Tarina ja sen motiivi?

Suomen Lääkäriliiton julkaisema ”Potilaan Lääkärilehti” niminen julkaisu kertoi äskettäin tarinan lääkäristä, joka junasta hypättyään sai laajan kallonmurtuman ja keskivaikean aivovamman. Sama tarina on julkaistu myös Lääkärilehdessä. ( www.potilaanlaakarilehti.fi ) Kyseinen narratiivi on tehty nimettömänä. Tämä tietenkin herätti mielenkiintoni. Nimettömiin tarinoiden kertojiin olen törmännyt samanlaisissa yhteyksissä ennenkin.

Kirjoituksen pääviesti on kiteytettävissä siten, että tämä lääkäri on saanut keskivaikean aivovamman. Hän on tästä oman tulkintansa mukaan selvinnyt pelkällä tahdonvoimalla ja sisulla. Argumentti on, että neuropsykologinen kuntoutus on ollut vääränlaista ja turhaa. Hän urheasti päätti, että kuntoutus on pakko lopettaa, jos aikoo jatkaa elämäänsä. Tämä lääkäri siis päätti jatkaa tavallista elämäänsä ja unohtaa vasta alkaneen kuntoutusjaksonsa. Tämä ajatusharha lienee varsin yleinen traumaattisen aivovaurion saaneen kuntoutusprosessissa.

Tarinassa on tarpeeksi yksityiskohtia sen selvittämiseen, kuka tämä nimetön lääkäri voisi suurella todennäköisyydellä olla. Kokeilin tätä tietä pelkästä mielenkiinnosta. Lopputulos kuitenkin on, että en oikeastaan usko ainakaan täysin tarinaan. Kirjoitustyyli ja yksityiskohdat antavat viitteitä siitä, että kyseessä voi olla fiktiivinen kertomus. Perehdytään muutamaan yksityiskohtaan:

Jos haluaa olla luennolla Turun yliopistolla puolen tunnin kuluttua, ei voi olla vasta sulkemassa ovea Salon terveyskeskuksessa.  Aika ei nimittäin riitä. Tarinan henkilö nousee junaan ja hänellä on mukanaan lompakko ja puhelin. Ehkä omista opiskeluajoistani on jo liian pitkä aika, mutta en usko, että vuonna 2000 mentiin luennolle vain lompakon ja kännykän kanssa.

Säännöllisesti Salo-Turku väliä kulkeva lääkäri huomaakin olevansa pienellä Salon rautatieasemalla väärässä junassa? Hän kertomuksensa mukaan peräti huudahtaa (!) olevansa väärässä junassa. Hän saa kuin saakin jo liikkuvan junan oven auki ja hyppää ulos. Ihanko totta? Junasta hyppäämisen jälkeinen tilanne on myös erikoinen. Kirjoittaja väittää, että hän on herännyt laiturin ulkopuolella ja näkökyky on ollut heikentynyt. Kukaan ei tullut auttamaan? Lääkäri ei siis myöskään itse tajunnut tilannettaan vaan hakeutui heikentyneen näkökykynsä kanssa seuraavaan Turkuun menevään junaan? Miten se luento sujui sumuisen näkökyvyn kanssa?

Kirjoittaja kertoo menettäneensä tajunnan muutama päivä onnettomuuden jälkeen Kreikassa. Oliko kyseessä epileptinen kohtaus vai kallonsisäinen paineen nousu?  Kun näin tapahtuu muutama päivä vamman saamisen jälkeen, on tilanne todella vakava. Jos kyseessä siis on ollut laaja-alainen kallonmurtuma, onko se todella voinut jäädä Suomessa huomioimatta? En usko tähän.

Tarinan kirjoittaja kertoo, että ei ole 20 vuodessa päässyt yli niistä parista kuukaudesta neuropsykologisessa avokuntoutuksessa. Mielestäni tämä kertoo siitä, että prosessi on kesken ja hän ei välttämättä ole tasapainossa sen kanssa, että on saanut keskivaikean aivovamman. Hän myös kertoo lähettäneensä tekemänsä väitöskirjan kuntoutuslaitokseensa. Tämä on erikoista siinä mielessä, että hän oli tulkintani mukaan avokuntoutuksessa. Mihin hän on (väitetyn) väitöskirjansa lähettänyt?

En tietenkään uskalla väittää, että tarina ei olisi totta ainakin joiltain osin. Kirjoitus kuitenkin on asiatasolla lääkärin kirjoittamaksi asiantuntemattoman oloinen ja ristiriitainen. Yksityiskohtiin ja epäloogisuuksiin perehtymällä pitää todeta, että itse en siihen usko. Aavistan sen sijaan, miksi tällainen narratiivi on tehty.

Kirjoittaja haluaa omien sanojensa mukaan tuoda esiin kuntoutuslaitoksissa esiintyvän potilaan alistamisen ja sairaaksi tekemisen. Ihanko totta? Tämähän olisikin jo uutispommi. Minulla on tähän toinen näkökulma. Aivovammojen kanssa käy välillä niin, että kuntoutuslaitos perehdyttyään tilanteeseen syvällisemmin joutuu toteamaan vamman jälkitilan vakavammaksi, kuin miten se on arvioitu vastaanotolla. Tästä taas aiheutuu taloudellisia rasitteita vakuutusyhtiölle.

Keskivaikeankin aivovamman saanut voi kuntoutua niin pitkälle, että voi jatkaa opintojaan ja palata työelämään. Tähän tarvitaan hyvää kuntoutusta ja kovaa motivaatiota. Myös yksilöllinen alkutilanne on ratkaisevassa asemassa. Onneksi niinkin tapahtuu.

Sitten taas käytännön elämässä on valitettavan useita tapauksia, joissa aivovamman jälkitila on sellainen, että ihminen on kykenemätön tekemään työtä, mutta hän ei saa työkyvyttömyyseläkettä. Vammautunut joutuu elämään työkyvyttömänä työnhakijana, koska vakuutusyhtiö on eri mieltä hoitavan lääkärin, neuropsykologin ja kuntouttavan asiantuntijatiimin kanssa. Tämäkin voisi olla uutispommi.

On hyvä, jos tällainen nimetön tarinointi tuo vammautuneelle uskoa parempaan. Tarina kuitenkin myös lääkärin kertomana ja Lääkäriliiton lehdessä ”lyö korville” niitä, jotka ovat joutuneet työkyvyttömiksi työnhakijoiksi vakuutusyhtiön kieltäydyttyä maksamasta työkyvyttömyyseläkettä.

Eräs poliitikko totesi aikanaan: ”Follow the money”.  Siinäpä se.

Avoimesti omalla nimellä, terveisin,

Timo Kallioja