Von Döbeln ratsasti aukkoja katsellen – tämän sankarin kuolemasta 200 vuotta

Kenraali von Döbelnin kuolemasta 200 vuotta 16.2.2020
*
Harva ruotsalainen kenraali on saavuttanut kuuluisuutta Suomessa, seikka joka kuvannee Ruotsin sotilasmenestyksiä viimeisten kolmen vuosisadan aikana. Ehkä hyvä niin, mutta eräs jossain määrin tunnettu hahmo kenraalikunnasta kuitenkin erottuu:

Suomen sodan sankari, kenraali Georg Carl von Döbeln (1758-1845).
Ruotsalainen eversti von Döbeln löi Suomen sodan aikana venäläiset Juuttaan taistelussa. Ennen taistelua von Döbeln tarkasti joukkonsa ratsain. Paavo Cajanderin jyhkeä suomennos J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista kuvaa katselmusta
”Vahvistuneita rivejänsä pitkin/nyt rauhallisna Döbeln ratsastaa/jokaisen parven, kaikki soturitkin/terävin silmäyksin katsastaa.”
Joku luova nero piruuksissaan väänsi siitä version, jonka mukaan ”von Döbeln ratsasti aukkoja katsellen”. Se versio lienee tätä nykyä alkuperäistä tunnetumpi.
Ei vähiten hänen populääriä läsnäoloaan ole ylläpitänyt Tuntemattoman sotilaan Hietanen. Ja stm Vanhalaa se huvitti suuresti.
Todella, Hietanen siteeraa Runebergia:
Ihanainen päiv oli loppunu Lapual. Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen.” Hän sekoittaa kaksi runoa, runot Kuoleva soturi:Lemulla oli verinen / jo päivä päättynyt”, ja Döbeln Juuttaalla: ”… missä vierityksin / veriset ruumiit, pirstat peittää maan.” – https://www.ts.fi/lukemisto/1074027931/Extralaine+Tutuksi+tullut+tuntematon
Väinö Linna, joka pisti Runeberginsä paremmaksi, hän kun tunsi pappenheimilaisensa ja opponoi sitä tietoisesti. Esimerkiksi, kun Runeberg Vänrikeissään panee yksinkertaisen mutta uskollisen lökäpöksyn, Sven Tuuvan kuolemaan venäläisen sotilaan luotiin siten, että luoti säästää tyhmän pään, mutta iskee uskolliseen sydämeen, niin Linnan Tuntemattomassa sotilaassa alati purnaava, mutta viimeisessä tulikokeessakin uskollinen alikersantti Lahtinen, -kommunisti ja sosialistinuorten opintopiirit kolunnut Urho Lahtinen – kuolee päähän, järjen kotiin, iskeneeseen luotiin.
*
Mutta von Döbeln, hän se oli terävä poika. Tunsi oman alansa lisäksi laajasti kulttuurihistoriaa, ja oli kynän mestari. von Döbelnin jäähyväispuhe suomalaisille sotilaille Uumajassa 1809 on alansa klassikko. Eräskin everstiluutnantti vannoi sen nimiin ja halusi välttämättä esittää siitä valittuja otteita eräissä kesäjuhlissa, minulla oli ilo kuulla vakavaa paneutumista sotilaskulttuurin helmiin noina aurigonlaskun jälkeisinä yöttömän yön hetkinä.
*
Eilen illalla käteeni osui vanha lehtiartikkeli, Karjala-lehden numero 38A päivämäärältä 15.2.1920. Siinä anonyymiksi jäänyt kirjoittaja muistaa kunnioituksella von Döbelniä, jonka kuolemasta tuolloin oli ”huomenna” eli 16.2.1920 tulossa kuluneeksi päivälleen 100 vuotta.
Runebergin ja von Döbelnin itsensä kunniaksi esitettäköön tuo 100-vuotisartikkeli tässä tänään, kun aivan kohta siis parin viikon kuluttua tuosta muistettavasta päivästä tulee vierähtäneeksi täydet 200 vuotta.

Kenraali Georg Carl von Döbeln kuoli Tukholmassa 16.2.1820. Koulussa hänet tunnettiin suomalaisittain Yrjö Kaarle von Döbeln. – Alikersantti Hietasen etunimi oli muuten Yrjö.
*
Karjala, 15.2.1920:
”Helmikuun 16 p., siis huominen päivä verestää yhden Suomen sodan sankarin Yrjö Kaarle von Döbelnin muiston. Tosin kyllä elää hänen muistonsa meillä. sillä von Döbeln on niitä yleviä sankareita, joista Runeberg on laulanut ja monessa ”vänrikissä” hän esiintyy yhtä uljaana, yhtä ylevänä sen vaikuttavan kuvan rinnalla, jonka Runeberg hänestä antaa runossa ”Döbeln Juuttaalla”. Mutta huominen päivä on erittäin omiansa virittämään hänen muistoansa, sillä huomenna tulee kuluneeksi 100 vuotta hänen kuolemastaan.
Yrjö Kaarle von Döbeln oli syntynyt Ruotsissa Skarsbor (Segerstad, vh) huhtikuun 29 p. 1758. Hän suoritti upseeritutkinnon 1775, lähti senjälkeen vielä täydentämään sotilaskasvatustaan ja meni ranskalaisten joukkojen kanssa Intiaan, jossa taisteli englantilaisia vastaan. Kun 1788 vuoden sota syttyi, palasi hän takaisin kotimaahansa ja nimitettiin Savon keveän jalkaväkirykmentin kapteeniksi. Hän oli mukana Porrassalmen taistelussa, sai siellä luodin päähänsä, eikä tämän tuottama haava milloinkaan täydellisesti parantunut. Sen vuoksi hän käytti otsallaan mustaa nauhaa.
Sodan loputtua hän palasi Ruotsiin, mutta siirtyi 1805 uudelleen Suomeen nimitettynä Uudenmaan rykmentin everstiksi. Vuoden 1808 sodan alusta alkaen hän oli mukana monissa otteluissa, osoittaen aina miehuutta ja neuvokkuutta. Huhtikuun 17 p. nimitettiin hän toisen prikaadin päälliköksi ja seuraavana päivänä hän otti ratkaisevalla tavalla osaa Siikajoen taisteluun. Tässä samoin kuin kaikissa seuraavissakin otteluissa hän johti Porin urhoja. Lapuan verinen voitto oli eittämättä pääasiassa hänen ansionsa ja seuraavissa taisteluissa hän oli porilaisineen urheasti mukana. Niinpä hän riensi Juuttaallekin johtamaan rakkaita porilaisiaan, vaikkei vielä olut toipunut sairastamastaan ankarasta taudista. Lokakuussa 1808 nimitettiin hän Ahvenanmaalla olevien joukkojen päälliköksi, mutta sairauden vuoksi kykeni vasta helmikuussa 1809 ottamaan tämän toimen vastaan. Ahvenanmaalta täytyi hänen kuitenkin peräytyä Ruotsiin.
Sen jälkeen hän sai johdettavakseen sotajoukot Pohjois-Ruotsissa, jonne venäläiset olivat hyökänneet. Menestyksellisesti hän taisteli Norjan rajalla ja Uumajassa kunnes tuli tieto rauhan solmiamisesta Haminassa.
Silloin lausui Döbeln Uumajassa jäähyväisensä Suomen armeijan jäännöksille. Näitä oli tuhatkunta ryysyistä miestä Uumajan torilla, sekä ruotsalaiset joukot uusissa vaatteissaan. tässä kohdisti von Döbeln, jonka sankaritekoihin emme tahdo laajemmin tässä kajota, kun Vänrikki Stool on ne parhaiten lausunut, puheensa Suomen sotureille. Tämä ylevähenkinen puhe, jota lukiessa liikutus vieläkin valtaa mielen, sisälsi seuraavaa:
Kenraali Georg Carl von Döbelnin jäähyväispuhe suomalaisille sotilaille, Uumaja 8.10.1809;
Sotilaat!
Minä olen kutsunut armeijan kokoon ilmoittaakseni, että valmistava rauhansopimus on syyskuun 17. päivänä tehty Ruotsin ja Venäjän välillä. Tämä rauhansopimus lopettaa hävittävän sodan kaikki onnettomuudet – tuleehan sen olla iloinen sanoma varsinkin, kun Ruotsin tyhjentyneet apulähteet eivät salli tämän taistelun jatkamista, jonka valtiolliset erehdykset ovat aloittaneet ja joka kahden pitkän vuoden aikana on riuduttanut maan voimat. Mutta Suomi eroaa Ruotsista – valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki!
Suomalaiset! Tässä rauhassa Ruotsin kruunu kadottaa kolmanneksen osan aluettaan, Ruotsi menettää ylevän Suomen kansan, voimakkaimman tukensa. Eikä tässä kyllin, Ruotsin armeija menettää sotavoimansa ytimen ja arvokkaimman osan. Emämaa on masennettu, vaipunut suruun ja kaipaukseen korvaamattomien uhrautumisten tähden, mutta kaikkiviisas kaitselmus on määrännyt meidän kohtalomme, ne on vastaanotettava kärsivällisyydellä, nöyryydellä.
Sotilaat! Toverit! Veljet! Te, jotka nyt päättyneen sodan aikana niin suurella uskollisuudella ja miehuudella, huolimatta vihollisjoukkojen lukuisuudesta ja odottamattomasta päällekarkauksesta, aseiden aineellisella voimalla Siikajoella, Revonlahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Lapväärtissä, Ähtärissä, Nurmijärvellä, Juuttaalla ja Iisalmella y.m. olette voittaneet viholliset; te jotka omin neuvoin otitte takaisin puolen Suomea – te jotka moninkertainen ylivoima vihdoin pakotti jättämään Suomen rajan, te olette sittemmin kestävyydellä taistelleet emämaan ruotsalaisen turpeen puolesta – te täällä olevat kalliit jäännökset ylevästä Suomen kansakunnasta ja sen urhoollisesta soturikansasta, teille minun tulee, ja minä sen teenkin, liikutetuin sydämin julistaa kuninkaan, valtiosäätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin armeijan, esimiesteni, toverieni, minun oma – kaikkien vilpitön kiitollisuus.
Kuninkaan armollinen suosio, valtiosäätyjen hellivä hyväntahtoisuus, Ruotsin kansan ihailu, Ruotsin armeijan kunnioitus, esimiesteni ystävyys, toverieni tunnustus, minun oma harras kiintymys teihin, ne ovat uhreja, jotka teille pyhitetään ja minun kauttani teille tarjotaan.
Suomalaiset! Veljet! Teidän urotyönne ovat suuret, ja kiitollisuus, jonka minä kaikkien puolesta teille lausun, on samassa suhteessa. Sen tulkitsemiseen tarvittaisiin kaunopuhujan koko kyky – minä olen sotilas – sotilas! mikä ylevä nimitys, kun se minulla on teille, teidän hyväksenne ja teidän kanssanne!
Ottakaa siis vastaan liikutetun sydämen kaunistelemattomat ajatukset; ja te ruotsalaiset joukot, jotka tällä surullisella hetkellä olette läsnä, olkaa elävinä todistuksina ruotsalaisen emämaan rajattomasta kiitollisuudesta.
Ruotsalaiset, olkaa ylpeitä siitä, että olette nähneet nämä suomalaiset jäännökset! Muistakaa heitä! Kunnioittakaa heitä! Katsokaa heidän kuihtuneita ruumiitaan, heidän kalpeita kasvojaan, siinä on merkkejä heidän uskollisesta, ehkäpä turhista ponnistuksistaan kuluneina vuosina!
Ja te suomalaiset! Kun tulette takaisin synnyinseuduillenne, niin ilmoittakaa siellä Ruotsin kansan kiitollisuus kansaanne kohtaan. Te palaatte kulunein vaattein, katkotuin ja läpiammutuin jäsenin, mutta te viette mukananne rehellisen soturisielun näkyvän kaunistuksen. Ruotsalaisen emämaan vihollisia teistä ei koskaan voi tulla, siitä minä olen vara; mutta pysykää kaikkina aikoina sen ystävinä. Jos uuden ylivallan voima estäisi teidän toiveitanne ja tahtonne täyttämistä, niin antakaa siunauksenne sydämen ja ajatuksen hiljaisella kielellä tulla emämaalle! Muistuttakaa tätä lapsillenne, suvusta sukuun me siunaamme teitä, kunnioitamme teitä!
Yhtä minä pyydän teiltä: kun te lähestytte niitä paikkoja, missä me olemme voittaneet vihollisemme, ja kun te siellä näette sen sorakummun, joka peittää meidän kaatuneet kumppanimme, huokailkaa siunausta heidän tomuilleen, he ovat kuolleet sankareina, ja heidän tuhkaansa vartioivat kunnian haamut. Te tunnette ihmissydämen moninaiset oikut, sen taipumuksen äkisti valita tunteilleen esineitä, joita se ei koskaan luule unohtavansa, mutta tuskin on muutamia viikkoja kulunut, kun se huikentelevaisuudessaan on tehnyt toisen valinnan. Aika muuttaa kaikki, sen kuluessa kaikki unohtuu, mutta sen minä teille vakuutan, ja te tulette itse sen huomaamaan, että soturiliitto, joka on solmittu taisteluissa, vaaroissa, veressä ja kuolemassa, ei koskaan hajoa. Me siis olemme varmoja toistemme rakkaudesta: soturiveljeys kestää elämäniän loppuun, ja e kiitollisuus, jota teille olen tunnustanut ja tunnustan, on tämän meidän yhteiseen siteeseemme erottamattomasti yhdistetty. Suomalaiset! Veljet! Jos minun sanojani voivat verikyynelet silmistäni vahvistaa, virtaisivat ne nyt, ja jokainen pisara vakuuttaisi teille minun kunnioitustani, ystävyyttäni.
Uumaja 8. lokakuuta 1809 Georg Carl von Döbeln.
Lähde: Em. artikkeli sekä Sauri, Seppo: Suomalaisten suuret taistelut. Keuruu: Otava, 2002. s. 48-49. ISBN 951-1-12624-5.
Linkki: https://fi.wikisource.org/wiki/Georg_Carl_von_Döbelnin_jäähyväispuhe_suomalaisille_sotilaille.
*
von Döbelnin elämänvaiheet tarkemmin täältä, https://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_Carl_von_Döbeln
sekä hieman perusteellisempi pienoiselämäkerta, Kansallisbiografia/finlit.fi;
https://www.finlit.fi/fi/tietopaketit/j-l-runeberg-suomalaisen-kirjallisuuden-seurassa/vanrikki-stoolin-henkilohahmojen-14#.XjrrxUBuLIU

veikkohuuska

historianharrastaja, tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu