Biokaasu takaisin energiaviljelyn suuntaan

Biokaasu on Suomen energiataloudessa vielä verraten vähäinen tekijä. Biokaasulla on kuitenkin nykyasemaansa suurempi merkitys. Se on jo pitkään tunnettu silta uusiutumattoman fossiilienergian – maakaasun – ja uusiutuvan bioenergian välillä.

Puhtaimmillaan sekä maakaasu että biokaasu ovat kemian yksinkertaisinta hiilivetyä eli metaania. Sen molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä. Maakaasun kivihiiltä parempi ympäristömaine perustuu vetyyn. Vety palaa vedeksi ja antaa osansa maakaasun polttoketjun energiasta. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Hiilidioksidin päästöjen pikainen puolittaminen oli yksi perusteita miksi esimerkiksi Saksa halusi Venäjältä ostettavan maakaasun putkiverkot aiemmin kivihiileen (ja ruskohiileen) pohjanneeseen energiatalouteensa. Saksa ei halunnut välivaiheeseen lisää ydinvoimaa.

Maakaasulla oli osasensa myös Suomen energiatalouden eräässä välivaiheessa. 1990-luvun alussa maahamme ajettiin viidettä ydinvoimalaa, Olkiluoto kolmosta. Merkkivuodeksi tuli 1992, kun nuori kansanedustaja Matti Vanhanen onnistui eduskuntaponnellaan lykkäämään Olkiluoto kolmosen rakentamisen aloittamista kymmenellä vuodella.

Lisäydinvoiman vuoden 1992 vastustamisen yhtenä perusteluna oli, että meidän on tukeuduttava enemmän maakaasun energiaan. Sitä vartenhan meillä oli jo rakennettu Etelä-Suomen putkisto. Se oli kytketty Imatralta yhteyteen taannoisen Neuvostoliiton kaasukentille.

Ulkoa ostettavan ja fossiilisiin energiavaroihin kuuluvan maakaasun tuleva korvaaminen biokaasulla oli mukana yliopistotutkimuksissa samoihin 1990-luvun alun aikoihin. Eräs merkittävimpiä kaasurihankkeita oli Joensuun yliopiston Siikasalmen koetilalla Liperissä. Tutkimusta veti biokaasun varhainen innovaattori Simo Leinonen.

Biokaasun suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä, ei karjanlannan, vedenpuhdistusjätteiden tai ylipäänsä yhdyskuntajätteiden kierrätyksessä. Simo Leinonen kaasutti ja vertaili Siikasalmen koereaktorissa pellolla viljeltyjä biomassoja (muuan muassa puna-apilaa ja energiapajua), metsäperäisiä biomassoja (sahanpurua ja leppähaketta) sekä karjan jätteitä.

Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntui puna-apila.

Biokaasun käymisprosessia tutkittiin myös mädättäjäbakteerien suunnasta. Normaalisti biokaasurin bakteerit olivat villiä kantaa lehmän pötsistä. Ne olivat tulleet reaktoriin karjanlannan mukana.

Simo Leinonen kokeili biokaasurissaan hirven vatsasta peräisin olevia bakteereita. Puumainen biomassa kävi kaasuksi jo astetta paremmin, kun metaanibakteerit oli saatu männyntaimikkoja laiduntaneen hirven pötsistä.

Puna-apilan energiaviljelyssä ja metsäbiomassassa oli 1990-luvun alussa tulevaisuudennäkymä. Maakaasuputkien verkkomme ei jää joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu on ehtynyt, kun sen hinta on noussut sietämättömän korkealle, tai kun maakaasun hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita. Maakaasuverkkoa voisi laajentaa sähköverkon tavoin, Etelä-Suomesta Keski- ja Pohjois-Suomeen, ja tarvittaessa Tornion – Haaparannan tasolta Ruotsiin.

Ulkomaista maakaasua voi jatkaa kotimaisella, uusiutuvalla biokaasulla. Putkiverkkoon syötetään energiaviljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa puhdistettua kaasua. Maatilan pelloilla viljelty biomassa voisi olla aluksi puna-apilaa tai vastaavaa lehtevää nurmikasvia. Kun metaanibakteerien tutkimus ja edistyvät riittävästi hirven suuntaan, nurmen biomassaa olisi voinut biokaasurissa täydentää metsäbiomassalla, ajateltiin.

Kuluneen neljännesvuosisadan aikana biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun alun ajattelun suuntaan. Ostokaasua on kyllä tuotu vuosittain Venäjältä, mutta sen suhteellinen hinta on noussut epäedulliseen suuntaan. Maakaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja on kyllä liikenteessä, mutta ne löytävät maassamme tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät latauspisteitä.

Biokaasu taidetaan mieltää 2020-luvulla vain omanhajuiseksi kummajaiseksi, karjanlannan ja yhdyskuntajätteiden lopputuotteeksi. Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava infralla, koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävää EU:n ilmastotukea.

Suomen maatilat tarttuisivat biokaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan mittavaan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu