Kehitysapu voi tuottaa myös tulosta

Suomen antamaa, pääosin Afrikan kehitysapua on viime vuosina arvosteltu toivottoman kalliiksi ja tehottomaksi. Ankarimmillaan se on leimattu Kankkulan kaivoksi, mihin vain rahaa kaadetaan. Arvostelu on johtanut leikkauksiin eduskunnan vuotuisissa budjeteissa.

Kehitysapu voi tuottaa kuitenkin myös tulosta, joskus yllättävällä tapaa. Merkillisimpiä esimerkkejä on neljännesvuosisadan kestänyt (1977-2002) Usambaran metsähankkeemme.

Usambara on koillista Tansaniaa. Se on Intian Valtamerelle siintävä vuorijono, jonka Itä-Afrikkaan purjehtineet merenkävijät näkivät maamerkkinä Tangan lahden kohdalla. Usambaran vuoret ottavat vastaan valtameren kostean tuulen ja tiivistävät sen sateiksi. Vuorten rinteitä on peittänyt vanhastaan sankka sademetsä.

Usambara on kasvi- ja eläinlajistoltaan ainutlaatuisimpia Afrikan rannikoiden sademetsiä. Usambara on muun muassa suomalaisille tutun huonekasvin, paavalinkukan eli saintpaulian alkukoti.

Usambaran metsät, jalopuut ja hakkuumahdollisuudet lähellä rannikon satamia alkoivat kiinnostaa kaupallisesti 1800-luvun lopulla. Hakkuut aloitti silloinen siirtomaavalta Saksa. Vuodesta 1918 hakkuita jatkoivat britit. Tansanian itsenäistymisen (1961) jälkeen Usambaran metsiä hakkasivat paikalliset, pääosin valtiojohtoisena yhtiömetsätaloutena.

Suomen kehitysapu lähti 1970-luvun puolivälissä mukaan Usambaran hakkuisiin. Avun päätös tehtiin sahateollisuuden näkökulmasta. Nyt, 40 vuotta myöhemmin olisi helppo kyseenalaistaa silloinen päätös. Miksi ihmeessä veimme suomalaiset metsäkoneet Itä-Afrikan ainutlaatuisimpaan sademetsään? Emmekö olisi voineet riittävin taustaselvityksin tai luonnontieteen keinoin ennakoida, mikä ympäristökohu tällaisesta päätöksestä seuraa?

Usambaran metsähanke oli kuitenkin aikakaudelleen tyypillistä kehitysapua. Hankkeiden tavoitteet olivat peräisin kumppanuusmaiden silloisilta vallanpitäjiltä. Usambaran tapauksessa kumppanimme oli itsenäisenä valtiona vasta runsaan kymmenen vuoden ikäinen Tansania. Se halusi pohjata orastavaa kansantalouttaan omiin luonnonvaroihin, kumppanuusmaistaan opittavin keinoin.

Tansanian ensimmäinen presidentti Julius Nyerere vieraili Suomessa 1975. Hän pyysi suomalaisia mukaan maansa metsäteollisuuden kehittämiseen. Me etsimme samoihin aikoihin antamallemme kehitysavulle sellaisia hankkeita, että eduskunnasta löytyisi niiden rahoitukseen riittävä kannatus. Teollistavat metsähankkeet täyttivät ehdon. Niihin saattoi yhdistää vientiä: sahalaitoksia, korjuukoneita ja asiantuntijatyötä. Metsäavun ympäristöhankkeista ei vielä 1970-luvulla puhuttu.

Usambaran metsähanke käynnistyi 1977. Kehitysapumme vei maahan puunkorjuussa tarvittavaa kalustoa: moottorisahoja puun kaatoon, metsätraktoreita tukin juontoon, puskutraktoreita metsäteiden tekoon ja Sisu-kuormureita tukin ajoon.

Paikalliset metsurit ja konemiehet panivat Usambaran hakkuut vauhtiin. Menetelmä oli harsintahakkuu. Se poimi sademetsästä arvokkaimpia puulajeja. Tukkipuun rungot olivat järeitä, ja jyrkkä maasto oli vaikeaa. Koneet joutuivat suorituskykynsä äärirajoille.

Usambaran hakkuut etenivät hankesuunnitelman mukaan vajaat 10 vuotta. Kiitosta sai savotoinnin lähikyläläisiä työllistävä vaikutus. Välitöntä kritiikkiä herättivät kuitenkin hakkuiden voimaperäisyys sekä kiihtynyt, ympärivuotinen ja raskas puunkuljetus. Se kynti metsä- ja kylätiet syville urille.

Pian sademetsän tehohakkuu herätti myös ympäristöväen huolen. Kansainvälinen kritiikki Usambaran metsähankkeeseen kiihtyi. Käännekohdaksi tuli toukokuu 1985. Englantilainen tiedelehti New Scientist kirjoitti hankkeestamme artikkelin ”African violet may disappear from the wild”. Lehti syytti suomalaisia luontoarvojen sivuuttamisesta ja erityisesti paavalinkukan alkukodin tuhoamisesta.

New Scientist lehden puolen sivun mittainen hankearvio on tehokkain, mitä suomalaiselle kehitysavun hankkeelle on koskaan tehty. Artikkeli aiheutti ulkoministeriön käytävillä ja kahvilassa kohun. Niinpä Usambaran metsähankkeen ensimmäinen vaihe pysäytettiin.

Myös Tansanian hallitus havahtui. Se julisti Usambaran metsiin isojen hakkuiden kiellon. Vapautuksen saivat ainoastaan kyläläisten käsityönään tekemät vähäiset polttopuun ja muun kotitarvepuun hakkuut.

Usambaran metsähanke koki 180 asteen suunnanmuutoksen. Entinen sademetsien hakkuuhanke muuntui sademetsien suojeluhankkeeksi. Valtiojohtoisen yhtiömetsätalouden tilalle tuli kylämetsätalous. Suomi halusi olla mukana uudentyyppisessä metsäavussa.

Vuonna 1991 alkaneella jaksolla Usambaran metsähanke saavutti merkittävän luonnonsuojelun tavoitteen. Sademetsän alueelle perustettiin Amanin luonnonpuisto. Tansanian uusi presidentti Benjamin Mkapa vihki 1997 Amanin maansa ensimmäiseksi metsäluonnon suojelualueeksi. Samalla alkoi ohjattu luontomatkailu. Amaniin avattiin kymmenkunta luontopolkua, puiston rajalle perustettiin luontokeskus ja puiston keskelle luontomajatalo.

Perusteiltaan Amanin luonnonpuisto muistutti Tansanian oloissa kuuluisaa Ngorongoron suojelualuetta. Molemmissa oli suojelun lisäksi kyse kyläläisten edelleen nauttimasta oikeudesta alueen luonnonvaroihin. Ngorongorossa maasai-heimon jäsenet saivat laiduntaa edelleen karjaansa. Amanissa ympäristön kyläläiset saivat puolestaan korjata edelleen kotitarvepuuta, mutta vain rajoitetusti.

Kotitarvepuun korjuu sovittiin kyläläisten kanssa kolmen kohdan rajoitteella. Ensiksi, puuta sai hakata vain keskiviikkona ja lauantaina. Toiseksi, hakata sai vain yhdessä hyväksyttyjä, kaikkien tuntemia yleisiä puulajeja. Ja kolmanneksi, yhdessä päivässä sai hakata vain niin paljon puuta kuin metsästä pystyi itse olkapäillään tai aasin tarakalla kuljettamaan.

Kylämetsätalouden osalta Usambaran metsähanke näytti suuntaa muulle Tansanialle. Maan uuden metsäpolitiikan mukaan kyläläisten osallistuminen luonnonmetsien hoitoon ja suojeluun onnistuu parhaiten, kun kyläläisten hallintaan ja hyödyntämiseen lohkotaan valtionmetsistä sopivia kylämetsäalueita.

Usambaran pitkäaikaisen metsähankkeen aikana suomalainen kehitysapu koki merkillisimmän, mutta silti onnistuneen takinkääntönsä. Alkuperäinen sademetsien rujo hakkuuhanke, mikä äärevimmästä näkökulmasta näyttäytyi jopa sademetsän tuhoamisena, muunnettiin kansainvälisesti kuuluisaksi sademetsien luonnonsuojelun hankkeeksi. Paras osoitus siitä oli, että Usambaran metsät pääsivät maapallon tärkeimpien luonnon monimuotoisuuden alueiden (biodiversity hotspots) joukkoon.

Sademetsässä kasvaa edelleen noin 3500 kasvilajia, johon joukkoon hankkeen luontokartoittajat löysivät muutaman tieteelle ennen tuntemattoman puu- ja pensaslajin. Amanin metsässä lentää edelleen noin 350 lintulajia, joista merkittävimmäksi nousi hankkeen aikana löytynyt, jo menetetyksi pelätty metsäräätäli. Se on toinen Tansanian kahdesta äärimmäisen uhanalaisesta lintulajista.

Jo kasvi- ja lintuharvinaisuudet takasivat Usambaralle 2000-luvulla sellaisen kuuluisuuden, että 1970-luvun tapainen metsien hakkuuhanke ei olisi Usambaralla jatkossa enää mahdollinen. Usambaraa auttaa tulevaisuudessa myös Tansaniaan syntynyt oma innostus luontomatkailuun ja sen kehittämiseen luonnonvarojen hyödyntämisen uudeksi tulon lähteeksi.

Usambaran koneellistettu harsintahakkuiden hanke kääntyi yllättäen kehitysavun menestyshankkeeksemme. Ainakaan kansainvälisesti Usambaraa ei pidetä Kankkulan kaivona.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu