”Uusi” rahateoria ja vaihtoehtoinen totuus

Rahan miettiminen on ajanut monet hulluuden partaalle. Tuskaa ei paljon helpota niin sanottu ”uusi rahateoria, jota myös chartalismiksi kutsutaan. En ole jaksanut ottaa sitä koskaan tosissaan. Tässä kerron miksi.

 

Apinatkin maksavat seksistä

Raha on yksi niitä innovaatioita, jotka ovat suunnattomasti hyödyttäneet ihmistä aikojen alusta lähtien. Tutkimusten mukaan jotkut eläimetkin käyttävät maksullisia palveluita. Niinpä marakattien alaheimoon kuuluvien urosmakakien on havaittu maksavan seksistä rapsuttamalla naaraita ja seksin hinta riippuu tarjolla olevien apinaneitosten määrästä. Ihmisen varhaisyhteisöjen sisäinen lähisuhteissa tapahtunut sosiaalinen vaihdanta varmaankin perustui vastavuoroisuuteen, lahjojen vaihtamiseen ja toisten auttamiseen. Vähemmän oleellinen ei ole se ajatus, että vaihdanta perustui toisille suoritettujen palvelusten muistamiseen. Kaikkia hyödykkeitä ei silti ollut helppo hankkia näilläkään eväillä. Antropologit eivät myöskään tunnu olevan innostuneita siitä ajatuksesta, että talous olisi perustunut hyödykkeiden vaihtoon. Täytyi siis keksiä jotain.

Voidaan jatkaa kuvittelua. Vaihdannan luonteen on täytynyt muuttua täysin, kun joku keksi vaihdon välineen, ”rahan”. On esitetty, että hyödykkeiden luovuttamisesta toiselle olisi jo varhain kirjattu tieto ehkä savitauluihin. Tällaiset ”velkakirjat” ovatkin ilmeisesti voineet toimia vaihdon välineenä. Niillä olisi siis ollut ”rahan” ominaisuuksia. Tällainen raha olisi ollut jonkun velkaa jollekin toiselle, kuten on raha nykyisinkin. Raha edusti siis jo alusta lähtien lupausta takaisinmaksusta. Toisin sanoen sitä, että velallinen palaa asiaan ja hoitaa velkansa. Jo tällöin tuon tyyppisen vaihdon välineen käyttö edellytti luottamusta ihmisten välillä.

 

Raha oli keksittävä, koska oravannahat tukkivat pajatsoja

Kun oli keksitty vaihdon välineitä, enää ei tarvinnut pitää kirjaa siitä, kuka oli palveluista velkaa kenellekin ja muistamisvaiva jäi tyystin pois. Tämä oli suuri muutos. Vaihdannan onkin täytynyt olla painajaismainen ongelma pienyhteisöissä. Rahan tulo merkitsi huomattavaa tehokkuushyötyä. Enää ei ollut tarvetta keskustella loputtomasti esimerkiksi siitä, miten metsästyssaalis jaetaan kyläläisten kesken. Vaihdon välineinä saattoivat toimia esimerkiksi jalometallit ja pohjoisen kansoilla oravannahat. Niihin ei ole mahdollista liittää vastaavanlaista velkaominaisuutta, mutta kylläkin lupaus tai odotus siitä, että niillä on arvoa muille ihmisille. Luottamus niiden arvoon vaihdon välineenä siis muodostui siitä, että niillä oli muutakin käyttöarvoa. Olen tosin kuullut kilpailevan teorian, jonka mukaan kolikot keksittiin vasta sen jälkeen, kun oravannahat alkoivat tukkia pajatsoja.

 

Rahan painaminen on arvokas etuoikeus – miksi?

Rahan painamisen oikeus on arvokas etuoikeus. Se on uuden rahateorian MMT mielestä jopa niin arvokas etuoikeus, että sen avulla julkinen valta voi rajatta velkaantua. Näin on uuden rahateorian mukaan siksi, että rahan painamisen yksinoikeudesta johtuen julkinen valta voi aina maksaa pois velkansa painamalla lisää omaa rahaa yksinoikeudellaan näin tehdä. Tässä ajatuksessa on jotain sairasta. Katsotaan lähemmin.

Oikeus painaa rahaa on eittämättä arvokas oikeus. Kun hallitsija aikanaan omisti kaiken, hän saattoi kaivattaa metallit maasta, sulattaa kolikoiksi ja lyödä oman leimansa ja arvomerkkinsä kolikkoon. Niillä saattoikin maksaa sotilaiden palkat ja käyttää muuhunkin, missä maksua tarvittiin. Kevyiden setelien käyttöönotto tuli sittemmin mahdolliseksi. Niiden tuottaminen oli hallitsijalle jo paljon halvempaa kuin malmin louhiminen. Yksinoikeus setelien painamiseen antoi hallitsijalle hyvän tuoton. Tuotolla on nimikin, seigniorage, ”hallitsijan oikeus rahan lyömiseen”. Oravannahkojen aikaan tämä tuotto – vähennettynä oravien pyyntikustannuksilla – meni oravanmetsästäjille. Pankkien oikeus luoda rahaa (talletuksia) aikaansaa niille omat tuottonsa. Bitcoinin tultua maailmaan sen tuotto menee louhijoille. Tuotto realisoituu sen kätevyydestä maksuvälineenä ja oikeudesta spekulatiiviseen riskinottoon suhteessa sen tulevaan hintakehitykseen.

Yksinoikeus painaa rahaa on arvokas oikeus. Siksi myös rahan väärentävät haluavat päästä siihen kiinni.

 

Rahapolitiikka markkinahäiriöiden lähteenä

Yksinoikeus rahan painamiseen (nykyisin siitä suuri osa on talletuksina sähköisessä muodossa) on samalla mahdollistanut rahapolitiikan verotuksen ja julkisen menotalouden säätelyn ohella politiikkavälineenä. Tämä on periaatteessa siunaus ihmiskunnalle paitsi, jos siitä vastuussa olevat keskuspankit tekevät rahamarkkinoiden virityksen virheelliseksi. Tämä kirjoittajan on toisaalla argumentoinut, että näin on tapahtunut 1920-luvulta lähtien. Siksi tämän kirjoittaja on kysynyt, eikö käytössä olleita rahapolitiikan sääntöjä parempi sääntö olisi Milton Friedmanin ehdotukseen perustuva rahan määrän vakioisen kasvuvauhdin sääntö. Tämä eliminoisi kapitalistisen talouden moititun epävakauden siltä osin, kuin epävakaus on johtunut rahapolitiikasta vastuussa olleiden keskuspankkien politiikkavirheistä. Toisaalta on myös vastaavasta syystä esitetty puuttumista pankkien oikeuteen luoda rahaa. Ne luovat talletuksia myöntämällä luottoja, jotka talletusten kautta siirtyvät kiertämään kansantaloudessa. Eivät pankit ole olleet suinkaan syyttömiä sivustakatsojia, kun kansantalous on keikkunut milloin aallon harjalla, milloin pohjassa.

Aikaisemmin on aiheellisesti oltu huolissaan inflaation mukanaan tuomista häiriöistä. Arvot syntyvät niukkuudesta ja inflaatio johtuu siitä, että rahaa on painettu liikaa. Jos seigniorage-tulo edustaa monopolioikeuteen perustuvaa tuottoa julkisvallalle, liiallinen rahan painaminen voi inflaation avulla tätä mainiosti täydentää. Inflaatio on yksi veron muotoja. Inflaatiovero lankeaa niille kansalaisille, jotka pitävät hallussaan julkiseen monopoliin (tai pankkitalletuksiin) perustuvaa rahaa. Inflaatiota vastaan suojaudutaan vaatimalla korkoa saamisille. Siinä määrin kuin keskuspankki ostaa valtion velkakirjoja salkkuunsa markkinoilta, se myös saa velkaan liittyvän korkotuoton. Tämä mainiosti täydentää rahan luomiseen liittyvää tuottoa, joskin nettomääräisenä tätä ei tapahdu, onhan keskuspankki osa julkista taloutta. Muistetaan silti, että länsimaista ja Japanista inflaatio on globalisaation johdosta kadonnut.

 

Koulukuntakiistat onneksi jääneet taakse

Nuorena väitöskirjatutkijana pääsin mukaan tutkimusryhmään, jossa pureuduttiin rahatalouden teemaan. Alan tutkimus oli noussut muotiin maailmalla ja Suomi seurasi perässä. Tätä vaihetta vauhdittivat kiihkeät tieteelliset väittelyt ”keynesiläisen” ja ”monetaristisen” koulukunnan välillä. Nyt voi ehkä sanoa, että paljon melua tyhjästä. 1970-luvulla oli silti tosi kyseessä. Käsitykset inflaatiosta ja rahapolitiikan roolista osana makrotaloudellista kontrollia poikkesivat rajusti. Itselläni oli väitöskirjatyöni jälkeen tilaisuus siirtyä Yhdysvaltoihin. Opetin aikanaan makrotalousteoriaa kahdessa amerikkalaisessa yliopistossa ja sittemmin 15 vuotta Helsingin yliopistossa. Keynesiläinen lyhyen aikavälin perusteoria oli John Hicksin 1930-luvulla kehittämän mallin muodossa yleisesti käytössä hinta- ja palkkajäykkyyksineen. Esimerkkinä voin mainita artikkelin McCaleb, G.H. Sellon Jr, On the Consistent Specification of Asset Markets in Macroeconomic Models, Journal of Monetary Economics 6, (1980) 401–417. Sen pidemmän aikavälin versio tarkoitti friedmanilaisen rahateorian integroimista keynesiläiseen perusmalliin joustavine hintoineen. Talouspolitiikan osalta opiskelijoille opetettiin julkisen menotalouden kysyntä- ja työllisyysvaikutukset eri rahoitusratkaisujen tapauksissa. Julkisten menojen lisäysten rahoitusta tarkasteltiin kolmessa tapauksessa:

1) keräämällä verotuloja (tasapainotettu budjetti)

2) laskemalla liikkeelle julkista velkaa ts. siirtämällä verotus tulevaisuuteen (Ricardon ekvivalenssin mukaan ihmiset odottavat tulevien verojen nousevan, jolloin säästäminen tänään vahvistuu ja kysyntävaikutus ei ole kovin suuri) ja

3) lisäämällä rahan tarjontaa ts. keskuspankki ostaa jälkimarkkinoilta pois valtion liikkeelle laskema julkinen velka. On ymmärrettävää, että viime mainitussa tapauksessa finanssipolitiikan elvytysvaikutus oli vahvin, koska markkinakorot eivät nousseet ja crowding-out syrjäytyvaikutus yksityisiin investointeihin jäi siksi toteutumatta. Suljetun kansantalouden tapauksessa rahan määrän lisäys tosin näkyi pidemmällä aikavälillä. vastaavana yleisen hintatason nousuna pidemmällä aikavälillä. Jos rahan tarjonnan kasvu oli pysyväisluonteista, hintatason nousu näkyi pysyväisluonteisena inflaatiota.

Mitä uusi rahateoria tähän 1970-luvun talousteoriaan on tuonut lisää? Ei mitään. Ilmeisesti tarkoitus on ollut oikeuttaa julkisen velan rajaton liikkeellelasku. Jos julkista velkaa päädytään maksamaan takaisin, valtio tietenkin kerää verot kansalta omassa valuutassa eikä chartalismi ole tuonut tähänkään mitään uutta. MMT:n mukaan omaa valuuttaa käyttävä valtio laskee rahaa liikkeelle budjettivajeensa verran. Kysyntä rahalle luodaan tekemällä kansalaisista verovelvollisia ja vaatimalla oma valuutta verojen maksuvaluutaksi. Tämä kaikki on sisältynyt 1970-luvun rahateoriaan.

Rahan kysynnän osalta chartalismi on liian kapea-alainen. Rahan kysynnän talousteoria on lähtenyt siitä, että vaihdon väline tarvitaan muuhunkin kuin verojen maksuun. Rahan kysyntä ei siis perustu yksinomaan veronmaksuvelvoitteeseen yksinomaan vaan siihen, että tavaraa saa markkinoilta hankittua vain antamalla tilalle rahaa. Kaikilla kansalaisilla ei ole veronmaksuvelvoitetta, mutta syömisen pakko on. Mitä sanoikaan klassinen kvantiteettiyhtälö MV = PT?

Avotaloudessa makroteoria on rikkaampi kuin edellä esitetty siinä mielessä, että kansantaloudella on ulkomaankauppansa ja että valuuttakurssijärjestelmä (kiinteät valuuttakurssit, joustavat valuuttakurssit) tulee ottaa huomioon. Jos valuuttakurssi on joustava, malli ei muutu millään lailla. Rahan tarjonnan lisäys ainoastaan johtaa oman valuutan devalvoitumiseen. Jos taas maiden valuuttojen välille on ajateltu kiinteät valuuttakurssit, kotimainen rahan tarjonta ei voi määrätä hintatasoa vaan kotimaan hinnat sopeutuivat ulkomaankauppahintoja vastaaviksi siten, että ostovoimapariteetti on voimassa.

Entä euroaikana? Euro ei ole suvereeni valuutta yhdellekään sitä käyttävälle valtiolle, koska ne eivät laske sitä riippumattomasti liikkeelle. Eurosta päättää yhteinen keskuspankki. Julkisen menotalouden vaikutukset riippuvat siis siitä, missä määrin EKP ostaa julkista velkaa pois jälkimarkkinoilta – ja sehän on ostanut paljon. Yhdistetyn finanssi- ja rahapolitiikan olisi odottanut olevan kovinkin elvyttävää siitä lähtien, kun EKP:n iso sinko otettiin vuonna 2015 käyttöön määrällisen elvytyksen mielessä. Se ei Euroopassa ole vaikuttanut juurikaan kysyntää elvyttävällä tavalla. Selitys tälle on luonteva: Eurooppa on Japanin tiellä, väki ikääntyy eikä tulevaisuudenuskoa ole.

 

EKP estänyt korkorallin

EKP:n politiikalla on estetty taloudellisesti heikkojen jäsenvaltioiden lainojen markkinakorkojen kipuaminen. Se olisi ollut edessä, koska markkinat eivät usko siihen, että heikot hallitukset pystyvät keräämään kansalaisilta verotuloja ottaakseen vastuun julkisen velan ja korkomaksujen hoidosta. Kun osa jäsenmaista (Saksa, Hollanti, Suomi) saa (etenkin lyhytaikaista) velkaa negatiivisilla koroilla, kahtiajako on synkkä. Chartalismi on euron osalta siis väärässä: eurojäsenmaissa julkista velkaa ei valtio voi maksaa velkojille (= sijoittajille) pois omalla valuutalla (siitä päättää EKP) eikä verotusta kyetä kansalaisten verovälttelyn johdosta käyttämään velan takaisinmaksun rahoitukseen. Kun kansantaloudet kasvavat hitaammin kuin mikä lainakorko on, velkasuhde (velan määrä suhteessa BKT:hen) vain kasvaa (Tämä kuuluisa ehto on muotoa g < r).

Euroa perustettaessa haluttiin luoda mekanismit chartalismin vastakohdalle, kurinalaiselle finanssipolitiikalle. Eurokriisin aikaan 2012 Italian korko nousi noin 4% tasolle. Markkinat eivät luottaneet Italiaan. Tällä korkotasolla Italia olisi velkasaneerauksessa ja velkojen leikkaus olisi alkanut. Normaalisti toimivat markkinat pitävät huolen siitä, että mikään maa ei voi ottaa liikaa velkaa markkinoilta. Chartalismi on väärässä.

Eurojärjestelmällä on ollut se kielteinen vaikutus euron jäsenmaiden kykyyn vastata taloudestaan, että se on luonut kriisimaissa odotuksia muiden jäsenmaiden avusta. Tässä asiassa kriisimaat ovat ennakoineet oikein. Nyt kun kasvu- ja vakaussopimus on hyllytetty, siihenkään ei paluuta enää ole.

Eurojärjestelmässä tarvittaisiin markkinakuri ja Italiassa harmaan sektorin rajoittamista. Italian valtio tarvitsisi verotulonsa. Sen kokonaisveroaste on tilastoissa korkea vain siksi, että sen BKT:sta puuttuu harmaan sektorin osuus. Italian korko alkoi nousta viime maaliskuussa ja ehti nousta noin 2,7 % tasolle, kun markkinat hinnoittelivat sen velan. EKP tuli avuksi ja julkisti pandemic arvopapereiden osto-ohjelman. Italian ja Espanjan korot kääntyivät laskuun, Italian korko jopa 1,4 % tasolle. Kun EU:n elvytyspaketti 750 mrd julkistettiin, laski Italian 10 vuoden lainakorko laski edelleen jo noin 0,7% tasolle. Italia saa lisää lainaa markkinoilta vain siksi, että sen markkinakorot ovat Euroopan keskuspankin toimien saastuttamia.  Käytännössä Euroopan keskuspankki pitää Italiaa ja Espanjaa ja siten koko euroa pystyssä!

 

Chartalismi – väärä analyysi, väärä politiikkaresepti

Jos chartalismi suosittelee julkisen velan pidikkeetöntä lisäystä Euroopan rahaliiton kriisimaissa, se tarjoaa väärän analyysin ja väärän reseptin. Koronaongelma on erikseen: vain valtio (ja sen ohella Euroopassa EU) voi toimia vakuutusyhtiönä, joka pystyy kannattamaan talouden koronakriisin ylitse. Tähän poikkeukselliseen vaiheeseen liittyvä velkaantuminen on ollut välttämätön.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen emeritusprofessori, sotatieteiden tohtori ja kauppatieteiden tohtori

Vesa Kanniainen
Sitoutumaton Helsinki

Kansantaloustieteen emeritusprofessori (Helsingin yliopisto), Sotatieteiden tohtori (Maanpuolustuskorkeakoulu), Kauppatieteiden tohtori (Itä-Suomen yliopisto)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu