Biomassapajun viljelyn juuret 1700-luvulla

Biomassapajuiksi voi määritellä hyväkasvuiset, tasalaatuista satoa tuottavat pajulajit, lajikkeet ja risteymät, joita on helppo viljellä ja kasvattaa tasaisella peltomaalla, muiden runsaasti biomassaa tuottavien hyötykasvien tapaan.

Puubiomassan osalta pajun viljelyssä on ero perinteiseen metsätalouteen. Kun puun tuotanto on kautta aikojen perustunut yksin puin kaatamiseen ja korjuuseen metsästä, nykyaikainen biomassapaju korjataan massoina, puimurilla viljojen tapaan. Kyse on kulttuurin (vertaa latinan sanaan agricultura) kehityksestä, siirtymisestä puubiomassan tuotannossa keräilystä viljelyyn. 

Biomassapajun viljelyn juuret Suomessa juontavat yli 250 vuoden taakse. Pajunviljelyyn, erityisesti energiaksi, kiinnitti ensimmäisenä huomiota tutkija Daniel Lithander. Hän julkaisi kasvitieteilijä Pietari Kalmin johdolla Turun Akatemiassa väitöskirjansa vuonna 1753. Väitöskirjan nimi oli varsin värikäs: ”Luovuttamattomia ajatuksia metsien paremman hoidon ja käytön tarpeesta Suomessa” (Oförgipliga tanckar om Nödvändigheten af Skogarnas bettre wård och ans i Finland).

Väitöskirjassaan Lithander totesi: ”Kuinka helposti, pajua viisaasti viljelemällä saisimmekaan kaiken sen polttoaineen mitä tarvitsemme”. Lithanderia voi pitää paitsi suomalaisen, myös koko pohjoismaisen pajun biomassaviljelyn esi-isänä.

Lithander lienee saanut ajatuksensa koripajun viljelystä. Se tunnettiin noihin aikoihin jo Euroopassa, mutta se ei ollut vielä levinnyt Suomeen.

Biomassapajun viljely ei kuitenkaan vielä alkanut 1700-luvulla, Lithanderin suosituksen mukaan. Polttoaineille koitti uusi aikakausi vuosisadan loppupuolella, kun ihminen oppi kuinka polttaa kivihiiltä juuri keksityssä höyrykoneessa. Uusiutuva biomassa hävisi ensimmäisen kerran uusiutumattomalle fossiilipolttoaineelle.

1800-luvun puolelta Suomessa on vain vähän dokumentoitua tietoa biomassapajun kasvatuksesta. Energiapajua tai ylipäänsä pajua polttoaineena ei mainita. Sen sijaan paju oli silloisen käsityön ja orastavan pienteollisuuden raaka-aine. Muun Euroopan tavoin pajua tarvittiin Suomessakin yhä enemmän korinpunonnan raaka-aineeksi.

Ensimmäiset suomalaiset ohjeet korinpunontaan sopivien pajujen viljelyyn antoi Gustaf Flinta vuonna 1882. Pajun viljelyä korien raaka-aineeksi tutkittiin ja edistettiin sittemmin 1900-luvun alkupuoliskolla kahdessa aallossa. 

Koripajun ensimmäisen aallon (1914-1930) käynnisti ja sitä veti Oulun läänin talousseuran metsäkonsulentti Seth Nordberg. Nordbergin perustamat kokeet Oulun läänin talousseuran alueella ja Rovaniemen metsäkoululla olivat aikaansa nähden hämmästyttävän perusteelliset. 

Nordberg kosketti jo 1920-luvulla menetelmiä, joita 1900-luvun loppupuolella kutsuttiin metsäpuiden lyhytkiertoviljelyn voimaperäiseksi ja laajaperäiseksi muodoksi. Koripaju (Salix viminalis) menestyi hänellä vain voimaperäisesti viljeltynä: hyvin muokatulla, viljavalla peltomaalla ja rikkakasvit torjuen. Jokipaju (Salix triandra) oli sitkeämpi ja se menestyi myös laajaperäisemmin viljeltynä: vähemmän muokatuilla, karummilla peltomailla ja rikkakasvien kanssa. Myöhemmin laajaperäiseen lyhytkiertoviljelyyn liitettiin myös koripajun yhtä vuotta pitempi kiertoaika.

Toisen koripajun viljelyaallon käynnisti Eeva Tapio 1940-luvun lopussa. Hän kokeili noin viiden vuoden ajan korinpunontaan sopivien pajulajien ja –lajikkeiden kasvatusta eri puolella Suomea, perustamansa ja johtamansa yhtiön Paju Oy:n merkeissä.

Eeva Tapion kokeet olivat perusteelliset, eri puolilla Suomea. Kokeiden tarkoitus oli luoda pohja uudelle korien pienteollisuuden liiketoiminnalle. Silloinen innovatiivinen ajatus koki kuitenkin takaiskun, kun muovikorit tulivat markkinoille 1950-luvun alussa. Se romahdutti suomalaisen koripajun kannattavuuden. Paju Oy ajautui vuonna 1954 konkurssiin.

Paitsi koripajuja Eeva Tapio ehti kuitenkin kokeilla myös 2-3 vuoden kierrolla kasvatettavia vannepajuja. Hän julkisti (1965) näin maassamme ensimmäiset sellaiset viljelypajun biomassan kasvutulokset, missä kyse ei ollut pelkästään pajun viljely yhden vuoden kierrolla koriteollisuuden raaka-aineeksi. Kasvuisien pajulajien useampivuotista viljelyä tynnyrinvanteiden raaka-aineeksi oli harjoitettu jo vuosia muualla Euroopassa.

Biomassapajun viljelyllä on Suomessa pitkät perinteet, jopa pitemmät kuin muiden puulajien viljelyllä. Erikoisin oli Daniel Lithanderin väitöskirjan lausuma bioenergian silloisista mahdollisuuksista.

Biomassapajun perinteistä ja kokemuksista on edelleen opittavaa, 2020-luvun biotaloudella.

Lähteitä:

Nordberg, S. 1928.  Vertaileva katsaus pajun viljelykseen ja sen edellytyksiin ulkomailla ja Suomessa. Silva Fennica 9:1-60.

Tapio, E. 1965. Pajunviljely ja sen mahdollisuudet Suomessa. Konekirjoite Helsingin yliopiston kasvinviljelytieteen laitoksella. 109 s.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu