4H – kerholaiset vauhdittivat energiapajun viljelyä

4H-kerholaiset osallistuivat 1978-1980 maamme nopeakasvuisimpien pajujen maastoetsintään, kilpailemalla keskenään. Heille järjestettiin Kannuksessa palkintojen jakotilaisuus 5.3.1982. Alustin tilaisuudessa oheisella katsauksella – katsauksen tekstiä on hieman ajankohtaistettu tuoreempien (2020) tietojen perusteella.

 

Energiapajun viljelyn suomalainen isä on Daniel Lithander, joka kirjoitti Turun Akatemiasta 7 heinäkuuta 1753: ”Kuinka helposti vain piiliä ja pajua viisaasti istuttamalla voitaisikaan saada miltei kaikki se polttoaine, mikä tarvitaan”.

Tuo silloinen kirjoitus ei kuitenkaan tuottanut pariin sataan vuoteen tulosta. Lukuun ottamatta paria epäonnistunutta yritystä käynnistää pajunviljely koriteollisuudelle, paju pysyi maamiehen vihollisena, kesyttömänä ojapensaana, joka ei uuvu kuokkaan, ei viikatteeseen, ei niittokoneeseen eikä juuri vesakkomyrkkyynkään.

Lithanderin ennustuksen voimaa alettiin tutkia 1970-luvun öljykriisien aikaan. Energiapajututkimus tuli osaksi metsäntutkimuslaitoksessa 1978 käynnistettyä energiametsähanketta, PERA-projekti (Puu energian raaka-aineena).

Myös 4H-kerholaiset osallistuivat energiametsähankkeeseen. Metsäntutkimuslaitoksen kenttäkokeissa sekä eri puolille maata perustetuilla kerhopalstoilla pajun kesytön kasvuvoima yritettiin kääntää ihmisen käyttöön; pajusta kehitettiin viljelyskasvia, jolla auringon uusiutuvaa energiaa kerätään hupenevien öljyvarojen jatkeeksi.

Kulttuuripajuja ja maatiaisia

Kun ensimmäiset energiapajukokeet käynnistyivät maassamme vuonna 1973, kokeiltavat pajulajit jouduttiin etsimään miltei umpimähkään. Vanhojen kulttuuripajujen, joita viljeltiin aikanaan korin punontaan ja tynnyrinvanteiksi, tiedettiin kuitenkin olevan ojanvarsipajuja satoisampia.

Pajuun pohjannut kotimainen koriteollisuus tyrehtyi 1950-luvun alussa. Silloin keksitty ja yleistynyt muovi mullisti markkinat. Varsinainen koripaju eli hamppupaju (Salix viminalis) säilyi silti pensasaidoissa ja muutenkin koristepajuna, mutta vain maamme etelärannikolla.

Koripaju on nopeakasvuinen myös energiapajuna, mutta se on talven kestävyydeltään heikohko. Jatkossakin koripajun pääviljelyalue rajoittui Etelä-Suomeen. Koripaju oli myös tärkeimpiä pajulajeja Ruotsissa, Skånessa kasvavissa energiapajun kokeissa.

Energiaviljelyn varhaisvaiheessa eniten koeviljely energiapaju oli ”jättiläismäinen” vesipaju (Salix ”Aquatica Gigantea”). Vesipaju pysyi kasvitieteilijöille pitkään mysteerinä, alkuperältään selvittämättömänä luonnon risteymänä, jonka muuan koripajun viljelijä löysi Tanskasta 1940-luvulla. Vasta 2000-luvun puolella vesipajun pääteltiin kuuluvan siperialaiseen lajiin Gmelinin paju (Salix gmelinii) (viite 1).

Talvenkestävyydeltään vesipaju tuntui koripajua vahvemmalta. Vesipajun arveltiin soveltuvan viljeltäväksi parhaiten maamme keskiosiin ehkä Oulun lääniä myöten. Sen arveltiin viihtyvän hyvin myös soilla.

Kolmas lupaava paju, joka kesti talvea vesi- ja koripajua paremmin, oli raidan, harmaapajun ja koripajun risteymä (Salix x dasyclados). Sitä kutsuttiin myös vannepajuksi. 2000-luvun käsityksen mukaan myös vannepaju voi kuulua lajiin Salix gmelinii. Näin sekä vesipaju että vannepaju olisivat saman lajin klooneja.

Vannepaju löydettiin vuonna 1976 Oulun kaupungin alueelta, joutomaalta. Sinne se lienee aikoinaan juurtunut sattumalta, paikalla harjoitetun taimikaupan yhteydessä. Vannepaju on ulkomaisista pajuista karaistunein niin keväthalloja, syyshalloja kuin talvea vastaan. Suhteellisesti parhaat kasvutulokset vannepajulla saatiin turvetuotannon jättömaille viljellyissä kokeissa.

Koko maassa täysin talvenkestävän, mutta nopeakasvuisen energiapajun etsinnässä maamme 4H-kerholaiset olivat avainasemassa. Heille järjestettiin keräyskilpailu.

Kolmena keväänä, vuosina 1978-1980 kerholaiset pitivät luonnossa liikkuessaan silmänsä auki ja mittailivat pitkiä maatiaispajun vesoja. Parhaat niistä he lähettivät testattaviksi energiametsäkoeasemalle Kannukseen.

Keräystä varten Suomi oli jaettu viiteen vyöhykkeeseen. Kustakin vyöhykkeestä löytyneen pisimmän vuosivesan löytänyt 4H-kerholainen palkittiin kunniakirjalla.

Maatiaispajuja saatiin energiapajun kokoelmiin alun toista tuhatta kappaletta. Lupaavia alkuperiä löytyi koko joukko. Kolmen kasvukauden jälkeen niistä oli parhaiten kasvanut Kullaalta löydetty risteymäpaju. Se kasvoi pistokkaasta kolmessa vuodessa 4 metriä 30 cm.

Uusi tulokas jokipaju

Jokipaju (Salix triandra) oli eräs lupaava, kasvuvoimaltaan 4H-pajuihin verrattava kotimainen maatiaispaju. Jokipajua kasvaa harvinaisena Liminganlahteen laskevan Temmesjoen sekä sen sivuhaaran Ängeslevänjoen varrella. Jokipajua kasvaa myös Tornion suistossa ja alajuoksulla.

Jokipajun kasvutapa on pysty ja se on vähäoksainen. Sen arvioitiin soveltuvan parhaiden 4H-pajujen tavoin hakepajuksi.

Merkittävä etu jokipajulla on kuitenkin kotimaisiin ja myös ulkomaisiin pajuihin verrattuna sen varma juurtuminen pistokkaana. Sekä kuivana kesänä 1979 että märkänä kesänä 1981 jokipajun viljelmät onnistuivat Kannuksen energiametsäkoeasemalla moitteettomasti. Jokipajun viljelyn laajempaakin kokeilua helpotti myös se, että pistokkaita oli ainakin koetoimintaa ajatellen saatavana riittävästi suoraan maastosta.

Kasvun ihme

Energiapaju viljellään keväällä, normaaliin kylvöntekoaikaan, tasaiselle maalle riveihin. Siemenenä käytetään pistokkaita: lyijykynän mittaisiksi katkottuja pajunvesan pätkiä.

Istutuskesänä, kun pistokkaat juurtuvat, osa elinvoimaa kuluu juuriston vahvistamiseen, mutta siitä huolimatta versot ehtivät venyä syksyyn mennessä miehen mittaan. Paras, varhainen pituuskasvun havainto ensimmäisen vuoden osalta oli Himangan kunnasta, jossa Pennalasta löydetty kulttuuripaju kasvoi pistokkaasta heti 2 metriä 56 cm.

Loka-marraskuussa vesakko leikataan 5-10 senttimetrin kantoon, ja ensimmäisen vuoden sato voidaan katkoa uusiksi siemenpistokkaiksi.

Varsinainen kasvun ihme todetaan leikkuun jälkeisenä kesänä. Leikattu kanto vesoo parhaimmillaan yli kymmenenkin vesaa, ja kasvusto näin tihenee. Valmiiden juurten avulla kantovesat yltyvät venymään. Heinä-elokuussa pituutta kertyy viikottain20-30 senttimetriä. Kantovesojen pituuskasvun nopeudeksi mitattiin parhaimmillaan 2,5 millimetriä tunnissa. Mikäli vettä riittää, kasvu jatkuu syys-lokakuun pakkasiin, hidastuen tosin ilmojen jäähtymisen myötä.

Energiapajun 4H-keräyksen jaksolla viljellyn pajun pituuskasvun ennätyksen mittasi Pälkäneen 4H-kerholainen Mikko Takala. Hänen koripajunsa venyi kannosta 3 metriä 97 cm kesällä 1980.

Käytännön kokeilut vuorossa

Energiapajun viljelykokeet olivat 1980-luvun alussa edenneet Metsäntutkimuslaitoksessa siihen vaiheeseen, että pienialaisilla koeruuduilla saavutettuja tuloksia haluttiin testata laajemman mittakaavan, vähintään yhden hehtaarin suuruusluokan kokeissa. Tällaisilla koealueilla olisi tutkittu energiapajun satotasoa käytännön mittakaavassa, viljelyn ja korjuun eri vaiheiden koneellistamista sekä tuotettua pajuhaketta energialähteenä.

Pistokkaiden istutukseen oli jo kehitetty koneen prototyyppi. Rikkaruohon torjuntaa haluttiin kokeilla normaalilla maatalouskalustolla ja mahdollisesti sokerijuurikasharalla. Energiapajun korjuuseen oli kehitteillä edestä leikkaava puimuri. Kaikkien näiden koneiden kokeilu oli mahdollinen vain riittävän laajoilla koekentillä.

Käytännön koekenttiä päätettiin viljellä Keski- ja Pohjois-Suomen turvemaille. Ensimmäiset koealueet kasvoivat Haapaveden Piipsannevalla ja Limingan Hirvinevalla, polttoturpeen tuotannosta vapautuneilla suonpohjilla. Tällainen turpeennoston jättömaa on oivallinen energiapajun kasvumaa: valmiiksi ojitettu, tasainen ja rikkaruohoton.

Toinen turvemaan viljelyalue oli maataloustuotannosta poistunut suopelto, joita Pohjois-Suomessa riitti. Uuden tuotantokasvin löytyminen näille, ränsistyville suopelloille laskettiin tuo van uutta ilmettä ja elämää maaseudullemme.

Turvepeltojen viljelykokeiluun löytyi laaja, runsaan 100 hehtaarin yhtenäinen alue Sukevan keskusvankilan mailta, Sonkajärven kunnasta. Esikokeet noin yhden hehtaarin alalla alkoivat kesällä 1981, ja viljelyn laajentamista suunniteltiin.

4H-kerhot avainasemassa koepistokkaiden tuotannossa

Kesällä 1981 energiapajua kasvoi Metsäntutkimuslaitoksen, Kemiran ja muutamien muiden yhteisöjen koealueilla yhteensä noin 20 hehtaaria. Silloisilla näkymillä energiapajun koeviljelyn alan laskettiin kaksinkertaistuvan vuosittain. Mahdollisimman pian haluttiin polttokokeisiin lämpölaitoksissa ja jalostuskokeisiin pellettitehtaassa.

Askelta pidemmällä energiapajun viljely oli lahden takana Ruotsissa. Koe-alueita oli viime kesän jälkeen noin 80 hehtaaria. Myös viljelijäkokeet olivat siellä alkaneet. Keväisin Ruotsissa maatalousyliopisto kurssitti energiapajun koeviljelystä kiinnostuneita isäntiä. Kurssin menestyksellä läpäissyt viljelijä sai käteensä todistuksen, joka valtuutti hänet toimimaan
virallisten pajulajikkeiden pistokasviljelijänä.

Juuri pistokkaiden puute jarrutti myös Suomessa silloin jo kymmenkunta vuotta harjoitettua pajun viljelytutkimusta. Apuun pyydettiin taas 4H-järjestöä. Kesällä 1980 ensimmäiset 5 kerholaista viljelivät noin 2 aarin palstansa ja tuottivat pistokkaita Metsäntutkimuslaitoksen energiametsätalouden hankkeen kokeisiin.

4h-kerholaisten innostus aiheeseen ja ensimmäisen kesän tulokset olivat lupaavia, ja toimintaa laajennettiin 24 uudella palstalla keväällä 1981. Kerholaisille ja heidän 4H-neuvojilleen järjestettiin myös ensimmäinen viljelykurssi toukokuun 9. päivänä 1981.

Pistokastuotantoomme löytyi heti uusi puhti. Sääoloiltaan onnettomasta kasvukaudesta 1981 ja liikamärkyydestä johtuvista takaiskuista huolimatta pistokkaita leikattiin kasvukauden 1981 jälkeen noin 170 000 kappaletta. Ja ensimmäisenä vuonnahan paju ei vielä kasva tosivauhdilla, vaikka poutaakin piisaisi.

4H-kerholaisten tuottamien pistokkaiden turvin energiapajun koeviljely Keski- ja Pohjois-Suomen turvemailla ajateltiin siirtyvän seuraavaan vaiheeseen: viljelymenetelmien kehittämiseen maatilan mittakaavaan, ja kasvatetun pajubiomassan käytön ja jalostuksen tutkimukseen. Siinä siirtymisessä 4H-kerholaisilla olisi ollut vauhdittajan osa.

Energiapajun tutkimus lamaantui 1985

Peltohakkeen tarve kuitenkin hiipui maassamme 1980-luvun puoliväliin mennessä. Raakaöljyn hinta oli romahtanut 1970-luvun öljykriisien hintatasoon verrattuna. Metsäntutkimuslaitos käytännössä lopetti energiametsähankkeensa vuonna 1985. (viite 2).

Energiapajun tutkimus kuitenkin jatkui maassamme lähinnä Fortum-yhtiön (silloisen Imatran Voiman) toimesta, mutta ainoastaan maamme etelärannikolla. 4H-kerholaisilla ei ollut tässä tutkimuksessa kuitenkaan osaansa.

*****

Viite 1 http://salix.uconn.edu/NameChanges_14_113269395.pdf

Viite 2 https://jukuri.luke.fi/handle/10024/522207

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu