Biotaloudella on ruokohelvestä opittavaa

Ruokohelven viljelyn varhainen kehittäjä oli Lapin maatalouskoeaseman johtaja, tohtori Aimo Isotalo. Hän keräsi 1960-luvulla ruokohelven siemeniä Tornionjoen laaksosta, kylvi ne Apukan koetilalle ja kasvatti ruokohelpeä rehuksi. Rotevan, pitkäkortisen heinän rehuarvo oli kuitenkin timoteihin verrattuna heikko. Ruokohelven koeviljely onnistui, mutta karjan kasvattajat eivät helven viljelyyn vielä syttyneet.

Ruokohelven bioviljelyn toi Suomeen 1989 biokaasuinsinööri Olli Kuusinen. Hän oli tutustunut Vattenfallet-yhtiön bioenergian tutkimuksiin Keski-Ruotsissa. Kuusinen päätteli siellä hyvin kasvaneen ruokohelven menestyvän myös Suomessa.

Kuusisen ajatus oli yhdistää heinäkasvilla erikoissellun kuitu ja energia. Pellolta korjatusta ruokohelvestä keitettäisiin ensin lähitehtaassa heinäsellua. Mikä jää keitossa kuidun yli, syötettäisiin tehtaan kyljessä olevaan biokaasureaktoriin. Ruokohelven tuotepaletissa olisi ollut kaksi ulottuvuutta: sellu ja bioenergia.

Heinäsellulle oli 1900-luvun lopulla maailmalla kysyntää. Suomeenkin tuotiin Pohjois-Afrikasta Esparto-heinää lujittamaan ohutta seteli- ja raamattupaperia. Tällaista ohkopaperia valmisti muun muassa Tervakosken paperitehdas Hämeessä. Olli Kuusinen ehdotti pohjoista ruokohelpeä eteläisen Esparton korvaajaksi. 

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Ohkopaperin markkinat hiipuivat, eivätkä rahoittajat halunneet lähteä mukaan tarjoamaan uudentyyppistä helpisellua muun sellun oheen. Tämän jälkeen ruokohelvelle jäi vain bioenergia. Samalla helpikaasu syrjäytyi. Ruokohelpi tuntui mutkattomammalta polttaa sellaisenaan kuin käyttää ensin biokaasuksi.

Ruokohelven energiaviljely eteni 2000-luvun alussa nopeasti. Helpeä vauhditti niin sanottu uusiutuvan energian risupaketti. Se oli eduskunnan lupaama kylkiäinen vuonna 2002 hyväksytylle lisäydinvoimalle, Olkiluoto kolmoselle. Keskityn ydinvoiman lisäksi eduskunta halusi hajautettua biovoimaa.

Vuonna 2007 ruokohelven pinta-ala kävi korkeimmillaan 19 000 hehtaarissa. Tämän jälkeen viljely alkoi laantua, sillä ruokohelven poltto-ominaisuudet eivät tyydyttäneet voimaloiden väkeä. Vuonna 2018 ruokohelpeä kasvaa enää 3900 hehtaaria. Paaleja näkee silti siellä täällä sisämaassa. Osa nykyhelpeä menee karjan rehuksi, Aimo Isotalon alkuperäisen ajatuksen mukaan.

Ruokohelven lähes 30 vuoden tarina on opetus nousevalle biotaloudelle. Vaikka raaka-ainetta tuotetaan paljon, sen jalostus saa riittävän kannattavuuden vasta kun lopussa on useamman tuotteen kestävä ja markkinavetoinen yhdistelmä. Kun ruokohelveltä hävisi tuotepaletti, pelkkä bioenergia ei enää kyennyt takaamaan markkinaa.

2020-luvulla ruokohelpi on edelleen mukana biotalouden etanolisuunnitelmissa, esimerkiksi Sievin kuntaan suunnitellussa Scanchips -hankkeessa. Parinkymmenen vuoden kokemuksemme ennustaa, että pelkkä polttoneste ei takaa tuotannon kannattavuutta. Palettiin tarvitaan muutakin. Sievissä niitä tulevat olemaan furfuraali, etikkahappo, biohiili ja poltettava rankki lämpövoimaloille.

Moniulotteinen paletti lujittaa ruokohelven asemaa biotalouden viljelykasvina. Tällaista palettia muutkin biotuotetehtaat tarvitsevat.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu