvattamisen kannalta olennaisen tuotantotaloudellisen innovatiivis-produktiivisen potentiaalin ja kapasiteetin tyrehtyminen.

*

Ei BKT saa olla mikään ”kultainen vasikka”.  Ei sen korottaminen – hintaan mihin tahansa ja markkinafaktorien vääristäminen ilman rajaa – voi olla itsetarkoitus, päämäärä sinänsä.  Minulla on käytännön esimerkki systeemisen vääristymisen mielettömistä vaikutuksista, kun ulkoisten tekijöiden (käskyjen) varassa osaoptimoidaan: VAPO:n johto määräsi yksikkönsä lisäämään ulosmyyntiä. Niinpä minä tilasin VAPO:lta rekkalastillisen turvetta maanparannusaineeksi. Hinta Karvian soilta Ikaalisiin toimitettuna maksoi vähän, vähemmän, kun mitä rekan ajokustannukset Karvia-Ikaalinen-Karvia maksoi (laskin sen itse). Tottakai ostin, koska ”voitin” itsekin. Mutta mitään järkeähän tuossa ei ollut.

Mutta tätä samaa, paljon suuremmassa mittakaavassa meillä tehdään nyt, ja koko Euroopassa.

Ajatellaan nyt, että ”rahalla ei ole mitään hintaa”, siis pääomalla, sitä saa melkein rajoituksetta, ja siitä ei tarvitse juuri maksaa korkoa, eikä maksaa takaisin. Siis keskeinen tuotannontekijä, pääoma, olisi niin kuin ilmainen! Ei se ole, mutta nyt se on. Kun tällaisella silmänkääntötempulla paisutetaan ostomarkkinoiden ostovoimaa, paisutetaan myös tuotantomarkkinan ”resursseja”!

*

Lännen ”luonnollinen” talouskasvu tilttasi jo aikaa sitten.

Miten matala Euroopan talouskasvu olisikaan Kylmän sodan jälkeisenä aikana (PCWE – Post-Cold War Era) olisikaan ollut, ellei olisi kahta:

1.Epäluonnollisen alhaalle väkisin ja poliittisesti painettua korkoa, ja siihen myöhemmin liittyvää paradigman muutosta: rajatonta rahan printtaamista ja jakoa, ilman hintaa ja ilman takaisinmaksun ehdottomuuksia, sekä:

2.Alhaisen talouskasvun hidastumisen perustava syy: Maailman tuleminen valmiiksi, jälleenrakennus saavutti saturaationsa 1980-luvun varrella (40 vuotta se otti, mutta ei enempää).  Rakenteet, yhteiskunnan infra, on rakennettu ja komerot täynnä kamaa. Ei tarvetta enää henki-hapatuksissa ponnistella, mukavamminkin pärjää. Ja tämän viimeksi mainitun motivaatiotekijän kääntöpuoli: Miksi rehkiä kun kurmitsat lentävät suoraan suuhun, – ja kun lisäponnistuksista saatava lisätulo, jos sellaista ylimalkaan on, menee yleiskuluihin (verot, maksut, kitka).

MIKSI siis vaivautua, kun ponnistuksen ja edunsaannin välinen suhde on pielessä. Hyöty sulaa kuin voi pannulla, valuu jonnekin. Hyötysuhdevaje, se on siinä.

*

Kyllä täällä kaatuakin voidaan”, ilmoitti everstiluutnantti Jussi Turtola Kiestingin motista syksyllä 1941, kun olosuhteiden, ristiriitaisten käskyjen, turhan tapattamisen ja kokonaistilannetta yhtään ymmärtämättömien esimiesten synnyttämä paine ylitti kestokyvyn. Aivan samoin uhkaa käydä talouskasvun taistelurintaman keulilla.

Kyllä täällä lossiksiksi heittääkin voidaan”, ilmoittaa rintamalohkon vastuuhenkilö, yksi jos toinenkin. Miksi rehkiä, kun ei mitään järkeä, eikä mitään hyötyä?

Suomessa ei yleisesti ottaen ymmärretä lainkaan, missä maailma menee.  Täällä ei nähdä toimintakentän kokonaiskuvaa. Tuijotetaan työttömän 8 %:n osaa, kohtaloa, asemaa ja mahdollisuuksia, mutta ei havaita, miten tärkeä on se joukko, 92 %, joka on jo töissä, ja jonka pitäisi jaksaa ja ehtiä työssään.

Puuttuu suhteellisuudentaju.  On hyvä ja myönteinen asia, jos joku henkilö pääsee työhön, jossa työntuottavuus on alhainen, ja puolet palkkauskustannuksista tulee valtion verokassasta.  Onhan siinä muitakin näkökohtia kun pelkkä taloudellinen tai fiskaalinen ulottuvuus.

Mutta miten tärkeää onkaan, että jokin diplomi-insinööri tai muu pätevä henkilö pystyy ja jaksaa tehdä työtään, jossa työn tuottavuus on olennaisesti korkeampi kuin siitä kansantaloudellisesti kertyvä kustannus.  Joku voi tehdä työtä, jonka työntuottavuus on vaikkapa 10 x mediaanitaso. Tai toisin ilmaisten: Joku voi tehdä työtä, jonka työntuottavuus ja työllisyysvaikutus on vaikkapa 10 työpaikkaa. Miksi emme noteeraa (juuri lainkaan) hänen työtään? Miksi moniaalla kehitellään momenttiavaimia ja kirveitä, joilla pyritään pienentämään hänen työstään saamaansa vastiketta? Miksi meidän ekonomistimme eivät laske tuollaisen ihmisen työpanokselle todellista, efektiivistä tuottavuutta? Tuottavuuden hintaa ja merkitystä? Jos hänen kaltaisellaan avainhenkilöllä olisi työnpanoksen ja tuotoksen hintaerittely, ehkä jokunen jättäisi taistelematta hänen työtään vastaan ja havahtuisi työnteonedellytysten heikentämisen mielekkyyttä.

*

 Minkälainen valtio ja maailma meillä on silloin, kun Kiina määrittää maailmanmenon pääsävelet?

En luule, vaan tiedän, että elo sellaisessa järjestelmässä ei ole herkkua, kaukana siitä.

Kiinassa (jo tänään) suuryrityksen johtaja voi sanoa suoraan, vilpittömästi, että hän voi milloin tahansa luovuttaa yrityksen valtiolle, karvoineen nahkoineen. Se ei muuta mitään.  Nyt valtio tukee yritystä menestymään globaalisti ja se saa valtiolta kaiken ”eteen”.  Kun yritys on valtion huostassa, valtiolla on entistä suurempi huoli ja vastuu siitä, että yritys menestyy, siksi valtio lataa sen eteen kaikki mahdolliset edut. Niinpä valtiollistettuna yrityksen johto ja koko systeemi voi toimia ja menestyä jopa paremmin kuin ”itsenäisenä yhtiönä”. Näin siis Kiinassa.

Lännessä asia on toinen.

Kemppinen kirjoitti (jo) 21.12.2005:

”Yhteiskunnan ja valtioliiton [siis EU:n] ohjaaminen lailla on jäänyt vaille kokonaishahmoa.  Kun olimme ennen Saksan ja Ruotsin armoilla, nyt otamme ohjeet Brysselistä ja Strassbourgista silloinkin kun ne ovat mielettömiä. 

Juristikunta ei ole asettunut Itä-Euroopan toisinajattelijoiden ensimmäisenä oivaltamaksi kolmanneksi ryhmäksi, hajalle lyötyjen kansalaisten ja kaikkivoipien valtioiden, välille.  Juristi voi olla EY:n, Suomen, jonkin firman tai puhtaan rahan käärimisen välikappale, mutta aika harvoin oikeudenmukaisuuden.”

Tämä on siis kirjoitettu 15 vuotta sitten, Kaliforniasta ja Euroopasta saatujen kokemusten perusteella: täyttä totta joka sana! Miten minä ihmettelenkään, miten lammasmaisesti Euroopan kansalaiset ja kansalaisoikeusryhmät ovat alistuneet EU:n eri instanssien säätämien lakien ja ohjeiden alaisuuteen, – ”silloinkin kun ne ovat mielettömiä”?  Tähän päivään tultuamme tilanne on vain käynyt entistä kornimmaksi, mahdottomammaksi ja lopullisemmaksi. Mitään havahtumista ja protestiaaltoa ei ole syntynyt, todellista ja vaikuttavaa.

*

Jatkan vielä yhden kappaleen verran Kemppisen (blogi 21.12.2005) kauan sitten, monta virranjuoksua sitten, esittämän tilannekuvan parissa:

”Edessä on vaikeita aikoja.  En ole aivan varma siitä, onko näin nopeasti teknistyvä yhteiskunta enää edes ohjailtavissa eduskunnan säätämillä laeilla.  Asiaa ei paljon paranna sosiologian ja poliittisen teorian muutamia vuosikymmeniä jatkunut kesantovaihe, joka nyt tosin osoittaa elpymisen merkkejä.” (korostukset vh).

Kemppinen oli niin oikeassa. Ainoa, missä hän erehtyi olemalla liian optimistinen, oli ounastelu siitä, että sosiologian ja poliittisen teorian pohdinta olisi löytänyt renessanssivaihteen, ja ammoin lakkautettu yhteiskuntakehityksen ja valtioliittokuvioiden tavoittelun näkökohdat olisivat saaneet ansaitsemansa kollektiivisia hyötyjä ja seurauksia tarkkaan puntaroivan pätevän käsittelyn. On vain niin ikävä Erik Allardtia ja hänen oppilaitaan!

Näkyjensä edessä jo vuonna 2005 kavahtanut Kemppinen latasi silloin:

”Rahaa olisi pantava rajusti perusteiden tutkimukseen ja lopultakin uskottava, että pelkkä teknologian kehittäminen ei riitä.  On kehitettävä myös ”infra” eli rakenteet, joilla tätä teknologiaa käytetään.

Muussa tapauksessa meillä on kohta käsissämme uusi torppareiden, mäkitupalaisten, lampuotien ja itsellisten luokka – sorretut ja solvaistut, jotka on jätetty vaille edellytyksiä ja mahdollisuuksia”.

Ymmärrän mitä Kemppinen tuossa ajaa, ja olen täsmälleen samaa mieltä. Itse tässä blogissa haluan katsoa maailmaa vielä laajemmasta ikkunasta, laajimmasta mahdollisesta.

Johtopäätökset ovat yhtä murheelliset, nyt 2021 kuin Kemppisellä 2005.

*

Otan esimerkin. Joku kansalainen ostaa verkkokaupasta tuotteen, joka Amsterdamin (tms. muun keskusvarastopaikan tietokoneelta etsitään lähimmästä varastosta).  Lähetti kiidättää sen kolmantena päivänä kotiovellesi, joskus jopa jo seuraavana päivänä. Maksat sen osamaksulla, lasku on sen verran iso. Mutta jo ennen kuin tuotteen kotiinkiidättävä lähetti soittaa ovikelloasi laskusi on maksettu: se on maksettu tavaran tuottajalle, ja velka, joka sinulla on, on siirretty jollekin tuntemattomalle globaalille perintätoimistolle, joka on varsinainen pankki, kaikkialla ja koko ajan.  Ei tässä mitään sinänsä, paitsi että on pari liikkuvaa tekijää, muuttujaa. Jos joudut vaikeuksiin, et ole velkaa jollekin tunnetulle tavaramerkille, vaan tälle kasvottomalle tuntemattomalle ulosottomiehelle. Armahtakoon Luoja Sinua.

Tämä siis jonkin pienen velan mysteerin valaisemiseksi. Jos sen kanssa voi tulla pulmia, niin kysymys kuuluukin ja sen tulee kuulua:

Miten sitten kun kyseessä ovat isot, todella isot, velat?

Suuressa mittakaavassa tämä tietää, – siis mitä se tietää? Se kasvoton tuntematon on melkoinen tekijä, kun puolet Suomea on velkaa sille, summaarisesti vaikkapa nyt 140 miljardia euroa, ja kun finanssit ja kuplat pettävät. Ja tämä on vain ohut siivu siitä todellisesta velallisuuden läpikäyvästä taudista, jota maa ja kansa potevat.

Ne, jotka tämän ”tiekartan” piirsivät ja panivat täytäntöön, olivat 2000-luvun ihmisvihaisin ja epäinhimillisin operoijajoukko.

Joku nauroi minulle, kun kerroin, että nyt ja tulevaisuudessa velallinen on torppari, joka on velkaansa sidottu kuin maaorja ennen historiassa oli sidottu turpeeseensa.  Tämä neropatti sanoi: ”Eihän siinä (maksukyvyttömyydessä) mitään ongelmaa ole.  Otetaan vain uutta lainaa vanhan lainan ja maksurästien kuittaamiseksi ja jatketaan uuden velkakirjan varassa taas kolme vuotta jne.”

Sehän ei mene näin. Kun velaksi antaja, velan omistaja (ja uuden velan antaja ja uuden velan omistaja jne.) ovat yksi ja sama, niin miten mahtaa olla velkojan ja velallisen voimasuhteiden laita? Voi meitä onnettomia naivisteja.

*

Palaan tähän velalla elämisen mysteeriin vielä monta kertaa, jos vain elää saan.

*

PS.

Olen varmaan jo kohta Yhdysvaltain finanssikriisin 2008 jälkeen lukenut sijoittajista, jotka ovat kertoneet ottaneensa itsensä ulos pörssistä.  Siis tyhjentäneet salkkunsa ja kotiuttaneet voittonsa.

Nyt viikko sitten [HS Visio, la 3.7.2021] Sinkko, jota olen lukenut ehkä puolet elämästäni, kirjoitutti näin:

Sinkko sanoo [osakkeiden] hintojen olevan liian korkealla verrattuna tulotasoon, joten hän pelkää romahduksen olevan lähellä.  Alkuvuoden aikana Sinkko on myynyt osakkeita pois.

Kerätäkseen kuulemma ”sotakassaa”.  Lisäksi kesällä pitää olla käteistä.”

Tämän luettuani olen entistä levottomampi. Kun Sinkko sanoo, että hän ”pelkää romahduksen olevan lähellä”, sen täytyy olla todella lähellä.

Viisas kerää sotakassaa, kun sota on tulossa.

*

+5
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu