Palometsänhoidon tielle

Tammikuussa alkaneet kevään sateet lienevät jo taltuttaneet Australian loppuvuoden 2019 järkyttävät metsäpalot. Akuutin tilanteen väistyttyä on aika pohtia perimmäisiä syitä paloille. Ja samalla on syytä varautua siihen, että Suomeenkin ja muualle Pohjoismaihin voi iskeä entistä lämpimämpi ja kuivempi hellejakso. Meillä jakso kulminoituu heinäkuuhun.

Miksi Australian metsät palavat säännöllisesti ja vuosi vuodelta entistä rajummin? Miksi nykypäivän Suomi on ainakin toistaiseksi kyennyt välttämään vuotuiset metsäpalot? Miksi myös esimerkiksi metsäinen maa Japani tähän kykenee? Tai sotien jälkeen uudelleen metsitetty Etelä-Korea? Tai vaikkapa Euroopan hiilimetsänhoidoltaan vahvin maa Slovenia? (linkki 1)

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään. John Locken oppi näyttää pätevän myös metsäpaloihin ja niiden ennalta torjuntaan.

Kaikissa massiivisten palojen maissa metsämaan omistus on pääosin valtiolla, yhteisöillä tai suurilla yhtiötiloilla. Valtio-omistus selittää osaltaan Kanadan ja Venäjän metsäpaloja. Australian yksityisen maanomistuksen (yhtiötilojen) tilakoosta esimerkki on vaikkapa Australian Tipperary Station -maatila (linkki 2). Lähes miljoonan hehtaarin (928’000 ha) tilakoollaan se on utopistisen kaukana John Locken opista.

Tyypillistä vähäisten palojen metsäisille maille ovat lukuisat perhemetsätilat ja niiden verraten vähäinen yksilökoko. Suomessa on noin 600 000 metsätilallista; metsätilan keskikoko on noin 30 hehtaaria. Sloveniassa maan metsistä 80 prosenttia kuuluu perhetiloille; 250 000 metsänomistajaa pitää metsistään huolta. Slovenian metsätilan keskikoko on vain 2,7 hehtaaria. Japanissa yksityismetsiä on 60 prosenttia kaikista metsistä; yli hehtaarin kokoisia metsätiloja omistaa 1,2 miljoonaa japanilaista. Metsätiloista 90 prosenttia on kooltaan alle 20 hehtaaria.

Metsämaan omistuksen pirstaloituminen on metsäpalojen torjunnalle etu. Metsätilallinen asuu – tai ainakin ennemmin asui – lähellä palstaansa. Hän kasvattaa ja hoitaa metsäänsä paloja ennalta torjuvalla tavalla. Hän on myös hanakka torjumaan vähäisenkin palon siemenen omalla maallaan. Esimerkki on männyn koneellisesta kylvöstä kuivalla keskikesän kaudella. Tunnollinen metsälönsä mies tai nainen kävelee vielä auringonlaskun aikaan kylvöurat läpi, tarkastaen että traktorin telaketjujen kivi-iskuista mahdollisesti syntynyt kipinä ei ole kytemässä kylvöalueella.

Metsämaan pirstaloituminen perhetiloiksi avitti metsäautoteiden verkkoa. Suomessa tämä hoidettiin 1900-luvulla metsätilalliselle myönnetyllä halpakorkoisella, pitkäaikaisella metsänparannuslainalla. Suomalainen metsäautoteiden verkko on nyt paras maailmalla. Metsäautoteiden verkkoa kiitämme osaltaan siitä, että olemme pikaisesti ehtineet jo syttyneet metsäpalot sammuttamaan.

Toinen metsäpalojen taustaselitys on kulttuurissa. Ihminen on läpi historiansa kaskennut metsää vuotuisen ruoan tuotantonsa tieltä. Kaskeaminen, ja sitä seurannut laajempi palokin on ollut eräänlainen jokamiehen oikeus, normaali vuosi-ilmiö. Australialainen mediahaastattelujen perustoteamus syksyn 2019 paloille oli ”maastopaloja on ollut Australiassa aina”.

Metsästystä ja paimentolaiselämää avittavien maastopalojen sytyttäminen oli vanhastaan Australian alkuperäiskansojen (aboriginaalien) jokamiehen oikeus. Se siirtyi 1700-luvulla Englannin maahan lähettämille siirtolaisillekin. Syvään juurtunut normaalien vuosipalojen ajattelu on edelleen 2000-luvulla australialaisten mielissä.

Afrikkalainen tyyppiesimerkki maastopalojen kulttuurista on parivaljakko Tansania – Etiopia. Tansaniassa karjaansa kasvattavilla viljelijöillä on ollut vuotuinen tapa sytyttää kuivan kauden lopulla lähimetsänsä pohjakasvillisuus kulopaloon. Näin nautojen, vuohien, lampaiden ja aasien odottama kevätheinä lähtee mahdollisimman nopeasti kasvuun heti ensimmäisen sateen jälkeen. Kuivan kauden lopun kulopalot saattoivat levitä Tansanian sisämaassa kymmenien kilometrien vyöhykkeinä ja runnella tielleen sattuneita metsäpuitakin.

Tansaniassa kulotettu lähimetsä on tyypillisesti valtionmetsää, ei perhemetsää. Sen sijaan Etiopiassa, etenkin Pohjois-Etiopiassa pääosin pienet perhetilalliset omistavat metsät. Vuotuisia metsäpaloja Etiopiassa ei ole, samalla tapaa ja samassa mitassa kuin Tansaniassa. Ja laidunheinää tarvitsevaa karjaa Etiopiassa on kuitenkin enemmän kuin Tansaniassa. John Locken oppi tulee mieleen tässäkin.

Suomi luopui kaskeamisen kulttuurista jo sata vuotta sitten. Osasimme kääntää kulttuurimme. Toki valtion metsissämme voi tänään syttyä pikku paloja retkinuotioista, johtuen retkeilijän huolimattomuudesta. Mutta tänään tuskin kenellekään tulee mieleen kulottaa pikku tilkku valtionmetsää, nauriin kasvatukseen.

Kolmas metsäpalojen taustatekijä on palometsänhoito. Paloturvallisessa metsänhoidon mallissa viljelymetsää hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Tämä ehto ei liene toteutunut Australian metsänhoidossa. Se on toteutunut esimerkiksi Japanissa.

Paloturvallisessa mallissa harvennushakatuista puista korjataan myytäväksi paitsi pienpuu ja selluteollisuuden hamuama runkopuu (kuitupuu), myös nykypäivän lämpö- sekä sähkövoimaloihin menevät oksat ja latvukset. Korjuukoneet korjaavat ja kuljettavat energiapuun metsäautotien varteen. Lastauspaikalla biomassa murskataan hakkeeksi ja ajetaan rekka-autolla voimalaan.

Hakkuutähteen ja pienpuun nykyisen korjuun energiapuuksi käynnisti 1970/1980 -lukujen vaihteessa istunut Energiametsätoimikunta. Toimikunnan mietintöjen vauhdittama energiapuun korjuu maassamme käynnistyi. Se vauhdittui niin, että vuonna 2018 energiapuuta paloi voimaloissa, lämpökeskuksissa ja yksityistalouksissa kahdeksan miljoonaa kuutiota. Se on noin kymmenesosa kaikista hakkuistamme.

Hakkuutähde ja pienpuu palavat nyt hallittuna voimaloiden hyötypalona, eivät hallitsemattoman hyödyttöminä metsäpaloina. Pitäisikö 40 vuotta sitten istuneelle Energiametsätoimikunnalle antaa jälkinimi, Palometsätoimikunta?

Meillä vain vähän käytetty palometsänhoidon toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, arvopuuston latvapalojen riski vähenee. Pystykarsintaa harjoitetaan Suomessa tänään verraten vähän, hehtaareilla mitattuna vain kymmenesosa siitä mitä pystykarsimme 1900-luvun lopulla.

Arvopuiden laatukasvua painottaen pystykarsinnan voisi palauttaa metsänhoitoomme. Samalla siitä kehittyisi palometsänhoidon osanen, hakkuutähteen ja pienpuun tarkan korjaamisen tapaan.

Tuleviin kuiviin hellekausiin on syytä varautua niin eteläisellä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. 2020-luvun heinäkuut ovat huojahtelevassa ilmastossamme mielenkiintoisia niin Suomelle, koko Pohjois-Euroopalle kuin Venäjällekin.

Metsäpalojen uhka on kasvanut. Ennakkotoimiin kannattaisi ryhtyä pikimmiten. Suomen jo onnistuneella palometsänhoidolla on tässä maailmalle annettavaa. Mutta palometsänhoidon tiellä meilläkin on silti vielä kehitettävää.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu