Mikä on euron kohtalo?

Eurojärjestelmään kuuluvien maiden hyvinvointitappiot ovat merkittävät, kuten Professori Joseph Stiglitzin tuoreessa kirjassa ”The Euro. How a Common Currency Threatens the Future of Europe” todetaan. Suomessa EuroThinkTank oli jo aikaisemmin laskenut, että euron aiheuttama kumulatiivinen hyvinvointitappio olisi ollut 10 % vuoden 2013 kolmanteen neljännekseen mennessä. Tavalliset kansalaiset näkevät nämä menetykset korkeana työttömyytenä ja köyhyysasteen kasvuna.

USA:ssa vuonna 2007 käynnistynyt talouskriisi samoin kuin sen leviäminen eurojärjestelmään kuuluviin maihin ei johtunut globalisaatiosta, vaan keskuspankkien ylikeveästä rahapolitiikasta. Toinen globalisaatioaalto toki oli vienyt työpaikkoja ja toimialoja Euroopasta ja USA:sta kehittyviin talouksiin jo 1980-luvulta lähtien. Globalisaatio on maailmantalouden kannalta kuitenkin hyvä asia. Ylikeveä rahapolitiikka USA:ssa ja euromaissa sen sijaan mahdollisti ylivelkaantumisen, asuntomarkkina- ja pörssikuplat sekä vaihtotaseiden vajeet. Vastuu kuuluu USA:n Alan Greenspanille ja EKP:n Jean-Claude Trichetin johtamalle johtokunnalle ml. sen suomalaisedustus.

Euromaista ainoastaan Saksa ja Irlanti ovat olleet vahvan kasvun imussa. Saksan menestys johtuu siitä, että se uudisti taloutensa ja työmarkkinansa. Saksojen yhdistäminen oli tehnyt Saksasta maan, joka tunnettiin ”Euroopan sairaana miehenä”. Sen työmarkkinajärjestöjen oli hyväksyttävä se tosiasiaa, että työmarkkinat uudistetaan tavalla, joka antaa ihmisille työtä ja toimeentuloa.  Kiitos kuuluu sosiaalidemokraattien Gerhard Schröredille, pääministerille. Irlanti sai syliinsä asuntomarkkinakriisin, jonka aiheutti Euroopan keskuspankin ylikeveä rahapolitiikka. Irlannin tuore ja vahva elpyminen ei ole euron ansiota vaan niiden ulkomaisten yritysten, jotka ovat sijoittuneet pääomineen Irlantiin johtuen sen yhteisöverotuksen keveydestä 12.5 %:n veroasteineen ja muine houkutuksineen.

Englannin Pankin pääjohtajan tehtävät luovuttanut, professori Mervyn King luki keväällä madonluvut eurolle uudessa kirjassaan ”The End of Alchemy: Money, Banking and the Future of the Global Economy”. Saman oli tehnyt Professori Hans-Werner Sinn edellisenä vuonna kirjassaan “The Euro Trap. On Bursting Bubbles, Budgets, and Beliefs”.

Johtavien europoliitikkojen keskuudessa on vaadittu integraatiokehityksen jouduttamista kohden liittovaltiota. Pankkiunioni- ja pääomamarkkinaunioni nähdään tarpeellisina ensiaskeleina. Eurojohtajien kaavailussa ovat olleet näkyvästi esillä yhteisen valtiovarainmisterin, yhteisen verotuksen ja eurobondien luominen. Tämä tarkoittaa pysyvää tulosiirtounionia, jossa kasvukykynsä menettäneitä talouksia tuetaan etenkin Saksan tulonsiirroilla. Eurossa pidetty Kreikka ei ole päässyt kasvu-uralle huolimatta piinastaan ja kolmesta tukipaketistaan. Kreikan euroeron, Grexit, epääminen oli maan kannalta ilmeinen virhe. Angela Merkelin uraa se ei ole horjuttanut. Ensi vuoden vaaleissa hänen asemansa voi olla vaakalaudalla maahanmuuttokriisin johdosta.

Euron pelastusoperaatiot ovat tuhonneet finanssijärjestelmän luontaisen toiminnan euromaissa ja johtaneet EKP-vetoiseen suunnitelmatalouteen. Luottamuksen puute eurojärjestelmän tulevaisuuteen näkyy heikossa investointitahdissa ja talouskehityksen toivottomuudessa. Kasvuodotukset ovat korkeintaan hieman yli prosentin luokkaa. Vain Saksa hyötyy. Euron tulevaisuus on kaiken aikaa vaakalaudalla monesta syystä etenkin epäluulosta pankkien tilaan liittyen. Euron kohtalon määrää kuitenkin Italian ja Ranskan poliittinen kehitys. Pääministeri Matteo Renzin asema on vaakalaudalla joulukuun kansanäänestyksessä. Kuten Brexit Britanniassa osoitti, kansanäänestysten tulos on vaikeasti ennakoitavissa. Ranskassa Marine Le Pen puolestaan vaatii avoimesti Ranskan eroa eurosta.

Euron tulevaisuus on avoin. Euro luotiin vuosikymmeniä liian aikaisin. Ensin olisi pitänyt kehittää Euroopan yhteisöstä aito integroitunut talousyhteisö USA:n esikuvan mukaan. Sielläkään yhtenäisen valtion luominen ei ollut helppoa: mentiin sisällissodan kautta. Vain vahvoihin liittovaltioihin kannattaa perustaa oma raha, kuten USA:n, Sveitsin ja Saksan esimerkit osoittavat. Taloudellinen integraatio tarjoaa sopeutumisen mahdollisuuden epäsymmetrisiä shokkeja vastaan ja sopeutumisen keinoja on täydennettävissä tulonsiirroin. Heikkojen yhteisöjen valuuttaunionit ovat historiassa kaatuneet skandinaavinen rahaliitto ja latinalainen rahaliitto esimerkkeinä 1800-luvulta.

Taloudellinen integraatio ilman yhteistä rahaa olisi mahdollistanut EU:n kehityksen talousalueeksi, jolla eri maissa toimivat yritykset erikoistuvat suhteellisen etunsa perusteella niihin ydintoimintoihin, joissa niiden osaaminen on vahvaa. Niiden hajautunut sijoittuminen olisi johtanut suhteellisten hintojen ja palkkojen tasoittumiseen, mistä 40 vuotta jatkuneen globalisaatiokehityksen vaikutukset ovat vakuuttavasti todisteena maailmantaloudessa. Yhteisvaluuttaan siirtyminen olisi voinut tulla harkittavaksi, mutta tietoisena siitä, että silloin tarvitaan pysyvät tulonsiirtomekanismit menestyneiltä alueilta taantuville heikon tuottavuuden alueille. Suomessa pysyvät kuntien valtionosuudet ovat esimerkki tällaisesta tulonsiirtojärjestelmästä.

Euroopan rahaliitolle on kolme mahdollista kehityssuuntaa. Yhtenä vaihtoehtona on luoda helikopterirahaan perustuva hyperinflaatio, joka nollaa velat. Nykyinen määrällinen elvytys on lasten leikkiä sen rinnalla. Saksan traumaattiset kokemukset hyperinflaatiosta vuodelta 1923 merkitsevät sitä, että Saksa ei tule tätä hyväksymään. Mieluummin se jättää euron ja palaa Saksan markkaan. Toinen ratkaisu on se, että EKP tykönään kehittää rinnakkaisvaluuttamallin, jonka puitteissa kaikki euromaat ottavat samaan aikaan uudelleen käyttöön omat kelluvat valuutat euron jatkaessa yhteisenä rahana. Helppoa tämä ei tule olemaan. Sen osoittaa se selvitystyö, jonka EuroThinkTankin tutkijat valtiot.tri Tuomas Malisen johdolla ja lukuisten asiantuntijoiden kuulemisella ovat laatineet siltä varalta, että jokin maa ajautuisi tilaan, jossa se ei voisi jatkaa jäsenyyttään. Vaihtoehtojen joukkoon kuuluu kolmantena euron jatkaminen nykymuotoisena mutta hyvinvointitappioita tuottavana yhteisvaluuttana. Tämän vaihtoehdon toteutuminen on ennen kaikkea kiinni Italian ja Ranskan taloudellisesta ja poliittisesta kehityksestä.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessori