Kehitysavun Kankkulan kaivolla – metsähankkeen ruohonjuuritasolla

Suomen antama valtiollinen kehitysapu, perinteisessä muodossaan, on jo päättynyt. Itse asiassa sana kehitysapu on yritetty jo parikymmentä vuotta häivyttää ja korvata ensin sanalla kehitysyhteistyö ja myöhemmin sanalla kehityspolitiikka.

2010-luvun alussa kehitysavun ajatteluamme ravisteli näyttävimmin pankinjohtaja ja talousvaikuttaja Björn Wahlroos. Hän vertasi antamaamme apua Kankkulan kaivoon, mihin vain kaadamme rahaa vuodesta toiseen.

Kaikessa rahaa liikuttelevassa taloustoiminnassa on ajoittaisia häiriötekijöitä, epäselvyyksiä, varojen väärinkäyttöä ja pahimmillaan korruptiota. Tätä varten meillä on Suomessa muun muassa tiukka tilintarkastus. Luonnollista ja odotettavissa oli, että häiriöitä tulee myös kehitysavun hankkeisiin.

Miten nämä häiriöt näkyivät kehitysavun Kankkulan kaivolla Afrikassa, ruohonjuuritasolla? Otetaan esimerkiksi 1900-luvun lopun Usambaran metsähanke. Päätavoitteidensa saavuttamisessa se oli menestystarina (viite).

Valtiomme alkuperäinen kehitysavun käsikassara oli ulkoministeriön osastona toiminut Finnida (Finnish International Development Agency). Finnidan yläpuolella oli talousmielessä vain eduskunta. Sieltä vuotuinen rahoitus virtasi Finnidan kassaan.

Alkuperäisessä, 1950-luvun puolivälissä alkaneessa ja edenneessä hankeajattelussa Finnida ei suinkaan kaatanut rahaansa tropiikkiin, länteen ja itään. Finnida vain hyväksyi maksuun laskuja ja kuitteja, jotka sille oli lähettänyt hanketta pyörittämään valittu konsulttiyhtiö.

Otetaan kuittiketjun esimerkiksi Usambaran metsähanke, ja siinä maastoauto, joka oli tankattu Tangan kaupungin huoltoasemalla ennen siirtymistä Usambaran vuoristoon. Huoltoaseman dieselin tankkaaja kirjoitti dieselistä silloisen normaalin käsikuitin. Dieselin maksoi maasturin paikallinen hankekuljettaja, omista varoistaan.

Maastomatkan jälkeen maasturin kuljettaja tuli Usambaran hankevastaavan toimistoon dieselkuittinsa kanssa ja pyysi maksamaan sen. Hankevastaava tarkisti kuitin, hyväksyi sen nimikirjoituksellaan ja maksoi summan työhuoneensa numerolukitussa kassakaapissa olevista hankevaroista.

Kuukauden lopussa kaikki hyväksytyt kuitit lähetettiin postitse Tansaniasta Helsinkiin, konsulttiyhtiön päämajaan. Seuraavan kuukauden lopussa konsulttiyhtiö lähetti vielä kertaalleen vahvistetut kuitit koottuna laskuna Finnidaan. Finnidan maavastaava virkailija (country desk officer) tarkisti kuitit vielä kertaalleen, ja pani lopulta kootun laskutuksen maksuun konsulttiyhtiölle.

Perinteisessä kehitysavun hankeajattelussa Kankkulan kaivo olisi siis voinut olla suomalaisen konsulttiyhtiön pankkitili. Usambaran hankkeessa kyseinen pankkitili kuului silloiselle yhtiöllemme Metsähallitus Consulting. Se kuului suomalaisen täsmällisen tilintarkastuksen piiriin. Miten tähän sopii ajattelu Kankkulan kaivosta?

Toimiessani Usambaran hankevastaavana (1999-2002) minulle alkoi pistää silmiin maastoautojemme dieselin kulutus. Niinpä asetin dieselin maksukuiteille lisävaateen, auton kuljettajalle. Hänen tuli tankatessaan merkata kuittiin aina autonsa rekisterinumero ja tankkaushetken kilometrilukema auton mittarissa. Ilman näitä lukemia en suostunut maksamaan dieselkuitin summaa.

Pidin sen jälkeen excelissä kolmen kuukauden ajan laskelmaa mikä on viimeisen tankkauksen aikainen dieselin kulutus, litraa per 100 kilometriä. Omassa työsuhdemaasturissani (minkä aina itse tankkasin) kulutus oli 12 litraa / 100 km.

Usambaran hankkeessa oli kymmenkunta maasturia. Niiden kaikkien dieselin kulutus oli suurempi kuin vertailuarvoni. Suurin lukema oli yli kymmenkertainen, jopa 160 litraa / 100 km. Kieltämättä kiusallista oli, että tämän auton kuljettaja oli hankkeemme kaikista taitavin ja kokenein maasturin käyttäjä. Häntä tarvittiin muun muassa Usambaran hankkeessa vierailleiden arvovieraiden maastokuljetuksissa.

Kolmen kuukauden excel-laskelmieni kanssa menin toimistoni naapurihuoneeseen, paikallisen hankekumppanini (counterpart, Tangan läänin metsäpiirin johtaja) toimistohuoneeseen. Kerroin hänelle: ”Kuule, pitäisiköhän meidän viedä maasturimme konehuoltoon. Niiden dieselin kulutuksessa on merkittäviä eroja”. Katseltuaan excel -laskelmaa hankekumppanini tokaisi: ”Pidän heti puhuttelun autojemme kuljettajille”. Dieselin kulutus putosi tämän jälkeen merkittävästi.

Kankkulan kaivo oli löytynyt. Se oli huoltoasemalla. Ilmeisesti autojemme kuljettajat ja tankkausmiehet olivat tehneet ”hyvä-veli” sopimuksen. Tankkausmies kirjoitti kuittiin aina isomman dieselmäärän, kuin hän oli tosiasiassa autoon tankannut. Kuljettaja laskutti minua isommalla rahamäärällä, kuin hän oli itse tankkaajalle maksanut. Tankkausmies lienee kirjoittanut omaan kirjanpitoonsa erillisen kuitin, todellisella dieselmäärällä.

Ruohonjuuritason esimerkki kertoo, että Kankkulan kaivo saattoi hiipiä kehitysavun arkipäivään. Kehitysavun perinteisissä hankkeissa tämän valvominen kuului ensisijaisesti hankevastaavalle, sittemmin konsulttiyhtiölle ja lopulta Finnidan maavastaavalle.

Kun kehitysavun perinteiset hankkeet muuttuivat vuosisadan vaihteessa enemmän kehitysyhteistyön budjettiavuksi, oli varsin luontevaa ja odotettavaa että mahdolliset häiriötekijät, epäselvyydet, varojen väärinkäyttö ja pahimmillaan korruptio tulevat yleistymään. Siitäkin on esimerkkejä.

Veli Pohjonen

viite:

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu