Vihreyden teollistaminen edelsi biotaloutta

Vihreyden teollistamisen oppi kehittyi 1990-luvun alussa. Vihreyden teollistaminen on aurinkoenergian virtaa, uusiutuvia luonnonvaroja, niiden jalostusta ja aineiden kiertoa. Ihannetila tuottaa uusiutuvia materiaaleja tavalla, joka on sovitettu aineen ja energian kiertoihin niin että jätettä ei synny lainkaan.

Ympäristöongelmien ratkaisuna ei olekaan teollisuudesta luopuminen, vaan sellainen ekoteollisuus joka perustuu kiertokulkutalouteen ja suljettujen kiertojen teknologiaan. Ympäristöajattelu kääntyy ylösalaisin. Vihreyden teollistaminen tekee jätteestäkin myyntitavaraa.

Pisimmällä oli 1990-luvulla uuden sukupolven sahateollisuus. Edelläkävijä oli Kuhmon malli. Se yhdisti kestävän metsänhoidon, sahapuun, sähkön ja kaukolämmön paikallistasolla.  

Vihreän teollistamisen sahalle sisään virtaa raaka-ainetta tukkipuuna. Sahalta ulos virtaa lankkua ja lautaa kotimaan rakennukseen ja vientiin. Sahauksesta jää yli kuorta, purua ja losoa. Losot haketetaan. Hake myydään sellutehtaalle.

Kuori ja puru poltetaan sahan voimalassa sähköksi ja lämmöksi. Osan niistä saha käyttää itse. Ylimääräinen sähkö myydään sähköverkkoon ja lämmin vesi kaukolämpöverkkoon.

Sahauksen ja voimantuotannon jälkeen tukkipuusta on enää jäljellä voimalan tuhka. Vihreälle teollisuudelle sekin on tuote. Tuhka rakeistetaan ja levitetään lannoitteena kasvatusmetsiin. Tämä osuus on kehittynyt hitaimmin.

Sellu- ja paperitehtaat ovat kehittyneet vihreyden teollistamisen suuntaan. Esimerkiksi Äänekosken uusi biotuotetehdas hyödyntää tuotekaasua kuoresta ja osan haisevista sellutehtaan kaasuista rikkinä takaisin tehtaan omaan käyttöön. Samanlaisia innovaatioita odotetaan Kuopioon, Kemijärvelle ja muualle suunnitelluilta biotalouden hankkeilta.

2010-luvulla vihreyden teollistamisen haasteista yhä keskeisemmäksi ovat nousseet jäte-, hule- ja ojitusvesien mukanaan jokiin ja järviin kuljettamat ainekset. Niihin kuuluu hyötyaineita (kuten typpi ja fosfori), haitta-aineita (humus ja sulfaatit) ja raskasmetalleja (kuten kadmium).

Emme osaa kestävästi sulkea ainesten kiertoja, emmekä muuntaa vesikierron haittoja hyödyiksi. Esimerkkejä ovat Talvivaaran kaivos, turvesuot, biokaasulaitokset ja jäteveden puhdistamot.

Yliopistotasolla veden ja aineiden haasteeseen tunnetaan ratkaisuja. Pisimmällä on ravinteiden, haitta-aineiden ja raskasmetallien pysäyttäminen viljelykasveihin. Pysäyttämisessä on kyse on haitta-ainesten tasapainottavasta biosieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista. Sen puhemies oli suomalaissyntyinen, Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla vaikuttanut professori Gustaf Sirén.

Nyt Ruotsissa toimii Sirénin oppien pohjalta Enköpingin biovoimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 1000 hehtaaria hyöty- ja haitta-aineet haravoivia Salix-pajun viljelmiä. Tanskassa toimii 1400 omakotitalon suljetun kierron pajupuhdistamoa, joista jäte- tai hulevettä ei lasketa vesistöön ollenkaan. Salix-pajut haihduttavat kaiken veden taivaalle ja keräävät samalla hyöty- ja haitta-aineet runkoihinsa.

Vihreyden teollistamisen oppi on muuntunut parissa vuosikymmenessä biotalouden opiksi. Käytännön sovelluksia Suomessa on vielä varsin vähän. Meidän kannattaisi ottaa oppia muista pohjoismaista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu