Metsähengen tulo Kuusamoon – Afrikan ilmastometsitykset voisivat ottaa oppia

Metsämaisema läntisessä Kuusamossa, isojaon jälkeisten hakkuiden alueilla kasvaa tyypillisesti nuorta metsää

Vuosisatojen saatossa Kuusamossa, Kainuussa, muissa itäisissä pitäjissä ja koko Suomessakin on vaikuttanut kolme luontoomme liittyvää henkeä: erähenki, maahenki ja metsähenki.

Vanhin oli erähenki. Se oli keskeinen jo esihistoriallisella kaudella. Silloisten asukkaiden keino elää oli paljolti kalastusta järvirikkaalla alueella. Lähes yhtä tärkeä elinkeino oli metsästys pienriistan ansapyyntineen ja suurriistan ajopyyntineen. Kuusamossa erähengen pitkää kulttuurin vaikutusta kuvaa paikallisen, urheiluseuran nimi: Kuusamon Erä-Veikot. Tänään seuran kansainvälinen, vuosittainen urheilutapahtuma on pohjoismaisten hiihtolajien maailmancupin avaus Ruka Nordic.

Kaskeaminen käynnisti maahengen

Maahenki Kuusamoon tuli 1600-luvun puolivälissä. Lounaisempaa Iijoen ja etelämpää Paltamon suunnasta saapuneet uudisasukkaat olivat taitavia kaskenpolttajia ja kaskirukiin viljelijöitä. Kaskiruis nosti maatalouden Kuusamossa ja Kainuussa erätaloutta tärkeämmäksi elinkeinoksi. 1830-luvulla yli puolet Kuusamossa viljellyn rukiin, käytännössä leipäviljan, kokonaissadosta tuli mäkien ja vaarojen kaskimailta.

Kaskiruis viritti maahengen. Se jatkoi vahvana aina vuoteen 1850. Sitten valtio kielsi kaskenpolton. Kaskeaminen nimettiin metsän hävitykseksi, ekologisesti kestämättömäksi toimeksi. Kaskenpolton kieltäminen johti Kuusamon ja Kainuun nälkämaaksi heti 1850-luvulla.

Leipäviljan pulaa jatkui vuosikymmenten ajan. Maatilojen pienet, ravinteiltaan kaskimaita köyhemmät pellot eivät yltäneet rukiillaan kaskisatojen vertaiseen tuotantoon. ”Meidän on uudesta luotava maa” kehotti Kainuun maanviljelysseura tilaamassaan nälkämaan laulussa.

Alkoi siirtymä kolmannen hengen kauteen, metsähengen kauteen. Metsähenki virisi, kun myyntiin kysytyt puut alkoivat tuottaa, elinkeinona. Kuusamossa siirtymä vaati kuitenkin monet vuosikymmenensä, aina 100 vuoden jakson.

Metsän puiden omistus ja ylipäänsä maan hallinta olivat taannoin sekavat, paljolti nykypäivän Afrikan kehitysmaiden tapaan. Aluksi Kuusamonkin asukkaita askarrutti, kuka saa vai saako kukaan metsiä kasketa. Sittemmin pohdittiin kuka saa hakata metsistä rakennus- ja polttopuuta omiin tarpeisiin, ja lopulta kuka saa myydä metsistä puuta sahoille tai rintamaille puita uittaville yrittäjille.

Ennen metsähengen aikaa (ennen vuotta 1850) tuskin kukaan pohti kannattaako minun istuttaa, tai saanko edes istuttaa uusia puun taimia, kaskeamisen jättämiin metsän aukkoihin. Saman tyyppinen pohdinta oli yleistä monissa Afrikan kehitysmaissa vielä 1900-luvun lopussa.

Suomen ongelmat ratkaisi isojako

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään maaseutua asuttavien viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy omin toimin viljelemään ja hyödyntämään. Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien.

Isojaon pohjoismainen esi-isä on ruotsalainen taloustieteilijä Jacob Faggot. Hänen klassikkokirjansa vuodelta 1746 (Svenska landtbrukets hinder och hjelp) käynnisti isojaon. Parissa vuodessa ajatus levisi Suomen puolelle.

Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittasi alun perin päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän. Sittemmin sana manttaali on tarkoittanut hehtaarimäärää, mikä kyseisen ehdon täyttää.

Manttaaliopilla oli kääntöpuolensa tiluksensa saaneille. Luovutettua maalohkoa seurasi yksinkertainen mutta tehokas pinta-alaverotus. Kunkin tilallisen oli maksettava vuosivero, maavero, maa- ja metsätilansa manttaaliluvun mukaan.

Koillisen Suomen ja Lapin väkiluku oli 1700- ja 1800-luvulla alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi.

Ruotusopimus vapautti Kuusamon maaverosta

Isojako alkoi Pohjanmaalta 1749. Se levisi hitaahkosti pohjoiseen ja itään, mutta se ei vielä ehtinyt Kuusamoon asti. Viivästymisen aiheutti vuoden 1789 knihtikontrahti- eli ruotusopimus. Sen mukaan kolmen itäisen pitäjän (Kuusamo, Kemijärvi ja Salla) talonpoikien oli huolehdittava maanpuolustuksesta Venäjää vastaan. Vastineeksi kruunu vapautti pitäjät isojaosta ja siihen kytketystä maaverosta. Hieman epämääräisesti ruotusopimus takasi, että maa ja metsät (ja puut) kuuluvat kokonaan pitäjäläisille.

Siirryttyämme tsaarinvallan kauteen 1809 ruotusopimukselle ei ollut enää perustetta. Niinpä valtio halusi myös koillisiin kuntiin isojaon, etenkin isojaon takaamat vuotuiset verotulot.

Veromuutosta kuusamolaiset ymmärrettävästi vastustivat. Meni aina 1877-1878 valtiopäiviin asti, ennen kuin ruotusopimus kumoutui. Lopulta valtiopäivät vahvisti päätöksensä vuoden 1898 isojakoasetuksella.

Ruotusopimuksen kumoaminen ja isojaon odotus käynnistivät Kuusamossa välittömästi uuden metsäelinkeinon. Puiden myynti ja uittokuljetus alkoivat jo 1800-luvun lopussa. Samalla vahvistui metsähengen ensimmäinen aste, alati kiihtyvä puun myyntihalu.

Kehitystä nopeutti Suomen kansantalouden kasvu 1800-luvun jälkipuoliskolla. Puurakentaminen ja vienti tarvitsivat yhä enemmän metsämailta laatupuuta niin länsirannikollamme kuin itärajan takana.

Uittoa Kitkajärveltä länteen ja itään

Kuusamon ja Posion alueella sijaitsee Kitkajärvi. Sen vaaraympäristön varhaiset tukkipuun hakkuut ja uitot ovat vaikuttava esimerkki metsähengen käynnistymisestä. Yli-Kitkan ympärysmailta hakatun ja myydyn tukkipuun uitto länteen, Kitkajärven Akanlahden ja viereisen Livojärven kautta Iijoen vesistöön ja Pohjanlahden sahoille, käynnistyi 1894.

Venäjän tsaarinvallan aikaan puuta myytiin ja uitettiin Ala-Kitkan suunnasta myös itään. Kitkajokea ja alempana Koutajokea myöten laadukas tukkipuumme päätyi Vienan meren rannikolle, kolmelle Koutan pitäjässä sijainneelle sahalle. Uitto Koutaan käynnistyi 1890-luvun puolivälissä.

1900-luvun alusta lähtien talonpojat pääsivät myymään jo määritellyiltä lohkoiltaan puuta. Kun kysyntä maailmalla oli kova, Kuusamo koki vahvan korkeasuhdanteen. Se ulottui vuoteen 1916. Ensimmäisen maailmansodan myötä kysyntä oli hiipunut. Tukkipuun myynti ja uitto Kitkajärveltä itään pysähtyivät. Sodan jälkeen itäuittoa Neuvostoliittoon ei enää tapahtunut.

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisellä kaudella Kuusamon isojako eteni, kuitenkin kiusallisen hitaasti hallinnollisten riitelyjen vuoksi. Hitaus vaikutti muun muassa siihen, että suuren laman (Kuusamossa 1928-1934) aikana puuta saatiin myytyä (länteen päin) todella vähän.

Toinen maailmansota mullisti taas Kuusamon maanomistusolot. Sodan jälkeen oli asutettava kunnan Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden siirtolaiset. Uusittu laki Kuusamon isojaosta annettiin vasta tammikuussa 1950. Sitten isojako vauhdittui, mutta toimenpiteet kestivät aina vuoteen 1961.

Kuusamon yhteismetsästä Suomen suurin

Kuusamon isojakoa täydensi erityispiirre, Kuusamon yhteismetsä. Ajatuksena sen rajaaminen oli esillä jo vuoden 1898 isojakoasetuksessa. Perusteluina olivat yhtäältä jo silloin harvaan asutun seudun kestämättömäksi ounastellun metsätalouden estäminen sekä toisaalta Ruotsin yhteismetsien hyvistä taloudellisista tuloksista kantautuneet tiedot.

Varsinaisesti Kuusamon yhteismetsän valmistelu alkoi 1930-luvulla. Se keskeytyi kuitenkin toisen maailmansodan ajaksi. Sodan jälkeen yhteismetsän valmistelu jatkui. Se saatiin lopullisesti päätökseen 5.4.1957, kun Kuusamon yhteismetsä merkittiin valtakunnalliseen maarekisteriin Suomen suurimpana yhteismetsänä.

Yhteismetsälle isojaon alkuperäinen pinta-ala oli 89’659 hehtaaria. Paikallisena jakolukemana käytettiin 750 verollista hehtaaria manttaalia kohti.

Manttaaliopin mukaan 750 Kuusamon metsähehtaaria riittäisi elättämään yhden paikallisen metsätalousyrittäjän perheineen. Näin tänään voisi tapahtuakin. Luonnonvarakeskuksen tietokannoista laskettuna Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa metsätalouden keskimääräinen nettotulo jaksolla 2015-2019 oli 63,8 euroa metsähehtaaria kohti. Näin 750 hehtaarin metsätila toisi metsätalousyrittäjän perheelle Kuusamossa tänään kuukausitulona 3988 euroa.

Isojaon toteutuminen 1950-luvun loppuun mennessä vauhditti kuusamolaista metsähenkeä. Käytännössä kaikki metsälohkonsa maarekisteriin varmistaneet maatilat pääsivät myymään puuta. Se näkyi lisääntyneinä hakkuina ja uittoina. Esimerkiksi pääosa Kitkajärven ympärysmetsiä hakattiin 1960-luvulla joko voimallisesti harventaen, siemenpuuhakkuin tai avohakkuin.

Länsirannikolle myytyä puuta uitettiin Kitkajärvellä moottorivoimin, lauttahinauksena Akanlahden tukinnostolaitokseen. Viimeinen uittovuosi oli 1964. Sen jälkeen myyntipuu siirtyi kuorma-autoihin. Hakkuut siirtyivät yhä enemmän metsäautoteiden alueelle.

Isojaon jälkeinen metsähenki näkyy edelleen Kuusamon metsämaisemassa. Kansallispuistoja ja erillisiä luonnonsuojelualueita lukuun ottamatta näemme kaikkialla pääosin 1960-luvun jälkeisiä viljelymetsiä, harvennusmetsiä ja kasvuisia taimikoita (kuva 1)

Kuva 1. Koilliskairan kasvatusmetsää Rukatunturin ja Kitkajärven välissä

Metsähenkeen kuuluvat tänään päätehakkuiden lisäksi myös vuotuinen puun taimien istutus, taimikonhoito, ensiharvennukset ja energiapuun korjuu.

Isojaon opetukset siirrettävissä Afrikkaan

Kuusamon isojaon historiasta, metsähengen syntymisestä ja metsähengen vaikutuksesta kestävään metsätalouteen on maailmanlaajuisesti opittavaa. Oppia on siirrettäväksi esimerkiksi Afrikan ilmastometsityksiin.

Ilmastometsitys hakee Afrikan metsättömiksi kalutuille maille (kuva 2) kuvan 1 tapaista vaikutelmaa. Viljellyt puut ja hoidetut metsät luovat hiilen nieluvaraston, millä on merkittävä ilmastovaikutus. Kasvaessaan hoidettu metsä nielee jatkuvasti hiiltä, vaikka samalla tehdään kevyitä harvennushakkuita.

Kuva 2. Metsättömäksi hakattua aluetta Lalibelan ylängöllä Pohjois-Etiopiassa. Etualalla kyläläisten peltometsäviljelyn periaatteella istuttamia Eucalyptus globulus puita.

Ensimmäinen kuusamolainen opetus on isojako. Maapalstat on Afrikassakin jaettava paikallisille perheille, manttaaliopin mukaisesti. Kun mukana on metsähengen luonut talous, perheet alkavat istuttaa puita. Perhe voi saada vuosituloa paitsi meidän metsänhoitomme mukaisista harvennushakkuista myös kansainvälisellä tasolla luotavasta hiilipörssistä.

Toinen kuusamolainen opetus on isojaon luoma yhteismetsä. Afrikassa, esimerkiksi Saharan ja Sahelin vyöhykkeellä on edelleen asumatonta maata niin paljon että ilmastometsityksiin voi luoda yhteismetsien osion. Niissä alkuvaiheen metsityksen voisi toteuttaa rikkaiden maiden kehitysavun varoin. Nämä ilmastometsät siirtyisivät mahdollisimman nopeasti paikallisille viljelijöille Kuusamon yhteismetsän opein.

Kolmas kuusamolainen opetus on, että maanomistukseen liittyvät toimet vievät aina pitkän ajanjakson. Tähän on varauduttava Afrikan ilmastometsityksissäkin. Kuusamon isojako kesti 100 vuotta. Saharan ja Sahelin ilmastometsityksen hanketta on puolestaan esitetty 80 vuoden kaudelle (2021-2100).

Neljäs kuusamolainen opetus on metsähengen puhuri. Siitä tuli talouden perusta Kuusamossa 50 vuotta sitten. Siitä voisi tulla talouden perusta myös köyhissä Afrikan ilmastometsityksen maissa.

Kuva 3. Metsänkasvatus onnistuu Etiopian ylängölläkin, kun on isojakoon tai yhteismetsään verrattavat säännöt. Keskellä koptikirkon ympärille rauhoitettu pyhä metsä paikassa Sekela, Amharan maakunta.

****

Alkuperäinen artikkeli (suppeampana ja eri valokuvin) on julkaistu Koillismaan Joulu 2020 (nro 20) lehdessä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu