Sadetusmetsä haihduttaa

Korona-kriisin jälkeinen taloutemme voi vielä tuottaa meille hyvinvointia. Luonnolle elpyväkään talous ei taida sitä paljolti tehdä. Puoli vuosisataa kehitetty kiertotaloutemme ei ole vielä täysin suljettu.

Luonto vastaanottaa meiltä koko ajan ripauksen kiusallisia aineksia. Esimerkiksi jäteveden laitokset ovat kyllä tehostuneet. Silti pieni osa typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu edelleen vesistöihin.

Jätevesi muuntuu vain nimellisesti puhdistetuksi puhtovedeksi. Sitä on luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

Päästöt ovat kyllä ympäristön säännöstön kehyksissä. Ajan saatossa pienetkin ravinnepäästöt rehevöittävät silti ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin kosteikkopuihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekopuhdistamon oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli suomalaissyntyinen, Metsäntutkimuslaitoksessa (nykyisessä Luonnonvarakeskuksessa) aiemmin vaikuttanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti ruotsalaisten puhdistamoiden viereen riveihin viljeltävää kosteikkopajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin kaupungin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin viljellyt pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Sirénin ekologisen haravoinnin teoriaa kokeiltiin myös kehitysavussa. Suomen rahoittaman 1980-luvun Sudanin metsähankkeen yksi osanen oli Khartumin vihreä vyö. Maan pääkaupungin jätevesilaitoksen jäännevettä pumpattiin kaupungin kaakkoispuolelle riveihin viljellylle eukalyptukselle. Aiemmin kaupungin jäännevedet oli laskettu lähes raakoina jätevesinä viereiseen Niiliin.

Oli tappio niin kehitysavulle kuin tropiikin kiertotalouden kehittymiselle, kun Sudanin metsähanke jouduttiin lopettamaan 1990-luvun alussa, Khartumin vihreine vöineen. Lopetus oli puhtaasti kansainvälisen poliittinen, ei mitenkään metsiin tai puihin liittyvä.

Jäännevedellä kasteltuna pisimpään on seurattu viljeltyä pajua, kuinka se kasvaa sankaksi ”sade(tus)metsäksi”. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on kiertotalouden kannalta arvokkaimpiin ravinteisiin kuuluva typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle.

Typpi palautuu sadeveden mukana takaisin elinpiiriimme. Kiusallisen suurelta osuudeltaan sadevesi päätyy suoraan vesistöihin, eikä esimerkiksi typpeä odottaviin metsiimme. Typen sieppaaminen hakevoimaloiden savukaasuista ja tämän jäännetypen jalostaminen maa- ja metsätalouden lannoitteeksi on kiertotalouden suurimpia haasteita 2020-luvulla.

Enköpingin mallissa hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään: levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli kesän 2019 jälkeen kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon sademetsäksi (kuva).

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista on Kuusamoa myöten jo kokemusta, mistä olisi opittavaa muuallekin Suomeen.

VELI POHJONEN

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu