Nato-jäsenyys muuttaa Suomen korkean turvallisuusriskin maasta matalan turvallisuusriskin maaksi

Sotatieteiden väitöskirjassani vuodelta 2018 arvioin liittoumien toimintaa kollektiivien teorian avulla. Se merkittävin kehittäjä oli ollut taloustieteilijä Mancur Olson. Hänen päätuloksensa oli ollut, että puolustusliiton jäsenillä on kannustin vapaamatkustaa toisten jäsenten luoman turvan turvin. väitöskirjassani tämä tulo näkyi jäsenten kannusteena alimitoittaa puolustusbudjettinsa siihen, nähden mikä turvallisuustarpeiden kannalta olisi optimaalista. Numerotiedot ovat tämän vahvistanut: Nato-maista vain kolmannes on viime aikoihin asti täyttänyt sovitun 2 %:n BKT-osuuden puolustusmenoissaan. Vaikka Yhdysvaltain puolustusmenoista vain 6 % on suunnattu Eurooppaan, se on silti suurin Naton luoman turvan rahoittaja.

Suomessa YYA-aika 1948-1991 oli suuren vakauden aikaa. Sen hintana oli kuitenkin maan ”suomettuminen”, mikä sinällään edusti viisasta strategista linjausta suhteessa Neuvostoliittoon – sisäpoliittisten pelikenttien taklaukset toissijaisina tekijöinä sivuuttaen. Kekkosesta haluan lausua seuraavaa: ”Suomettuminen oli Kekkosen jumalainen näytelmä. Ei Kekkonen ollut Neuvostoliiton johdon ystävä, vaan hän oli Suomen ystävä. Kekkonen oli loistava näyttelijä, joka piti huolen siitä, että Venäjä ei kokenut asemaansa uhatuksi Suomen suunnalta, mutta että samalla Suomi saattoi siirtyä monta piirua lännen talousjärjestelmiin ja nostaa elintasoaan.”

Väitöskirjani suuri visio kuitenkin oli, että Suomi on korkean riskiluokan maa. Riskiluokituksen maittaisia lukemia ei voi lukea markkinainformaatiosta. Tarkastelin Suomea 300-vuotisen historian valossa maana, joka kautta aikain on joutunut eurooppalaisten suurvaltojen taistelujen näyttämöksi. Asialla ovat olleet ruotsalaiset, venäläiset ja saksalaiset unohtamatta Britannian ja Ranskankaan roolia.

Matemaattisen peliteorian avulla johdin väitöskirjassani tuloksen, jonka mukaan potentiaalisen sotilaallisen uhan alla olevalle maalle on optimaalista yli-investoida omaan puolustukseensa vakuuttaakseen potentiaalisen hyökkääjän siitä, että hyökkäyksellä on hintansa. Johdin myös tuloksen, jonka mukaan pieni puolustusarmeija taistelee sodassa rajummin kuin suuri ulkopuolinen hyökkäysarmeija.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on paljastanut sen, että Ukrainalla on – lännen aseavun turvin – suurempi kyky ja vahvempi maanpuolustustahto kuin mitä Venäjä oli arvioinut niiden olevan. Ukraina oli kuitenkin epäonnistunut tämän käsityksen välittämisessä, signaloimisessa, Venäjän johdolle ennen Venäjän hyökkäystä.

Historiansa valossa ja geopoliittisen sijaintinsa johdosta Suomelle on ollut aiheellista ylläpitää vahvaa kansallista puolustusta. Vuoden 2012 Suomen vierailunsa yhteydessä Venäjän asevoimien komentaja kenraali Nikolai Makarov aiheutti kohun esitelmällään. Hän varoitti Suomea veljeilemästä Naton kanssa ja tarjosi tilalle tiiviimpää sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa.

Nato-jäsenyyden hyöty-kustannusanalyysi

Väitöskirjassani johdin Nato-option matemaattisen arvon ja sittemmin näin aiheelliseksi esittää Nato-jäsenyyden hyöty-kustannusanalyysin. Sen julkaisi Tiede ja Ase-lehti vuonna 2020. Nato-jäsenyyden hyödyksi luin kansallisen turvallisuuden vahvistuminen artikla 5:n avulla todeten kuitenkin sen rajoitteet: yksimielisyyden vaatimus ja se tosiasia, että kukin Nato-maa päättää itsenäisesti avustaan. Jäsenyyden hinta käsittäisi Venäjän vastatoimet (sotilaallisen jännitteen kasvattaminen, ei-venäläisen väestön siirtely Suomen rajoille). Arvioin myös, että Suomi saisi vastuulleen Baltian puolustustehtävästä merkittävän osan. Näin myös riskinä, että Nato-jäsenyyden myötä puolustusvoimain ylläpitäminen saattaisi vaarantua. Totesin, että Nato-optiolla on arvoa, vaikka sitä ei lunastettaisi. Venäjän hyökkäys on nostanut aiheellisesti kysymyksen siitä, onko tilanne muuttunut ja olisiko aika lunastaa tuo optio.

Miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan?

Venäjän johto on viestittänyt siitä, että Naton itälaajeneminen on ollut sille turvallisuusuhka ja Naton tulee perääntyä Euroopassa. Uusia maita ei saa Natoon enää liittyä. Missä määrin Nato on Venäjälle uhka? On totta, että kautta historian Venäjälle on hyökätty Pohjois-Euroopan tasankoalueen kautta: puolaiset v. 1605, Ruotsi v. 1708, Ranska v. 1812 ja saksalaiset ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Mustanmeren kautta länsimaat hyökkäsivät vv.1853-56. Noihin historian vuosisatoihin verrattuna on yksi merkittävä ero: nykypäivän Venäjä on ydinasevalta. Niin on myös Pohjois-Korea, jonne edes Yhdysvallat ei voi hyökätä, sillä hinta olisi amerikkalaisille aivan liian korkea. Diktatuurien ainoa turva ovat ydinaseet, minkä Saddam Hussein ja Muammar Gaddafi nostaisivat esiin, jos olisivat keskuudessamme. Yhteenkään ydinasevaltaan ei ole koskaan hyökätty.

Yhdysvaltain ja Naton sotilasbudjetit (685 mrd $ ja 300 mrd $) ovat moninkertaiset Venäjän puolustusbudjettiin (61 mrd $) verrattuna. Euroopan Nato-maiden väestö ja BKT ovat moninkertaiset Venäjän supistuvaan väestöön ja raaka-aineelle ja energialle rakentuvaan BKT:hen verrattuna. Nato on sotilaallisesti ylivahva suhteessa Venäjään.

Ukraina voisi olla öljy- ja kaasuesiintymiensä ja makean veden vesistöomistuksensa puolesta taloudellinen uhka Venäjälle. Silti uskottavin selitys Venäjän hyökkäykselle on tässä: venäläinen identiteetti ei ole toipunut Neuvostoliiton hajoamisen ja maan suurvalta-aseman menetyksen aiheuttamasta traumasta. Venäjän nykyinen johto haluaa jäädä historiaan sankarina, joka palautti Venäjän suurvalta-aseman. Tätä on vahvistanut se vääryyden tunne, joka on liittynyt taloudelliseen heikommuuteen ja siihen, että entiset Venäjän ”ystävät” ovat kilvan liittyneet Natoon Neuvostoliiton alistettua ne väkivallalla valtansa alle. Tosiasioiden tunnustaminen on Venäjän nykyjohdolle ja suurelle osalla kansasta perin vaikeata.

Suomen vaihtoehdot

Venäjän hyökättyä Ukrainaan naamiot siitä, mitä Venäjän johto on peitellyt naamioidensa takana, on nyt poistettu presidentti Sauli Niinistön sanoja lainatakseni. Suuri osa suomalaisista kokee Venäjän hyökkäyksen johdosta konkreettiseksi uhaksi myös Suomelle. Suomella on kaksi vaihtoehtoa, alistuminen uudelleen suomettumiseen ja uuteen YYA-sopimukseen Venäjän kanssa tai jäsenyyden hakeminen puolustusliitto Natossa.

Tiedostusvälineiden mukaan Suomen Nato-jäsenyys saisi laajaa kannatusta Nato-maissa. Miksi näin on? Olen aikaisemmin kirjoittanut: ”Nato tarvitsee enemmän Suomen kuin Suomi Natoa”. Olen kytkenyt Suomen Nato-jäsenyyden yhteen Baltian turvallisuuden takaamisen kanssa. Suomi on lähellä, sillä on Euroopan vahvin tykistö, sillä on suuri koulutettu reservi, vahva ilma-ase ja merivoimaa.

Suomen kannalta on oleellista, että Suomen liittyessä Natoon myös Ruotsista tulee Nation jäsen. Itämeren ja Suomenlahden turvallisuuden takaamisessa ja Baltian puolustuksessa olisi Suomelle ongelmallista, jos Ruotsi ei olisi jäsen. Suomen ja Ruotsin puolustusliitto ei olisi Yhdysvaltain etujen mukainen: se ei osallistuisi Baltian turvallisuuden takaamiseen, mitä kansanedustaja Erkki Tuomioja ei ole osannut ottaa huomioon omissa ideoissaan. USA:lla ei olisi mitään kannustinta tukea Suomen ja Ruotsin puolustusliittoa.

Yhdysvaltain rooli Aasiassa sisältää suuria huolia. Jos Presidentiksi nousisi uudestaan Donald Trump tai hänen kanssaan samalla tavalla ajatteleva poliitikko, Eurooppa joutuisi ottamaan entistä suuremman vastuun kansallisesta turvallisuudestaan. EU on kuitenkin osoittanut kykynsä yhtenäistää rivejään. Se voisi joutua rakentamaan Natolle vaihtoehtoisen sotilaallisen toimintakyvyn. Ilman Yhdysvaltojakin Suomen EU-jäsenyys olisi tällöin arvokas. EU:n Nato-jäsenmaat ovat vahvistamassa puolustuskykyään. Niin kauan, kun Yhdysvallat näkee tärkeäksi tukea puolustuksellisesti eurooppalaisia Naton jäsenmaita, Suomen Nato-jäsenyys sisältää saman ennaltaehkäisevän merkityksen, mistä nykyiset Nato-maat ovat jo pitkään hyötyneet. Tämä koskee myös Turkkia ja Unkaria, joiden on epäilty pohtivan muita kriittisemmin Suomen jäsenyystoiveita.

Venäjän heikko taistelumenestys Ukrainassa viestittää siitä, että Venäjä ei olisi suurvalta, ellei sillä olisi ydinasetta. Raportit myös tukevat olettamusta, että ”vanhat sotateoriat” ovat yhä valideja eli taistelijoiden sitoutuminen, moraali ja toverihenki ovat merkityksellisempi taistelumenestyksen kannalta kuin tilastot aseiden määrästä. Venäjä on arvioiden mukaan ampunut Ukrainassa 1400 ohjusta ja menettänyt satoja panssariaseita. Edes ilmaherruutta se ei ole saanut puolustajien ilmatorjunnasta johtuen.

Tällä hetkellä Venäjän asevoimat Suomen lähialueilla ovat suureksi osaksi poissa. Venäjä ei pysty uhkaamaan Suomen poliittisesti eikä taloudellisesi. Sotilasvoimaa sillä on ja kykyä hybridioperaatioihin Suomea vastaan. Ei varmaankaan ole viisasta käydä niistä spekulatiivista keskustelua.

On ilmeistä, että Suomella on tällä hetkellä historiallinen tilaisuus Nato-jäsenyyshakemuksen kautta muuttua korkean turvallisuusriskin maasta sellaiseksi, jossa tuo riski olisi minimoitu.