Oliko Mauno Koivisto Suomen laman 1990-93 pääkonna?

Asiasanat: Mauno Koivisto, valuuttakurssipolitiikka, Suomen lama

Loppuvuodesta 2019 TV1:ssä esitettiin kirjailija Jari Tervon juontama 8-osainen dokumenttisarja presidentti Mauno Koivistosta. Sen seitsemännessä jaksossa kysyttiin, oliko Mauno Koivisto Suomen 1990-luvun laman pääkonna. Haastateltu, valtiot. tri, nykyinen kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen totesi olevan kohtuutonta sanoa, että konna olisi ollut Mauno Koivisto. Jälkikäteen tiedämme Vartiaisen mukaan, että vaikeudet olivat suurempia kuin kukaan olisi koskaan arvannut.

Noista ajoista on kulunut aikaa. Monilla sen aikaisilla ekonomisteilla ovat kuitenkin tapahtumat muistissa. Ehkä niihin on aiheellista palata siksikin, että tämä antaa perspektiiviä tarkasteltaessa raha- ja valuuttakurssipolitiikan periaatteita ja niiden tuomia opetuksia yleisemminkin.

Henkilökohtaisesti muistan erityisesti sen, miten suomalaiset joutuivat kohtaamaan laman tuskat ja että tuo tuska jaettiin hyvin epätasaisesti. Vartiainen on varmaan oikeassa siinä, että noiden tuskien vaikutuksia yhä eletään. Kyseessä oli pahin länsimaissa koettu lama sitten 1930-luvun suuren ja pitkällisen lamakauden. Mauno Koivistoa koskevan televisio-ohjelman lisäksi pontta käsillä olevalle arviolla antoi valtiot.tri Pekka Korpisen tuore kirja ”Suomi kääntyy länteen”. Siinä sisäpiiriläisenä ja lähellä päätöksentekoa monessa yhteydessä toiminut Korpinen valottaa tapahtumien taustoja ja vallinneita mielialoja. Korpisen teksti edustaa huimaa puheenvuoroa ja on syvällisyydessään yksi parhaista, mitä valuuttakurssikysymyksistä (mutta laajemminkin Suomen kansainvälisestä asemasta) maassa on kirjoitettu. Mauno Koivisto on näkyvästi esillä. Euroopan keskuspankin rahapolitiikka saa pyyhkeitä.

Tätä ei ymmärretty: kiinteät valuuttakurssit ja vapaat pääomaliikkeet ovat yhteensovittamaton yhdistelmä

Suomen 1990-luvun laman taustalla oli 1980-luvulla vaiheittain tapahtunut rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ja harjoitettu valuuttakurssipolitiikka. Rahoitusmarkkinoiden sääntelyä purettiin vaiheittain. Lopulta pääomaliikkeet vapautettiin. Mitä silloin ilmeisesti ei ymmärretty, oli kiinteiden valuuttakurssien ja vapaiden pääomaliikkeiden yhteensovittamattomuuden ongelma ja rahapolitiikan autonomian menetys.

Jälkikäteen on pidettävä ilmeisenä, että enempää suomalaisilla päättäjillä hallituksessa ja keskuspankissa kuin suomalaisilla makroekonomisteillakaan ei ollut valmiutta arvioida tuota yhteensovittamattomuuden ongelmaa ja tehdä siitä ajoissa oikeat johtopäätökset. Perustelen tätä väitettä.

Vasta jälkikäteen on ollut nähtävissä ja tätä ovat sekä maailmantalouden kriisit että makrotaloudellinen tutkimus käyneet tukemaan, että kiinteään valuuttakurssiin perustuva järjestelmä sisältää suurimmat riskit. Siksi markkinoilla määräytyvät valuuttakurssit olisi oikea valinta sekä suurille että pienille kansantalouksille. Joustavien valuuttakurssien maailmassa valuuttakurssi on joka päivä oikea. Vain kiinteä kurssi voi olla väärä. Valuuttakurssiodotuksia ei voi syntyä ja jos niitä syntyy, ne näkyvät heti valuuttakurssissa. Käsitys valuuttakurssien liiallisesta volatiliteetista myös on murtunut. Valuuttakurssiriskit eivät ole sen suurempia kuin ovat pääomamarkkinoiden tai muiden vaihtuvahintaisten sijoituskohteidenkaan riskit.

Etenkin pienten valtioiden kiinteä valuuttakurssi on altis spekulaatiolle. Eikä tämä riski puutu suuremmiltakaan valuutoilta. Muistetaan, kuinka sijoittaja George Soros kaatoi Englannin punnan vuonna 1992 tehden miljardin punnan spekulatiiviset voitot.

Myös Suomen Pankin johtavat ekonomistit olivat 1980-luvulla hirttäytynyt ajatukseen kiinteästä markan ulkoisesta arvosta kansantalouden ankkurina (exchange rate targeting). Siinä Mauno Koivisto pääjohtajana ja sittemmin puheenvuoroja julkisuudessa käyttävänä tasavallan presidenttinä oli toki vahvasti mukana.

Vain 10 vuotta katastrofaalisen 1990-93 laman jälkeen Suomi teki dramaattisen ratkaisun: se liittyi ensimmäisten joukossa 12 valtion euroalueeseen. Rahaliiton jäsenmaiden valuuttojen arvot sidottiin peruuttamattomasti toisiinsa. Syntyi euro. Sillä on toki markkinoilla määräytyvä arvonsa suhteessa rahaliiton ulkopuolisten valtioiden valuuttaan. Olen omissa kirjoituksissani lausunut, että euron luominen oli vuosisadan virhe.

Lyhyt johdatus valuuttakurssiteorian historiaan

Ymmärtämys monimutkaisen kansantalouden toiminnasta on vuosikymmenten kuluessa kehittynyt pienin askelin. On myös tehty päätelmiä ja päätöksiä, jotka sittemmin ovat osoittautuneet virheiksi. Ne tehdään kuitenkin aina kulloinkin vallinneen parhaan tiedon valossa. Syyllisten etsiminen on inhimillistä, mutta tiettyä nöyryyttä on syytä harjoittaa. Jokaisesta lamasta on myös opittu jotain. Myös taloustieteellinen tutkimus on kehittynyt merkittävästi tutkimusmenetelmien, valmiuksien ja datapankkien avulla.

Yllättävänä ei nähtävä sitä, että avotalouden makrotalousteorian ja aineistojen tutkimuksessa oltiin vielä 1970-luvulla paljolti keskitytty kiinteiden valuuttakurssien tapaukseen. Olivathan maailmantalouden päävaluutat kiinnitetty toisiinsa vuoden 1944 Bretton Woods sopimuksella. 1970-luvulla LSE:ssä (London School of Economics) professori Harry Johnson oli suuria persoonia. Vuosisadan kolmatta neljännestä on taloustieteessä kutsuttu Harry Johnsonin aikakaudeksi. Johnson oli tunnettu maksutaseteoriaa koskevasta analyysistaan. Siinäkin pääpaino oli kuitenkin kiinteiden valuuttakurssien tapauksessa ja devalvaatioiden vaikutusanalyysissa. Sittemmin saksalainen mutta Yhdysvalloissa työskennellyt Rudiger Dornbusch ja suomalainen Pentti Kouri onnistuivat kehittämään valuuttakurssiteorian, jossa valuuttakurssien yhteys rahan tarjontaan oli selkeä ja jossa markkinoiden odotukset oli integroitu teoriaan.

Dornbuschin ”overshooting-malli” viittasi valuuttakurssien herkkään vaihteluun maailmassa, jos hyödykkeiden ja työvoiman hinnoissa on jäykkyyksiä – niin kuin niissä on. Tämä kuvaus vastaa sittemmin toteutunutta valuuttakurssien keskinäistä vaihtelua. Etenkin Pentti Kourin häikäisevä ja esteettisesti ylivertaisen kaunis Scandinavian Journal of Economics-lehdessä vuonna 1976 julkaistu artikkeli (”The Exchange Rate and the Balance of Payments in the Short Run and in the Long Run: A Monetary Approach”) osoitti, miten valuuttakurssit määräytyvät valuuttamarkkinoilla niiden tulevaa kehitystä koskevien odotusten kautta.

Itse olin väitellyt kansantaloustieteessä 1976 ja siirtynyt vierailevaksi apulaisprofessoriksi kahteen amerikkalaiseen yliopistoon 1977-79. Väitöskirjan jälkeen avotalouden makroteoriaan perehtyminen alkoi minuakin suomalaisena kiinnostaa. Muistan opettaneeni joustavia valuuttakursseja koskevan osion tohtoriopiskelijakurssillani Washington State Universityssä vuonna 1979. Julkaisin jopa artikkelin (”Notes on the Asset Market Approach to Exchange Rate Determination”) tieteellisessä lehdessä vuonna 1982. Lehti oli Schweizerische Zeitschrift fur Volkswirtschaft und Statistik. Artikkeli edusti itselle tietynlaista sisäänajoa uuden teeman saloihin. Laman iskiessä 1990 minulla oli jo yli 10 vuotta akateemista tutkijanuraa takana. Eväät valuuttakurssipolitiikkaa koskeville arvioille olivat tahollani kuitenkin tuolloin perin heiveröiset. Ei ollut kanttia ajatella ottavansa perusteltavissa olevaa kantaa Suomen valuuttakurssipolitiikkaan. Näin oli asianlaita oletettavasti myös muilla kollegoillani Suomessa. Ei ollut ainakaan tieteellisin julkaisuin hankittua ja osoitettua perusosaamista avotalouden makroteoriassa, vaikka muissa teemoissa julkaisuin osoitettua osaamista monilla jo oli runsaasti. Tutkimusaiheet itse kullakin olivat laajan taloustieteen aivan muilla osa-alueilla. Eivät kirurgi tai silmälääkärikään anna lausuntoja toistensa osaamisalueista. Sama koskee rikosoikeuden ja kilpailuoikeuden edustajia juridiikassa. Mikä tahansa muukin tieteenala käy samalla tavalla esimerkistä.

Sitä paitsi ei maassa ollut traditiota valuuttakurssipolitiikasta käytävästä avoimesta keskustelusta. Ekonometrian professorin Ahti Molanderin lausuttua jotain Suomen Pankin rahapolitiikasta politiikasta hänen kehotettiin keskittymään trumpetinsoittoon, missä hän tunnetusti oli hyvä. Ahdin persoonan hyvin tuntien tuo kehotus ei ollutkaan huono idea! Itse politiikantekijöillä ei ollut käytännön kokemusta muusta kuin kiinteiden valuuttakurssien järjestelmästä, jonka puitteissa devalvaatioilla aika ajoin hoideltiin menetettyä kilpailukykyä. Suomeen pesiytyi käsite devalvaatiosykli ja hyvästä syystä. Pekka Korpinen on mainitsemassani kirjassaan argumentoinut menetyksellisesti sen tulkinnan puolesta, että Suomessa toteutetut suurdevalvaatiot aikaisempina vuosikymmeninä olivat olleet ylisuuria ja ruokkineet inflaatiota. Vielä hätkähdyttävämpi on Korpisen huomio: Työskennellessäni Suomen Pankissa kauan sitten tein kummallisen havainnon. Pankin laaja tutkimustoiminta kattoi kaikkea mahdollista paitsi pankin omaa toimintaa. Raha- ja valuuttakurssipolitiikan tutkimus oli hyvin vähäistä.

Suomen Pankissa ei tehty tutkimusta siitä itsestään ja pankin politiikasta! Eikä tässä mikään ole muuttunut jälkeen päinkään. Erkki Liikasen pääjohtajakaudella eurojärjestelmästä ei Suomen Pankissa ollut lupa tehdä ainakaan kriittistä tutkimusta eikä nostaa kiusallisia kysymyksiä. Julkisuudessa Suomen Pankki jatkoi vaikenemistaan koko suuren ekonomistikuntansa voimin. Tekee tuskaa kirjata tämäkin asia aikakirjoihin.

Kun kiinteät kurssit romahtavat

Teoria sikseen. Maailmantalous oli vuodesta 1944 lähtien rakentunut kiinteiden valuuttakurssien pohjalle. Vaihtokurssit oli määrätty suhteessa dollariin, jonka arvo taas sidottiin kultaan. Dollarin arvo määriteltiin siten, että unssi kultaa oli arvoltaan 35 dollaria. Tämä ns. Bretton Woods-järjestelmä, jossa oli mukana 44 valtiota, kaatui vuonna 1971. Vietnamin sodan rahoitus oli johtanut eurodollareiden hyökyaaltoon. Uskon dollariin heiketessä ja Yhdysvaltain kultavarantojen huvetessa presidentti Richard Nixonin hallituksen oli purettava dollarin ja kullan kytkentä. Bretton Woods -järjestelmän valuuttapolitiikka romuttui lopullisesti vuonna 1976, jolloin kelluvat valuuttakurssit yleistyivät.

Maailma sopeutui mainiosti joustavien valuuttakurssien tulemiseen. Esimerkiksi 1980-luvulla Saksan D-markan ja Yhdysvaltain dollarin välinen vaihtokurssi saattoi vaihdella vuodessa jopa 40 prosenttia ilman minkään sortin vaikeuksia maiden väliselle kaupalle. Pitkän ajan minimi- ja maksimiarvot DEM/$ -kurssille olivat noin 1,37 ja 3,50, kun keskitasona pidettiin yleisesti kurssia 2 DEM/$. Yritykset olivat oppineet suojautumaan kurssivaihtelulta. Euroopan sisäisessä kaupassa tavoiteltiin kuitenkin yhä kauppapainotteisia kiinteitä valuuttakursseja.

Olisi ajateltavissa, että sellaiset maat kuten Australia ja Uusi Seelanti olisivat valinneet yhteisen valuutan tai kiinteän kurssin valuuttojensa vaihtoarvolle. Sama olisi voinut koskea myös Yhdysvaltain ja Kanadan valuuttoja tai vaikka Pohjoismaiden valuuttojen keskinäisiä arvoja. Kaikilla näillä mailla (Suomea lukuun ottamatta) on kuitenkin oma kelluva valuuttansa. Pohjoismaat tulevat hyvin toimeen vaihtuvalla valuuttakurssillaan myös EU:n sisäisessä kaupassaan.

Empiirisessä makrotaloustutkimuksessa on arvioitu kiinteiden ja joustavien valuuttakurssiratkaisujen aiheuttamia hyvinvointitappioita häiriöiden ilmaantuessa kansantalouteen. Luen näitä tutkimustuloksia niin, että vaihtokurssien kiinnittäminen on aikaansaanut suurimmat tappiot. Taylorin sääntöön, inflaatiotavoitteeseen ja joustavaan valuuttakurssiin perustuva rahapolitiikka pienentää hyvinvoinnin menetyksiä verrattuna kiinteiden kurssien järjestelmään. Evidenssi puoltaa ajatusta, että jos ”etsit vaikeuksia, kiinnitä valuutan arvo”.

Takaisin 1990-luvun Suomeen

Yhdysvalloissa väitellyt Ph.D Urho Lempinen oli julkisuudessa kirjoittanut ja puhunut joustavien valuuttakurssien puolesta. Tämä oli ennen kuulumatonta eikä vähiten siksi, että Lempinen sentään työskenteli Suomen Pankissa. Tavatessamme Lempinen kertoi, että hän oli joutunut pankin sisällä aika kovaan prässiin. Suomen Pankin johtavat ekonomistit olivat sitoutuneet kiinteän valuuttakurssin näkemyksen puolustamiseen. Tämä näkemys eittämättä oli rantautunut vaikutusvaltaisen ruotsalaisen ekonomistikunnan kautta Suomeen.

Kansantaloustieteen professorikunnassa ei ollut ketään, joka olisi kokenut voivansa lausua jotain valuuttakurssipolitiikasta. Maassa vieraileva Pentti Kouri puhui ajoittain Suomen markan revalvoinnin puolesta, mutta ei hänkään joustavasta valuuttakurssista. Julkiseen väittelyyn eivät lähteneet enempää jo pitkään palvelleet professorit Jouko Paunio tai Pekka Ahtiala. Silti edes palkansaajien tai elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen johto ei esittänyt arvioita tuloillaan olleista joustavista valuuttakursseista. Nousussa oleva professori Bengt Holmström tuli laman aikoihin Suomeen ja ihmetteli, miksi devalvaatioista ei saa keskustella. Hän herätti kysymyksellään pahennusta. Ekonomisteista vain professori Antti Tanskanen vaati Suomen Kuvalehden kirjoituksellaan ja yhdessä metalliliiton kanssa julkisuudessa devalvaatiota (mutta ei hänkään joustavia valuuttakursseja). Hänellä oli aikanaan valmistunut työpaikallaan Suomen Pankin pöytälaatikossa teoreettinen väitöskirja, joka koski valuuttakursseja ja hän julkaisi siitä artikkelin tieteellisessä Weltwirschaftliches Archiv-lehdessä. Hän oli myös hakenut oppia Kansainvälisestä valuuttarahastosta Yhdysvalloista 1970-luvun lopulla.

Holmström ja Tanskanen tekivät maalle palveluksen. Aiheen devalvaatiomahdollisuudelle oli tosin jo luonut Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg. Hänen kaudellaan markka oli revalvoitu vuonna 1989 ja hän oli todennut, että tarpeen vaatiessa voidaan mennä toiseenkin suuntaan. Professori Jouko Paunio liittyi oppilaidensa kanssa sittemmin niihin, jotka vaativat markan ulkoisen arvon muuttamista. Siirtymistä joustavaan valuuttakurssipolitiikkaan ei tuo vaatimus toki kuitenkaan sisältänyt.

Oman ikäluokkani akateemisia väitelleitä ekonomisteja oli useita, mutta valuuttakurssikysymykset eivät olleet kenenkään tutkimusagendalla. Muistan kirjoittaneeni akateemisen arvion kiinteiden ja joustavien valuuttakurssien erilaisista vaikutusmekanismeista osaamatta ottaa kantaa siihen, kumman kannalla olisin, vaikka teoriat olin siinä vaiheessa jo opiskellut. Tarkoitukseni oli arvioida Urho Lempisen näkemystä joustavien valuuttakurssien paremmuudesta. Kirjoitus oli kuivan asiallinen. Se julkaistiin Kauppalehdessä 12.5.1992 otsikolla ”Kelluva valuuttakurssiko avuksi?”

Suomessa oli Pekka Korpisen mukaan kuitenkin ollut esillä ”molempiin suuntiin joustavan, aktiivisen valuuttakurssipolitiikan ajatus”. Tämän mukaan Suomen Pankissa johtajat Markku Puntila ja Kari Nars olivat esitelleet 14.4.1980 pankin johtokunnassa keskuspankkipoliittisen toimikunnan muistion, jossa oli suositeltu ”molempiin suuntiin joustavaa valuuttakurssipolitiikkaa”. On ymmärrettävää, että tällainen kaavailu ei kuitenkaan voinut tulla julkisuuteen. Se ei myöskään tarkoittanut samaa kuin markkinoilla enemmän tai vähemmän vapaasti määräytyvä joustava valuuttakurssi, jonka suhteen keskuspankilla ei olisi valuuttakurssitavoitetta. Se ei myöskään olisi eliminoinut sitä, että ajoittainkin kiinteäksi ilmaistu valuuttakurssi on altis spekulatiivisille hyökkäyksille. Kirjassaan Korpinen itse toteaa myös, että näin hienostunutta rahapolitiikka on vaikea harjoittaa ja että se vaatisi suurta ammattitaitoa ja uskottavuutta.

Tässä yhteydessä on kuitenkin mainittava erikseen Suomen Pankin johtokunnan, sittemmin pääjohtajan Matti Vanhalan vieraskynäkirjoitus Helsingin Sanomissa 22.8.1993. Sen otsikkona oli ”Markan kellutus 1980-luvulla olisi estänyt ylikuumentumisen”. Vanhala kirjoitti, että markan kelluttaminen jo 1980 luvulla olisi leikannut liiallisen noususuhdanteen. Vanhala piti kelluttamista ainoana tehokkaana keinona, jolla olisi estetty talouden ylikuumentuminen ja sitä seurannut jyrkkä pudotus. Hän epäili kuitenkin, että silloinen poliittinen realismi ei olisi sallinut kelluttamista. Ph.D Urho Lempisen ajatus oli vihdoin – jälkijättöisesti – saanut ansaitsemansa huomion.

Suomen eurojäsenyys ja valuuttakurssin uusi kiinnitys

Suomen 1990-93 talouskatastrofin jälkeen piti olla selvää, että kiinteän valuuttakurssin politiikkaan ei Suomessa enää pitäisi palata. Hinta oli osoittautunut kovin suureksi. Ensin markasta tuli liian vahva ja sitten se devalvoitiin ja jouduttiin laskemaan kellumaan.

Markka kellui devalvoitumisen jälkeen yli kuusi vuotta 8.9.1992-31.12.1998. Koskaan Suomen markka ei kuitenkaan ole ollut yhtä vakaa kuin kelluessaan. Tämä johtui eittämättä siitäkin, että Suomen Pankki tuki markan vakautta valuuttaoperaatioin kellutuksesta huolimatta. Kyseessä oli siis ns. managed floating, mutta ilman julkilausuttua valuuttakurssitavoitetta.

Talous- ja rahaliiton kansantaloudellisia vaikutuksia Suomelle selvitti Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen johtajan valtiot.tri Jukka Pekkarisen johdolla toiminut työryhmä. Työryhmän mukaan rahaliittoon osallistuminen toisi mukanaan ongelman siitä, miten Suomen talous sopeutuu, jos se altistuu sellaisille häiriöille, joita muut maat eivät kohtaa. Työryhmä ei siksi antanut suositusta EMU-jäsenyydestä. Sävyltään se oli kuitenkin EMU-myönteinen ja siinä mielessä (pääministeri Paavo Lipposen) poliittista tahtoa myötäilevä. Sillä ei ollut kanttia määrätietoisesti vastustaa Lipposen tahtoa Suomen eurojäsenyydestä, vaikka professori Lars Calmforsin johdolla toiminut Ruotsin vastaava komitea jo oli päätynyt kielteiseen johtopäätökseen rahaliiton jäsenyydestä.

Turvallisuuspoliittista näkökulmaa en käy arvioimaan. Kansallista turvallisuutta koskevasta vakuutuksesta kannattaa aina maksaa oma hintansa, mutta tuo hinta kannattaisi arvioida. Itse en ollut rahaliiton jäsenyyden hyödyistä ja kustannuksista tuohon aikaan sen valistuneempi. Oletin, että Euroopan rahaliiton myötä työmarkkinoille tulee kunnon kuri ja saadaan Suomen krooninen vaihtotaseongelma hallintaan. Näin pääministeri oli julkisesti luvannut. Käsitys euron vaikutuksista perustui naiviin uskoon siitä, että korporatiiviset työmarkkinat järkiintyvät ja siirtyvät ajattelemaan vastuullisesti koko kansantaloutta. Turha toivo!

Euron jouduttua vaikeuksiin kokosin tutkijaryhmän (EuroThinkTank) arvioimaan euroa ja sen tulevaisuutta. Ajatuspaja Libera julkaisi raporttimme Euron tulevaisuus vuonna 2014. Raportti näki euroalueelle kolme vaihtoehtoista tulevaisuutta. Raportti korosti joustavien valuuttakurssien etuja hyöty-kustannusvertailussa. Raportissa arvioitiin euromaiden kansalaisille aiheutuneen kumulatiivisen hyvinvointitappion vuoden 2014 loppuun mennessä kohonneen 10 prosenttiin. Tätä kirjoitettaessa tuon arvion voi kertoa kahdella.

Ruotsin pankkeja edustavan Svenska Bankföreningenin ekonomistina toimiva Björn Olsson julkaisi syksyllä 2019 Ekonomisk debatt lehdessä selvityksen, jonka mukaan Ruotsin kansantalouden vuosi­kasvu on nykyisellään 1,5–3 kertaa suurempaa verrattuna siihen, mitä kasvu olisi ollut euron kanssa. Hän raportoi, että Ruotsi olisi tähän mennessä menettänyt yhden vuoden bruttokansantuotteen verran tuloissa, jos se olisi liittynyt euroon.

Jopa Nobel-palkittu Robert Mundell erehtyi. Nuori Mundell oli päätynyt ajatukseen, että epäsymmetristen shokkien mahdollisuudesta johtuen Euroopan rahaliitto ei muodosta optimaalista valuutta-aluetta. Vanha Mundell arvioi sittemmin asian toisin. Hänen mukaansa valuuttakurssiriskin poistuminen tuo markkinakorot lähemmäs toisinaan, mikä tehostaa investointeja. Juuri näin euroalueella sittemmin tapahtui. Mitä vanha Mundell ei nähnyt. oli että valuuttakurssiriski korvautuu velkaantumisriskillä. Se olikin kaataa koko eurojärjestelmän.

Makrotalousteorian perustajana 1930-luvulla tunnettu J.M.Keynes oli nähnyt, että kiinteiden valuuttakurssien Bretton Woods järjestelmä voi säilyä vain, jos sen sisään rakennetaan pysyvät tulonsiirrot vaihtotaseen ylijäämämailta vaihtotaseen alijäämämaille. Näin ei tapahtunut. Bretton Woods järjestelmä kaatui vuonna 1971. Keynes oli ollut oikeassa. Kun tämä oli tiedossa ja kun valtiot olivat jo tottuneet joustavien valuuttakurssien järjestelmään, käynnistyivät Euroopassa silti suunnitelmat integraation vauhdittamisesta yhteisen rahan avulla. Olen eri yhteyksissä pitänyt tätä vuosisadan virheenä!

Toisaalta on ilmeistä, että ei myöskään Yhdysvallat edusta optimaalista valuutta-alue. Siksi liittovaltio tukee osavaltioita monin tavoin, vaikka maan keskuspankki ei koskaan osta osavaltioiden velkakirjoja portfolioonsa. Suomessa heikon taloudellisen menestyksen alueilla on aina ollut ”kiinteä valuuttakurssi” Suomen markan ja nykyisin euron kanssa. Voi keventäen jopa sanoa, että Jos Lapilla olisi aikanaan ollut oma Lapin markka, sen taloudelliset kärsimykset olisivat vuosikymmenten aikana olleet rajatummat kuin, mitä ne ovat olleet. Suomen valtionapujärjestelmä edustaa keynesiläistä maan sisäistä tulonsiirtomekanismia.

Tämä kaikki on kuitenkin jälkiviisautta.

Euron dollarikurssi vaihtelee

Euro otettiin käyttöön tilivaluuttana 1.1.1999 ja käteisvaluuttana 12 EU-maassa 1.1.2002 Suomi mukaan lukien. Euro on kelluva valuutta eli sen kurssi suhteessa maailman muihin valtavaluuttoihin määräytyy kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla. Euron arvon tärkein mittari on sen valuuttakurssi Yhdysvaltain dollariin nähden. Euron dollarikurssi on euron olemassaolon aikana vaihdellut voimakkaasti. Alussa pariteetti oli yhden suhde yhteen ja pian 1 euro oli vahvistunut hiukan alle 1,20 dollarin. Vuoden 2000 lokakuun lopulla euro heikkeni tähänastisen historiansa alimpaan arvoonsa, noin 0,83 dollariin. Sen jälkeen euro alkoi kuitenkin vähitellen vahvistua (väliaikaisista laskukausista huolimatta) niin, että 15. heinäkuuta 2008 yhden euron arvo oli tähänastisen historiansa korkein, lähes 1,60 dollaria. Vuoden 2012 alkuun tultaessa euron arvo oli jälleen heikentynyt noin 1,30 dollariin. Sittemmin euron arvo on devalvoitunut niin, että tätä kirjoitettaessa se on liikkunut 1.1:n tasolla.

Euroon liittyminen ja euron dollariarvon vuoristorata herättävät kysymyksiä. Eurojäsenyys tarkoittaa sitä, että valuuttakurssipolitiikka on poistunut Suomenkin politiikka-arsenaalista. Kun euromaiden osuus kaupastamme on noin 38 prosenttia, tämä ei ole aivan merkityksetöntä kilpailukyvyn kannalta etenkin, koska Ruotsi säilytti oman valuuttansa. Euron arvo on kuitenkin vaihdellut rajustikin suhteessa Yhdysvaltain dollariin. Sen vahvistuminen vuoteen 2008 saakka edusti yli 50 prosentin revalvoitumista suhteessa euron lähtöarvoon ja 70 prosentin revalvoitumista suhteessa euron alimpaan dollariarvoon nähden. Mistä tämä johtui? Voiko joustava valuuttakurssi tämän valossa sitenkään olla hyvinvoinnin maksimoiva valinta?

Miksi euro revalvoitui?

Euron alkuperäinen vahvistuminen ei johtunut Saksan vahvuudesta. Itse asiassa Saksa tunnettiin Euroopan sairaana miehenä Saksan yhdistymisensä 1990 jälkeen. Yhdistyminen oli tullut kalliiksi. Saksa myös rikkoi Euroopan vakaus- ja kasvusopimusta budjettivajeensa osalta eikä sillä ollut vaihtotaseessa ylijäämää. Harz-reformit sen työmarkkinoilla olivat vielä edessäpäin. On ajateltavissa, että euron vahvistuminen olisi johtunut kahden tekijän yhteisvaikutuksesta. Euroeuforia oli huipussaan ennen finanssikriisiä 2007-2008. Euroon uskottiin ja sitä pidettiin vielä tuolloin suurena menestystarinana. Syyskuun 2001 terrori-isku Yhdysvalloissa puolestaan oli saanut sen keskuspankin käynnistämään taantuman pelossa voimakkaan rahapoliittisen keventämisen vuonna 2001. Federal funds ohjauskorko pudotettiin neljäksi vuodeksi matalalle alkaen lokakuusta 2001 (2 prosenttia) lähtien. Syyskuun 2003 ja toukokuun 2004 välisellä jaksolla se oli niinkin matala kuin 1 prosenttia ja vasta vuoden 2004 lopussa se saavutti uudestaan 2 prosentin tason. Euron vahvuus oli siksi samalla dollarin heikkoutta. Euron ylivahvistumisen aikaan ei silti ole raportoitu minkään sortin vaikeuksista Yhdysvaltain ja Euroopan rahaliiton välisessä kaupankäynnissä: yritykset olivat oppineet elämään joustavan valuuttakurssin kanssa!

Sittemmin euron devalvoituminen on hyödyttänyt saksalaista vientiteollisuutta, joskin koko euroalueella on ollut vaihtotaseen ylijäämä. Euroalueen yhteenlaskettu vaihtotaseen ylijäämä vielä vuonna 2019 oli 3 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Saksan ylijäämä oli 7 prosenttia ja Hollannin 9 prosenttia.

Vuosisadan menestystarinat ja vuosadan poliittiset virheet Euroopassa

1900-luvun suuria menestyksiä Euroopassa olivat kommunismin kaatuminen Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopan maissa, Saksojen jälleenyhdistyminen, Euroopan Unionin luominen ja Naton itälaajeneminen. Hyvinvointitappioita sen sijaan on aiheutunut vuosisadan poliittisista virheistä, joita ovat olleet Euroopan rahaliiton luominen ja Euroopan unionin liian nopea laajaneminen Itä-Eurooppaan. Euron menestyksen juhlijoita on nykyisin harvassa. Jälkimmäistä johtopäätöstä perustelen sillä, että Euroopan unioni on joutunut olemassaolonsa pahimpaan kriisiin Ison-Britannian irtaantumisen ja EU:n Itä-Euroopan jäsenmaiden poliittisten irtiottojen johdosta.

Koiviston kaudella Suomi jätti jäsenhakemuksensa Euroopan Unioniin

Kun Mauno Koiviston kaudella Suomi jätti jäsenhakemuksensa Euroopan Unioniin, tämä on Suomen lähihistorian merkittävimpiä ratkaisuja. Euroopan Unionilla on ollut historiallinen tehtävä Euroopan kansojen yhdistäjänä. Samalla sen puitteissa rakentunut talousalue on tuonut taloudellisia hyötyjä jäsenmailleen, kuten talousteorian mukaan sopii olettaa tapahtuvan. Nämä perustuvat kollektiivisesti tuotettuihin julkishyödykkeisiin. Niitä ovat yhteismarkkinoiden kehittäminen, yhteinen kilpailupolitiikka ja vielä kehitteillä olevat energia- ja ilmastopolitiikka. Suomen osalta on erityisesti mainittava kansalliseen turvallisuuteen liittyvä lisäarvo. Yhteinen raha ei tähän listaan kuulu.

Suomen traumaattisesta valuuttakurssihistoriasta on sanottavissa, että Mauno Koivisto oli niissä vaiheissa mukana Suomen Pankin pääjohtajana. Vielä presidenttinä ollessaan hän käytti julkisuudessa markan arvon puolustamisesta puheenvuoroja. Tukenaan Koivistolla ei ollut varsinaisia taloustieteen opintoja. Hän oli sosiologi. Osaaminen voi tällöin perustua vain kokemukseen – joustavista valuuttakursseistahan ei Suomessa ollut kokemusta. Koivisto ajatteli intuitionsa avulla, mutta ilman kokemusta toisenlaisesta valuuttakurssimaailmasta, kuin missä isänmaa oli elänyt. Kun Suomi ajautui devalvaatioon vuonna 1991, Koivistolle tämä oli varmaan henkilökohtainen tragedia. Tämän kirjoituksen valossa uskon Juhana Vartiaisen tavoin, että konnia on turha etsiä. Virhearvioihin syyllistyivät lukuisat tahot niin päätöksentekijöiden kuin makroekonomistienkin suunnalla. Uskon, että syyllisiä on turha hakea silloin, kun kenelläkään ei ole ylivertaista viisautta ylitse muiden.