Afrikan ruoantuotannon toivo on perhetilojen peltometsäviljelyssä

Huolimatta tieteen edistysaskelista, vihreästä vallankumouksesta ja puoli vuosisataa kestäneestä kehitysavusta, yksipuolisen peltoviljelyn tuottavuus ei ota noustakseen Afrikan köyhissä maissa. Nälänhätä on monin paikoin yhtä lähellä kuin seuraava epäonnistuva sato. Sen voi aiheuttaa vaikkapa räjähtävä heinäsirkkojen leviäminen.

Brittiläinen 1600-luvun ajattelija John Locke on ensimmäisenä todennut, että maatalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Locken mielestä viljelijäperheen tulee omistaa maansa, mutta enintään sen verran kuin perhe pystyy itse hoitamaan.

Maailmanpankki tutki asetelmaa, vertaili eri maita jo 1900-luvun puolella. Esimerkiksi Japanissa, Etelä-Koreassa ja Thaimaassa maatalouden omistus perustuu perheeseen. Samoissa maissa maataloustuotanto on ylijäämäinen. Maatiloilta alun perin virinnyt yksityisyrittäjyys selittää myös näiden maiden myöhempää talouskasvua.

Maailmanpankki löysi myös yllin kyllin esimerkkejä maista, joissa valtio omistaa maan, mutta maatalous ei tuota riittävästi edes omalle väestölle. Näitä maita on etupäässä Afrikassa. Ja kuitenkin esimerkiksi Kenian läntisissä ja Senegalin eteläisissä maakunnissa on alueita, joissa maatalous tuottaa ylijäämää eikä nälänhätää tunneta. Yhteistä näille alueille on juuri perhepohjainen maatalous.

Afrikan tuottavista maatalouden esimerkeistä löytyi toinenkin yhteinen tekijä. Niiden peltoviljely oli kehittynyt yksivuotisten kasvien ja monivuotisten, puuvartisten kasvien sekaviljelyksi, peltometsäviljelyksi.

Ennen eurooppalaisten tuloa Afrikkaan paikallisilla viljelijöillä oli tapana kasvattaa samalla maalohkolla viljaa ja puita. Afrikkaan asettuneet lähetyssaarnaajat ja kehitysavun työntekijät totesivat jo varhain, kuinka yleistä ja paikalliselle ihmiselle mieluista viljojen, puutarhakasvien ja puiden sekaviljely oli.

Eurooppalaisen perinteen mukaisesti neuvoimme jo siirtomaakaudella hankkiutumaan eroon paikallisesta menetelmästä. Pelto oli nähtävä peltona ja metsä metsänä. Sekaviljelyn neuvoimme korvattavaksi joko viljan tai metsän puhdasviljelyllä eli monokulttuurilla.

Istutimme eurooppalaisen perinteen myös Afrikan maiden maa- ja metsätalouden hallintoon. Peltometsäviljelyn merkitys kirkastui vasta, kun sitä ruvettiin kehittämään 1970-luvun loppupuolella tieteelliseltä pohjalta. Kehitysmaiden omat huippukoulutuksen saaneet tutkijat ottivat haasteekseen elvyttää peltometsäviljelyn vanhat menetelmät, kehittää niitä, etsiä entistä tuottavampia menetelmiä ja soveltaa niitä käytännön viljelyyn.

Viljojen ja puiden sekaviljely onnistuu parhaiten, kun puu on syväjuurinen typensitoja. Typpipuu on luonnon oma typpitehdas. Se ruokkii allaan kasvavia viljoja typellä, jota tihkuu puun juuriin kasvaneista typpinystyröistä.

Peltometsäviljelyn puut ovat pitkäjuurisia, ja ne imevät maaperän muita ravinteita syvältä viljojen juurikerroksen alta. Fosfori, kali ja mikroravinteet nousevat maasta ensin puun lehvästöön ja varisevat sitten karikkeena maahan. Lehtikarike lannoittaa puiden alla kasvavia viljoja.

Peltometsäviljelyssä kasvatettava puu on ekologinen pumppu, joka korvaa lannoituksen. Tutkimus kertoo, että akaasioiden alla kasvavan viljan sato voi nousta jopa kymmeniä prosentteja lannoittamattomaan avomaahan verrattuna.

Tropiikin maiden vihreä vallankumous 1960-luvulla perustui halpaan öljyyn. Myös Intiaa, Kiinaa, Indonesiaa ja monia muita Aasian maita uhkasi vielä silloin ajoittain nälänhätä. Nälän uhan poistivat riisin ja maissin superlajikkeet ja niille annettava voimallinen lannoitus.

Aasialainen vihreä vallankumous ei koskaan ehtinyt Afrikkaan. Lannoitteiden hinta nousi 1970-luvun energiakriisien jälkeen sietämättömän korkealle. Afrikkalaisella talonpojalla ei ollut enää varaa viljellä vain keinolannoituksella huippusatoa antavia lajikkeita. Peltometsäviljely on tähän hyvä vaihtoehto.

Peltometsäviljely kehittyy lähes itsestään silloin, kun viljelijä omistaa maan, ja kun väkiluku ja käytössä oleva maa-ala ovat toistensa suhteessa. Peltometsäviljelyn kehittymistä esti Afrikassa pitkään siirtomaa-ajattelun plantaasitaakka. Usko laajojen pinta-alojen ylivoimaisuuteen, suureen tilakokoon, oli luja.

Plantaaseja ei voi enää syntyä Afrikan kehitysmaihin maanomistuksen tasapainon järkkymättä. Maata ei siihen nykyisen väestönkasvun aikana enää yksinkertaisesti riitä.

Kun maa-alan ja väkiluvun välillä on maanomistukseen perustuva tasapaino, maa- ja metsätalous alkaa tuottaa. Syntyy ylijäämää, syntyy jakamista. Afrikassa se merkitsee nälkärajan ylittämistä, mikä on ensisijainen tavoite. Vasta ylijäämän turvin, kun on mistä jakaa, voi syntyä sosiaalista hyvinvointia.

VELI POHJONEN

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu