Elämääni Hyvinkään sairaalassa

Maaliskuussa 2007 ajoin yöllä kahden ja kolmen välillä henkilöautolla kotoani Tuusulan Riihikalliosta Hyvinkään sairaalaan.

 

Kerroin sairaalan vastaanotossa että minulla on tuskia. Kuvailin tuntemuksiani sanoen että elän kuin ikuisessa tolkuttomassa krapulassa ja alavatsani kivut ovat sietämättömät, ja että nukkuminen on kipujen johdosta mahdotonta.

 

Minut otettiin tutkittavaksi sairaalan alakerran vastaanotolle. Veriarvoni osoittivat maksa-arvojeni olevan mielikuvituksellisen korkeat. Minut myös röntgenkuvattiin ja suolessani havaittiin sisältöä.

 

Koska maksa-arvoni olivat niin korkeat että sellaista yleensä mitataan vain vainajilta eli kuolleilta ihmisiltä, ja suolessani havaittiin röntgentutkimuksessa sisältöä, lääkäri sanoi että tuskani johtuu ilmeisesti ummetuksesta – eli siitä että suolessani havaittiin sisältöä – ja että ryyppään liikaa koska maksa-arvoni ovat mielikuvitukselliset.

 

Nämä ihmiset eivät ottaneet huomioon että olin itse ajanut autolla sairaalaan, olin siististi pukeutunut, ja tulohetkellä selvin päin. Heille ei ollut mikään ongelma ajatella että henkilö voi olla täysin normaali, siisti, artikuloida asiansa huolellisesti ja kohteliaasti, olla mitatusti selvin päin eli nollassa promillessa, ja silti olla alkoholiperäisessä myrkytystilassa joka ei ole tavanomaista edes elossa olevalle rappiolakoholistille eli pultsarille vaan korkeintaan alkoholimyrkytykseen menehtyneelle pultsarille.

 

Siinä maatessani toistin että minulla on tuskia ja että juuri siksi olin hakeutunut sairaalahoitoon. Lääkäri sanoi että voin mahdollisesti lepuuttaa sairaalan eteisaulassa jos haluan, muu ei käy. Esiinnyin niin itsepintaisesti kuin kykenin ja pyrin verbaalisesti viestimään että minulla on tuskia.

 

Makasin lavetilla ja vaikutin hetken aikaa nukkuvan. En kuitenkaan nukkunut koska en voinut; tuskat olivat niin kovat. Sairaanhoitajat juttelivat keskenään että tuollaisia arvoja mitataan vain ruumiilta ja olisin ollut järkevämpi jos olisi ajanut suoraan ruumishuoneelle, vaivaamatta terveydenhoitojärjestelmää turhaan siinä välissä.

 

Kuten edellä annoin ymmärtää, oletan heidän luulleen minun nukkuneen tuolloin. Kysyin jonkin ajan päästä lääkäriltä, voinko saada apua nukkumiseen koska olen niin tuskissani, mihin hän vastasi, että voivat panna minut uneen, mutta sairaalassa ei ole tilaa. Eli eivät voi.

 

Minua siis pidettin huomionkipeänä puliukkona vaikka olin siististi pukeutunut, puhuin kohteliaasti, selkeästi ja havainnollisesti ja olin itse ajanut autolla paikalle. Minulle ei annettu minkäänlaista hoitoa. Sain maata jonkin tunnin vastaanoton puolella ja minut komennettiin pois. Mene pois.

 

Tuo toi mieleen kokemukseni Kyllön terveysasemalla Jyväskylässä vuonna 1992. Olin aamuyöstä herännyt yhtäkkiä yli 40 asteen kuumeessa ja sanoin tuolloiselle kihlatulleni, jonka kanssa olin pian menevä naimisiin, että lääkäriin kai pitäisi mennä. Otimme taksin Jyväskylän Kortepohjasta Kyllöön. Selostin asiani Kyllön tiskillä ja minut pistettiin jonoon. Muita ei ollut paikalla eli paikalla vallitsi tyhjyys.

 

Meni vartti ja naispuolinen lääkäri jaloitteli paikalle. Vastaanottohuoneessa selostin hänelle mitä oli tapahtunut ja mitä olin itse havainnut eli miksi olin saapunut paikalle. Hän ilmeettömänä ja suunnilleen hievahtamatta kysyi: ”Mitä Sinä kuvittelet minun voivan tehdä asialle?” En tietenkään osannut vastata koska tuollaiseen kysymykseen vastaamisekseen olisi suunnilleen pitänyt olla hänen esimiehensä. Sanoin että merkittävät poikkeamat terveydentilassa huolestuttavat ja että hyvinvointivaltion periaatteisiin kuuluu, että jos henkilö tarvitsee sairauteensa hoitoa, hänen pitäisi myös sellaista saada.

 

Lääkäri kirjoitti minulle reseptin kuumetta alentavalle lääkkeelle, jota sain ostettua Kyllön apteekista saman tien. Tuolle lääkkeelle olin tosin allerginen mutten osannut vielä tuolloin artikuloida tätä asiaa. Minulle jäi vaikutelma että lääkäri piti kuumettani jonkinlaisena ”asianomistaja-asiana” jossa nyt voi olla auttavinaan sikäli kuin henkilön olo nyt siitä jotenkin on kohenevinaan. Eli vaivani lienee ollut hänen mielestään psykiatrinen siitäkin huolimatta että kuumetta mitattiin myös terveysasemalla 39 astetta.

 

Mutta takaisin vuoteen 2007. Ajoin aamulla takaisin kotiini joka sijaitsi Tuusulan Riihikalliossa. Työnantajalleni ilmoitin olevani sairaana, mihin en tietenkään ollut saanut ns. todistetta Hyvinkään sairaalasta. Minähän olin huomionkipeä pultsari jonka olisi pitänyt ymmärtää hakeutua omin päin ruumishuoneelle, käymättä vastaanoton kautta hieman Monopoli-pelin komentoja muistuttaen.

 

Tuollaiset asenteet terveydenhuoltohenkilökunnan taholta, siis lääkärien ja sairaanhoitajien taholta, eivät olleet minulle mitään uutta. Ovathan vanhempani lääkäri ja sairaanhoitaja.

 

Epikriisiini kirjattiin alkoholismi, joka sittemmin on muodostunut oletusarvoksi mille hyvänsä eteen tulleelle vaivalle. Jopa niin että jos fyysistä merkkiä alkoholismista ei ole kaivamallakaan löydetty, on katsottu tarpeelliseksi huomauttaa psyykkisestä addiktiosta. Eli ongelma on psykitarinen ja johtuu addiktiosta jolla ilmeisesti on psyykkinen perusta, sen sijaan että kyse olisi esim. käytetyn aineen itsensä tekemisestä itselleen tilaa ihmisen elimistössä (jolloin addiktion tyyppi voitaisiin tuomita fyysiseksi – jolloin sille pitäisi olla mittaamalla saatu todiste!).

 

Heinäkuussa 2007 kunnallisen terveyskeskuksen ultraäänitutkimuksessa lääkäri sanoi että minulla oli sappikiviä joista yksi oli tukkiva. Käsitin tuon mahdollisesti olleen jatkuvien tuskieni syy. Toisaalta en jaksanut ajatella asiaa kovin paljon enemmän ja olin jo siirtynyt sietämisen maailmaan. Olin vähän tyhmä.

 

Vähän tyhmiä olivat myös HUS:n sairaanhoitaja ja toinen lääkäri jotka hoitivat alkoholismia henkilöllä, jonka viikoittainen kulutus hipoi suurkulutuksen rajoja alapuolelta, ja joka kävi vastaanotolla suoraan töistä, omalla autollaan ja puku päällä.

 

Sairaanhoitaja sanoi että veriarvoni olivat niin katastrofaaliset ettei sellaisia yleensä havaita työelämässä olevilta tai edes eläviltä. Kenties hän unohti mainita ettei ihmisiltäkään? Hänen tehtävänsä oli hoitaa alkoholismia ja kytätä nollasta poikkeavia merkintöjä päivässä nautittuja alkoholiannoksia mittaavissa taulukoissa. Lääkäri sanoi että alkoholiriippuvuus on ensin saatava kuntoon eli pois.

 

Rajansa kaikella, joulukuussa 2007 menin työterveyteen ja valitin samoja asioita eli tuskia. Lääkäri pisti verikokeisiin. Parin päivän päästä, aivan joulun alla, hän soitti että menkää heti sairaalaan, Teidät leikataan heti. Menin, tosin minun oli lirkuteltava vaimoni toimimaan kuskina mikä ei ollut helppoa.

 

Kirurgi Jussi Luhtala pelasti minun elämäni joulupäivänä 2007, kiitos hänelle.

 

Minusta on täysin vastenmieliestä että joskus kitaraa soittaa osanneet neuropaattiset huumehörhöt joilla tuppaa olemaan J:llä alkava etunimi tukkivat julkisuuden vetistelevillä höpinöillään jostain Jeesuksesta tai erimerkkisten hoitajien ansiokkuudesta. He ovat väärässä. Heidän kanssaan en elä samassa yhteiskunnassa, enkä oikein haluaisikaan.

 

 

+2
velipesonen

Olen syntynyt vuonna 1968. Olen insinööri, isä, poika ja muusikko.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu