Pääministeri ei voi sanoa yritykselle, miten sen tulee toimia

Viime viikonvaihteessa Ilta-Sanomat julkaisi minulta pyytämänsä lyhyen haastattelun pääministeri Sanna Marisin lausumasta, jossa hän vaati yrityksiltä yhteiskuntavastuuta. Pidin pääministerin lausuntoa populismina. Miksi puhuin populismista? Siksi, että pääministeri tekee puheenvuoroillaan aina myös puoluepolitiikkaa.

Lyhyeen haastatteluun ei pysty kaikkia näkökohtia sisällyttämään ja siksi tarkoitus on sitä tässä täydentää.

Keskustelussa yritysvastuusta usein viitataan kriittisesti Milton Friedmanin kirjoitukseen New York Times Magazine -lehdessä vuonna 1970. Hän kirjoitti, että yrityksen ainoa tehtävä on tehdä voittoa. Tätä kritisoidaan, koska se tuntuu pahalta. Kritisoijat eivät kuitenkaan lukeneet Friedmania loppuun. Hän sanoi, että keinojen on oltava rehelliset. Siten kaikki ne kirjanpitorikokset, joihin kapitalismin pettureiksi Yhdysvalloissa vuonna 2001 lukeutuneet suuryritykset (energiayhtiö Enron, tilinpitoyhtiö Arthur Andersen, lääkealan Merck, viihdealan AOL Time Warner ja informaatioteknologian WorldCom ja monet muut) paljastuivat, toimivat juuri vastoin sille, mitä Friedman oli edellyttänyt.

Tietenkin yhtiöjärjestyksessä voidaan asettaa yhtiöille muitakin tavoitteita kuin voiton tavoittelu, sillä on erilaisia toimijoita. Yhtiöitä on monenlaisia ja niillä on erilaisia tehtäviä yhteiskunnassa. Tässä kirjattavat ajatukset liittyvät tuotannollisiin yrityksiin.

Kritisoijat ovat myös sivuuttanet sen tosiasian, että maailman toisen globalisaatioaallon käynnistyttyä yritykset joutuivat aitoon kilpailutilanteeseen. Kun patruunoiden aikaan yrityksillä oli varaa pitää huoli työvoimastaan, sen asunto-oloista, harrastustoiminnasta ja jopa kirkonmenoista, tämä kaikki näyttäytyi lisäkustannuksena. Sen korvaajaksi nousi 1960-luvulta lähtien Suomeenkin luotu hyvinvointiyhteiskunta. Lyhyesti todettuna: yritykset eivät voi olla yleisiä hyväntekeväisyyslaitoksia! Se on sosialisoitu toimiala.

Kilpailun ei kuitenkaan tarvitse johtaa yritysetiikan rappioon. Päinvastoin yrityksillä voi olla tarve skarpata siitä syystä, että niiden asiakkaat, kuluttajat, odottavat siltä eettisesti vahvaa toimintaa. Olen omassa tutkimustyössäni tutkinut kuluttajaboikottien roolia eettisen koodin vahvistumisessa maailmassa, jossa myös tiedon välitys on globalisoitunut ja ”paha kello kauas kuuluu”. Moitteeton eettinen profiili kannattaa. Tämä johtopäätös perustuu ”vangin ongelmaan”: ellet toimi hyväksyttyjen pelisääntöjen mukaan, asiakkaasi siirtyvät kilpailijoillesi.

Yritysetiikkaan on tullut uutena asiana ympäristövastuu. Friedmanin aikaan ei ollut ympäristövaurioita nykyisessä määrin. Ne nousivat pintaan sittemmin. Niistä yrityksille ei suoda vapautta. On kuitenkin valtiovallan tehtävä hoitaa ympäristöveroilla ja päästökaupalla tuotantokustannukset ja kuluttajahinnat kohdalleen. Ilman niitä kuluttajat saavat tuotteet liian halvalla. Tämä luo ohjausvaikutuksen, jota on tutkittu ympäristötaloustieteessä.

Adam Smith ja voitot

Taloustieteen perustaja Adam Smith kirjoitti, että ”emme saa lihaa, leipää tai olutta siksi, että teurastaja, leipuri tai oluenpanija olisivat mukavia ihmisiä; saamme niitä siksi, että he pyrkivät tekemään tulosta elättääkseen itsensä ja perheensä”. Kokeellisen taloustieteen nobelisti Vernon Smith on sittemmin loistavasti ilmaissut, miksi tämä itsekkyyteen perustuva motiivi ei ole ristiriidassa sen kanssa, mitä Adam Smith oli aikaisemmin kirjoittanut moraalituntojen teoriaa koskevassa kirjassan. Adam Smithin moraalifilosofiaa käsittelevässä teoksessa nimittäin on kyse ihmisten lähitasolla tapahtuvasta vaihdannasta ja kansojen varallisuutta käsittelevässä kirjassaan puolestaan markkinoiden puitteissa tapahtuvasta vaihdannasta. Ne toimivat tyystin eri ”lakien” mukaisesti.

Lähisuhteissa tapahtuva vaihdanta perustuu vastavuoroisuuteen ja toisten auttamiseen. Tällöin sosiaalisen vaihdannan tuottama hyöty maksimoituu. Tämä näkemys korostaa Adam Smithin kykyä nähdä kirkkaasti ihmisyyteen, ihmisen sisimpään. Tätä arviota tukevat vahvasti ihmisten keskuudessa parin viime vuosikymmenen aikana suoritetut kokeelliset tutkimukset. Markkinoiden kautta tapahtuva vaihdanta puolestaan maksimoi hyödyn ihmisten erikoistumisen, siis työnjaon pohjalta ja selittää vaurastumisen logiikan. Ihminen on sekä muut ihmiset huomioon ottava että itsekeskeinen, mutta eri yhteyksissä. Persoonattomat markkinat toimivat juuri siksi, että ihminen on itsekeskeinen. Myyjää ei markkinoilla motivoi halu toimia hyväntekijänä, vaan halu saada toimeentulo itselleen ja perheelleen. Tätä eivät Adam Smithin kriitikot koskaan ole ymmärtäneet! Ihminen on sekä itsekeskeinen että kykenevä ottamaan toiset huomioon.

Miten mitata yrityksen yhteiskuntavastuun toteumista

 Yritykset tuottavat talouden arvonlisästä suurimman osan, 80 prosenttia, ja luovat yksityiset työpaikat. Niiden osakkeenomistajat kantavat suurimman taloudellisen riskin. Jokaisen yrityksen elinkaari on äärellinen. Yrityksen menestyessä omistajat ja sijoittajat eivät ole ainoita hyötyjiä. Yrityksen työntekijät hyötyvät työpaikan ja palkan muodossa. Julkinen sektori hyötyy verotuloista, jotka kerätään yrityksen työvoiman palkoista, yrityksen voitosta, omistajien saamasta tuotosta ja yrityksen tuottamien hyödykkeiden verotuksesta. Tästä näkökulmasta yritys on paljolti kattanut sekä yksityistä vastuutaan että yhteiskuntavastuutaan.

Esimerkiksi Kaipolan tehdas on investoinut 1950-luvulta lähtien seitsemään paperikoneeseen ja tarjonnut tuloa ja työtä tuhansille suomalaisille. Eikö siinä ole yritysvastuuta kerrakseen?

Yrityksen tuottama arvonlisä ja luotujen työpaikkojen määrä ovat kuitenkin yrityksen yhteiskuntavastuun mittareina epätäydellisiä. Niiden lisäksi on syytä kiinnittää huomiota negatiivisiin ulkoisvaikutuksiin, jos yritys jää kiinni epäeettisestä toiminnasta.

Yrityksellä on silti kiitollisuudenvelkaa

Merkittävin yritystuki tulee siitä, että yhteiskunnan koulutusjärjestelmä tarjoaa tuleville työntekijöille osaamispääomaa ja yleiset taidot. Yrityksillä on kiitollisuudenvelkaa. Niillä on kiitollisuudenvelkaa myös siksi, että ne saavat nojata yhteiskunnan tarjoamaan oikeusjärjestelmään, joka samalla suojelee niitä rajoitetun vastuun periaatteella niiden rahoitussopimuksissaan. Niiltä on siksi aihetta odottaa, että ne maksavat veronsa. Niiden tuottamasta arvonlisästä kerätäänkin veroa yhteisöveron, pääomatuloveron, niiden työvoiman ansiotuloveron ja kuluttajien maksaman arvonlisäveron muodossa.

Yhteisöveron (= yritysveron) osalta on silti todettava, että se on vain osa pääomatulosta kerättävää veroa. Toinen osa kerätään osakkeenomistajilta joko osinkoverona tai myyntivoittoverona. Niiden summa, kokonaisveroaste ratkaisee.

Yrityksillä ei ole työllistämisvastuuta

Pääministerin odottaessa yrityksiltä vastuunkantoa hänellä oli mielessä työpaikkojen säilyttäminen. Toive on inhimillinen, mutta moittiva sävy oli huonosti harkittu. Usein muuallakin julkisuudessa näkyy kirjoituksia yritysten työllistämisvastuusta. Sellaista ei Suomessa ole eikä voikaan olla. Yrittäjäksi ryhtyminen on vapaaehtoista. Yhtiöiden työllistämispäätökset on varattu liikkeenjohdolle. Eivät poliitikot ole siinä asemassa, että kävisivät neuvomaan. Ei heillä ole siihen osaamista.

Yrityksen luo alun perin perustajayrittäjä. Hän ottaa riskin. Jokainen työntekijä tulee valmiiseen pöytään. Yksikään ay-liikkeen jäsen ei ole luonut omaa työpaikkaansa. Olen siksi peräänkuuluttanut myös ay-liikkeeltä omaa yhteiskuntavastuuta, kun kansataloudessa tapahtuu hirveitä.

Yritysjohtoa saa arvostella, sillä sekin tekee virheitä

Yritysjohtoa saa julkisesti arvostella, sillä sekin tekee virheitä. Mutta pääministeri ei saa. Hänen pitää vaikuttaa siihen, että kansantaloudessa on mahdollisimman vähän häiriötekijöitä.

Ihmisen taloushistoriassa käynnistyi 1900-luvulla jakso, jota on aiheellisesti kutsuttu kolmanneksi teolliseksi vallankumoukseksi. Maailmankehityksen yllätyksellisyys näkyy siinä, että tämä teollinen vallankumous tuotteineen tuli paljolti ennakoimattomana. Sekä internet että muu viestintäteknologia matkapuhelimineen yhdisti ihmiset ja kansat ennenkokemattomalla tavalla. Voi olla vaikea hyväksyä ajatusta, että toteutunut valtava teknologinen kehitys toisen maailmansodan jälkeen olisi ollut ennustamaton. Kyllä se sitä oli. Yritysriskit ovat aidot.

Päätösvirheitä voi olla kahdenlaisia. Yrittäjä voi käynnistää hankkeen (ja joku rahoittaja voi sen rahoittaa), joka osoittautuu kannattamattomaksi. Tämä on hyväksymisvirhe. Hylkäysvirheestä on kysymys, kun rahoittaja hylkää yritysidean, joka toteutuessaan oli ollut rahasampo. Lähihistoria tuntee esimerkkejä kummastakin virheestä.

Kun Chester Carlsson aikanaan ehdotti valokuvaukseen erikoistuneelle Kodakille valokopiolaitteen kehittämistä, Kodak piti ideaa huonona ja hylkäsi sen. Tapahtui hylkäämisvirhe. Niinpä Carlsson perusti Xeroxin. Sen tarina sittemmin on ollut häikäisevä. Yhtiö on tuottanut ihmiskunnalle valokopioinnin lisäksi muitakin huomattavia innovaatioita.

Ironista kuitenkin on, että myös Xerox teki sittemmin saman arviointivirheen, kun Steve Jobs ehdotti sille henkilökohtaisen tietokoneen tuottamista. ”Kuka nyt henkilökohtaista tietokonetta tarvitsisi”, oli vastaus. Tänään henkilökohtainen tietokone, PC, tai sen variantti on kuitenkin jokaisen työpöydällä. Väärässä ei ollut vain Xerox, sillä 17 muuta yhtiötä torjui Jobsin ehdotuksen. Virhearvion tekee vieläkin kiehtovammaksi tosiasia, että niiden joukossa olivat myös sellaiset yhtiöt kuin IBM ja Hewlett Packard.

Tapahtunut onkin häkellyttävä osoitus paitsi kehityksen ennakoimattomuudesta myös siitä, kuinka ihmisten tiedostamattomat tarpeet säätelevät heidän halukkuuttaan heittäytyä uusien ideoiden tuntemattomaan maailmaan. Ed Roberts, entinen ilmavoimien upseeri, oli kehittänyt Uuden-Meksikon autiomaassa omaksi lelukseen Altair 8800 -laitteen, jota voi pitää maailman ensimmäisenä mikrotietokoneena. Elettiin vuotta 1975. Vaikka mikroprosessori oli ollut Intel-yhtiön keksintö, yhtiö ei ollut nähnyt sen soveltuvuutta tietokoneelle. Roberts näki. Robertsin

perustama laskinyhtiö MITS oli kuitenkin konkurssin partaalla, mutta kiinnitti Paul Allenin ja Bill Gatesin huomion. Nämä oivalsivat, että laite tarvitsee käyttöjärjestelmän ja työstivät sellaisen Basic-kielellä. Näin Albaquerquessa syntyi Microsoft. Vuoden 1975 lopussa mikrotietokoneita

valmisti jo 10 valmistajaa, mutta toiminta oli silti tyystin harrastajapohjalla. Tarvittiin Steve Wozniak ja Steve Jobs, joiden autotallissa syntyi Apple I, ensimmäinen massamarkkinoiden tietokone. Sitä myytiin ruhtinaalliset 50 kappaletta. Jobsilla oli pian idea Apple II:sta, mutta se oli liian mutkikas ja liian kallis. Nuorilla oli rahaa vain 400 dollaria ja ulkopuolista rahoitusta oli vaikea saada.

Jobs onnistui houkuttelemaan rahoittajaksi Arthur Rock -nimisen pääomasijoittajan. Tuloksena oli Apple II, joka oli sensaatio. Xerox oli aikaisemmin kehittänyt graafisen käyttöliittymän. Johto ei ymmärtänyt sen kaupallisia mahdollisuuksia. Steve Jobs, joka vieraili Xeroxilla vuonna 1980, sen sijaan ymmärsi tämän kymmenessä minuutissa. Jobs oivalsi, että käyttöliittymä, jossa käyttäjän ei tarvinnut muistaa komentojonoja, olisi osa ihmisen tulevaisuutta. Kun hän ”lainasi” idean Xeroxilta, tämä oli eettisesti moitittavissa. Saman teki myös Bill Gates vieraillessaan vuorostaan Applella vuonna 1981 nähtyään yhtiön graafisen käyttöliittymän.

Ennuste- ja hylkäysvirheitä tehtiin jatkossakin. Gates tarjosi IBM:lle mahdollisuutta saada omistukseensa 10 prosenttia Gatesin Microsoft- yhtiöstä vuonna 1986. IBM piti ehdotusta lähinnä mielettömänä. Tuon osuuden arvo tänä päivänä olisi pilvissä.

Jokin vuosi sitten monessa Euroopan maassa järjestettiin taajuushuutokauppa tulossa olevaa kolmannen sukupolven matkapuhelinta varten (umts). Yritysjohtajat sortuivat hyväksymisvirheisiin. Teleoperaattorit maksoivat isäntämaille taajuuksista uskomattomia summia. Pian toiveet kyseisten markkinoiden nopeasta kehityksestä osoittautuivat täysin ylimitoitetuiksi. Suomalainen teleoperaattori Sonera oli tehnyt saman virhearvion. Kyseessä oli sijoitus riskilliseen tulevaisuuteen, jossa ratkeaisivat operaattoreiden markkinaosuudet. Riskit realisoituivat.

Matkapuhelimeen aikanaan kehitetty tekstiviestiominaisuus niin ikään yllätti suosiollaan. Ei ennakoitu, että se tulisi kaiken kansan käyttöön. Tietotekniikan vallankumous tuotti pian uuden kriisin, internet-kuplan, jonka kiihkein vaihe ajoittui vuosille 1996–2000. Markkinoiden ajateltiin siirtyvän vauhdilla verkkokauppaan. Syntyi dot com -euforia. Riskirahoittajat lähtivät kilpailuun uusista yhtiöistä odottaen huipputuottoja. Internet-yhtiöiden osakkeet joutuivat spekulaation kohteeksi, ja niitä liikkeelle laskeneiden uusien yhtiöiden omistajat rikastuivat kertaheitolla. Maaliskuussa vuonna 2000 vauhti pysähtyi, kurssiromahdus alkoi ja internet-yhtiöistä suuri osa päätti lyhyen historiansa. Tutkittaessa noin tuhannen vuosina 1976–1993 Kanadassa tehdyn keksinnön pääsyä markkinoille havaittiin, että vain 7–9 % niistä tässä onnistui. Muistutettakoon tässä myös siitä, että toisen vallankumouksen sankarit Henry Ford ja Thomas Edison olivat perustaneet yhtiön, joka myös teki konkurssin.

Enemmän tekstiä päätösvirheistä löytyy artikkelistani ”Hylkäysvirheiden tragedia: tulisiko yhteiskunnan tukea T&K-hankkeita?” Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/2011.

 

 

Vesa Kanniainen

Kansantaloustieteen emeritusprofessori (Helsingin yliopisto), Sotatieteiden tohtori (Maanpuolustuskorkeakoulu), Kauppatieteiden tohtori (Itä-Suomen yliopisto)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu