Analyysi: Miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan?

Meille on julkisuudessa esitetty erilaisia näkemyksiä yksittäisistä sotaan johtaneista tekijöistä Ukrainassa. Tällä kirjoituksella analysoin näitä tekijöitä ja pohdin johtopäätöksiä sille, miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Puhun korruptiosta, diplomatiasta, denatsifikaatiosta, kansanmurhaväitteistä, Natosta ja ydinaseista sekä historiasta yleisesti eli siitä millaisilla askeleilla sotaan lähdettiin.

Nato ja ydinaseet

Ei tuumaakaan itään, muistuttaa Venäjän presidentti Vladimir Putin tasaisella syötöllä. Hän viittaa vuoteen 1990, jolloin Neuvostoliitto myöntyi pitkin hampain Saksan NATO-jäsenyyteen. Venäläisten mukaan Neuvostoliiton viimeinen valtionpäämies Mihail Gorbatšov teki näin, koska hänelle vakuutettiin, ettei puolustusliitto laajene Saksan itäpuolelle. Tukea väitteille on etsitty National Security Archive -nimisestä järjestöstä, joka ei nimestään huolimatta ole mikään viranomaistaho. Saksan valtion turvallisuuspoliittisen akatemian mukaan Gorbatšovin kanssa ei edes käyty keskusteluja Saksan itäpuolella sijaitsevien valtioiden NATO-jäsenyydestä. Siinä maailmantilanteessa siihen ei nähty mitään järkiperäistä syytä, koska Varsovan liitto oli voimissaan eikä kukaan tiennyt sen tulevasta hajoamisesta.

Gorbatšovin vastaanottama lupaus koskikin Saksan asemaa. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen keskustelu Moskovassa 1990 kosketti erilaisia skenaarioita, joista yksi oli Yhdysvaltojen, Ranskan ja Iso-Britannian Neuvostoliitolle suomia turvallisuustakuita. Gorbatšov piti siinä maailmantilanteessa parempana vaihtoehtona yhdistynyttä Saksaa, jota tarkoin reguloitaisiin Naton sateenvarjon alla. Yhdysvallat takaisi, ettei maa leviä tuumaakaan itään. Siinä tilanteessa itsenäinen ja vapaa Saksa olisi muodostanut jonkinlaisen uhan Neuvostoliitolle pidemmällä aikavälillä.  Tämän Gorbatšov ymmärsi. On muistettava, että nimenomaan Ranska ja Iso-Britannia eivät halunneet Saksan yhdistyvän, toisin kuin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Gorbatšov taas luotti Neuvostoliiton vaikutusvallan kestävän, koska Itä-Saksassa oli edelleen yli 300 000 neuvostosotilasta, eikä muutenkaan uskonut yhtä nopeaan kehitykseen ja Neuvostoliiton kokonaisvaltaiseen luhistumiseen.

Gorbatšov itse muistutti lupauksesta aina vuoteen 2014 saakka, kunnes myönsi Kommersant -lehdelle niiden virheellisyyden. Gorbatšov tunnusti silloin, ettei laajentumisesta edes keskusteltu. Hän mainitsi sanovansa tämän täysin tietoisena vastuustaan ja lisäsi, ettei yksikään Euroopan maa ottanut asiaa edes esille, ei edes sen jälkeen, kun Varsovan liitto lakkasi olemasta.

Koska asia on tärkeä, on Etyjin alainen ajatuspajojen ja akateemisten instituutioiden tutkijaverkosto perehtynyt tähän perinpohjaisesti, erityisesti Saksan liittotasavallan Hans-Dietrich Genscherin ja Yhdysvaltain James Bakerin keskusteluiden näkökulmasta, koska nämä liittyvät keskeisesti siihen narratiiviin, mitä Venäjä vielä tänä päivänä esittää. Etyjille asia on historiallisesti merkityksellinen, sillä nimenomaan Gorbatšov esitti, että Etykistä luotaisiin uusi turvallisuusrakennelma Naton ja Varsovan liiton tilalle. Etyj siis perustuu Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi Etykiin, josta muodostui 1994 pysyvä kansainvälinen järjestö.

Lisäksi Pariisissa vuonna 1990 pidetyssä Etykin huippukokouksessa ei Saksa ollut edes asialistalla ja allekirjoitetussa, Uuden Euroopan peruskirjassa ei kiistetä oikeutta liittoutua tai olla liittoutumatta. Oikeus liittoutua tai olla liittoutumatta luki jo Helsingin vuoden 1975 päätöslauselmassa, jota Neuvostoliittokin kannatti. Myöskään vuoden 1997 Venäjän ja Naton välisessä peruskirjassa ei mainita mitään Itä-Euroopan maiden liittymättömyydestä puolustusliittoon. Venäjä onkin tulkinnut näitä peruskirjoja vain niiltä osin kuin se hyödyttää sen julkisuudessa esittämää narratiivia ja jättänyt yksiselitteiset ja selkeät kirjaukset huomioimatta. Boris Jeltsin oli ensimmäinen presidentti, joka oli edes jossain määrin huolissaan Naton laajenemisesta, mutta hänkään ei nähnyt tarpeelliseksi edes sopia minkäänlaisesta laajentumissuunnitelmasta. Tilanne on muuttunut ongelmaksi vasta Vladimir Putinin aikana, vaikka Naton laajeneminen on noudattanut peruskirjassa sovittuja reunaehtoja.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa usein unohdetaan suvereenien valtioiden omat toiveet ja tahtotila, joihin eittämättä vaikuttaa niiden pelko Venäjän sotilaallisesta toiminnasta. Lähihistoria on opettanut Georgian ja Ukrainan lisäksi Moldovaa, että turvallisuustakuita kannattaa hankkia hyvän sään aikana. Jotkin muut Neuvostoliiton satelliittivaltiot hankkivat turvatakuita Moskovasta, luovuttamalla ydinaseet vuonna 1994. Niin kutsuttu Budapestin sopimus antoi Kazakstanille, Ukrainalle ja Valko-Venäjälle turvallisuustakuut. Leonid Kravtšukin aikana Ukraina siis riisuttiin ydinaseista vastineeksi turvatakuista. On syytä muistaa, että turvatakuut eivät tulleet ainoastaan Venäjältä, vaan sopimuksessa oli mukana niin Yhdysvallat kuin eurooppalaisia valtioita – erityisesti ydinasevaltio Iso-Britannia. Kun Neuvostoliitto romahti, oli Ukrainalla maailman kolmanneksi suurin arsenaali ydinaseita. Vaihtokauppaa ydinaseiden ja turvatakuiden kesken Ukraina katuu tänä päivänä, sillä Krimin valloituksen aikana Putin väitti Ukrainassa tapahtuneen laittoman vallankumouksen ja sopimuksen siten rauenneen. Tässä piilee vaara, että jos Venäjä onnistuisi saamaan Ukrainan haltuunsa tai sinne venäläismyönteisen johdon, voisi olla uhkakuvana, että Venäjä alkaisi silloin noudattamaan tuota sopimusta tai vaihtoehtoisesti toimittaisi ydinaseita sekä Ukrainaan, että Valko-Venäjälle. Tänä päivänä on järkyttävää katsoa kuinka länsimaat vähin äänin lipesivät näistä Ukrainalle annetuista turvatakuista Krimin valloituksen aikana. Samoin yksi sopimuksen osapuolista eli Venäjä on osoittanut kuinka paljon sen sanaan voi luottaa.

Venäjä on perustellut hyökkäyssotaa myös Naton provokaatiolla. Venäjä lähetti EU:n ja Naton jäsenmaille yhteensä 37 kirjettä, johon erikseen pyysi vastausta jokaiselta taholta erikseen. Ilmeinen tarkoitus on ollut lietsoa eripuraa lännen keskuuteen. Jos valtiot antaisivat toisistaan kovin erilaisia vastauksia, voisi Venäjä käyttää saatua informaatiota seuraavien askeleiden mahdollistajana. Venäjän ulkoministeriön Marija Zaharova onkin jaksanut muistuttaa, että Venäjän turvallisuustakuisiin ei vastattu tyydyttävällä tavalla ja niitä suorastaan ylenkatsottiin. Mutta ei tässä ollut tarkoitus päästä mihinkään sopimukseen – sehän olisi mahdotonta – ei tämän kokoluokan asioita solmita kahden kesken Venäjän kanssa. Venäjä halusi tietää missä määrin länsimaiden välillä on erimielisyyksiä.

Monet pitävät länttä provokaattorina ja viittaavat vuoden 2008 Bukarestin Nato-huippukokoukseen, jossa kerrotaan Naton toivottaneen Ukrainan ja Georgian tervetulleeksi Natoon. Tosiasiassa Ukraina oli jo vuonna 1997 aloittanut yhteistyön Naton kanssa ja 2002 ilmoittanut halukkuudesta liittyä siihen. Liittymisen eteen maa ei kuitenkaan ole paljoa tehnyt. Vasta Juštšenkon tullessa valtaan alkoi Ukraina aktivoitumaan pyrkimyksissään, eikä Venäjältä tullut silloinkaan voimakkaita vastalauseita. Monet odottivat, että Ukraina hyväksyttäisiin vuonna 2006 Naton jäsenyysohjelmaan eli Membership Action Planiin. johon on vuodesta 2010 kuulunut Bosnia ja Hertsegovina. Tämä ei ole mikään tae jäsenyydestä vaan eräänlainen konsultointiohjelma mahdolliseen tulevaan jäsenyyteen. Kun Viktor Juštšenko nimitti Viktor Janukovitšin pääministerikseen, johti tämä suunnitelmien kariutumiseen. Juštšenko yritti edistää asiaa uudelleen vuonna 2008 yhdessä Julija Tymošenkon kanssa, Venäjä ilmaisi järisyttävän vastalauseen, joka ulottui kaasuhanoihin saakka. Aiemmin ukrainasuhteista hiljaa ollut Yhdysvaltain presidentti George W. Bush kuitenkin julkisesti tuki Ukrainan tavoitetta, vaikka ei tehnyt Natossa minkäänlaista lobbaustoimintaa kuin vasta Bukarestin huippukokouksessa. Kun muut jäsenvaltiot Euroopassa eivät olleet kuulleet mitään Yhdysvalloilta, ei Ukrainaa myöskään hyväksytty jäsenyysohjelmaan. Yhdysvallat yritti sen jälkeen kasvojenpesua ja kokouksessa julkaistiin julistus, jossa Ukrainan ja Georgian toiveet huomioidaan tervetulleeksi ja että maista tulee Naton jäseniä joskus tulevaisuudessa.  On huomioitava, että kaikissa kansainvälisissä kokouksissa tehdään jonkinlainen julistus. Ne ovat enemmän periaatteellisia ja niissä pyritään usein huomiota herättäviin linjanvetoihin, ilman, että niillä on minkäänlaista legitiimiä pohjaa tai todellista tarkoitusperää. Ukraina on tietenkin tehnyt paljon enemmän jäsenyyden saamiseksi kuin esimerkiksi Albania vuonna 2007, mutta se ei ole ollut missään vaiheessa tuon jälkeen lähellä päästä edes jäsenyysohjelmaan. Amerikkalaisten konsulttien mukaan puolustusliitto Nato on mennyt liian pitkälle jäsenmaiden hyväksymisessä, mutta koen, että asia on päinvastoin. Suurimmat konfliktit ovat syntyneet alueilla, joissa asia on jätetty kesken. Kansalaisilla ja hallinnoilla on toivoa liittymisestä ja tämä itsessään luo epävarmuutta ja lietsoo vastakkainasettelua venäläiselle vaikutusvallalle. Neuvostoliiton hajottua Venäjää olisi pitänyt enemmän tukea sen yhteiskunnallisessa kehityksessä.

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on yrittänyt liennyttää Venäjää myös sanomalla, ettei Ukraina ole liittymässä Natoon. Tässä ei ole savuavaa asetta, sillä Ukraina ei ole ollut lähelläkään liittymistä ja Nato on pitkään kieltäytynyt sen lähentelyistä. Ukrainaa ei ole vuoden 2008 jälkeen edes haluttu Naton jäseneksi, vaikka maa on itse kirjannut sen perustuslakiin asti. On hyvä tiedostaa, että kyseisessä Bukarestin kokouksessa Putin piti puheen, jossa totesi, ettei Venäjällä ole veto-oikeutta muiden maiden päätöksiin ja että he eivät edes teeskentele, että näin olisi. Mutta hän muistutti, että Venäjällä on intressejä Ukrainassa. Jos historiaa tarkastelee, on näitä intressejä huomioitu aika lailla – Ukrainan Nato-pyrkimykset ovat olleet syväjäässä tuosta lähtien. Jälkikäteen on tietenkin nähtävä, että Putin käytti häikäilemättä Nato-jäsenyyttä sotatoimiensa oikeutuksena eli vaikka veto-oikeutta ei ole, niin se on käyttänyt taloudellista ja aseellista painostuskeinoa Naton ulkopuolisiin valtioihin – sattumoisin juuri Georgiaan ja Ukrainaan. Tietenkin Naton päätöksillä on vaikutusta Venäjän turvallisuusasemaan. Putinia kiinnostaa erityisesti mitä Baltiaan sijoitetaan – se kun on lähellä sekä Pietaria, että Kaliningradia ja Itämeren strategista asemaa. Nato on tärkeä, mutta ei pääsyy Venäjän tekemiin geopoliittisiin ratkaisuihin. Se on enemmänkin yksi niistä seurauksista ja vahvasti vaikuttavista tekijöistä, mutta ei varsinainen syy sen neo-imperialistiseen käyttäytymiseen. Tämän hahmottaakseen on mentävä vielä hieman historiaan.

Korruptio

Venäjä on esittänyt lukuisia erilaisia perusteluja hyökkäyksen oikeutukselle. Tämä siitäkin huolimatta, että Kremlin on jatkanut narratiivia, että kyseessä ei ole invaasio, vaan sotilaallinen erityisoperaatio. Samassa yhteydessä Venäjä on vaatinut Ukrainan ehdotonta antautumista, joka on ristiriidassa virallisen meriselityksen kanssa, ettei sotatoimista ole kysymys.

Yhtenä perusteluna on esitetty Ukrainan hallinnollista korruptiota. Ukraina on ollut itsenäinen valtio eri muodoissa muutamaan otteeseen. Mutta palataan nyt Neuvostoliiton romahduksen jälkeiseen ja nykyisen itsenäisyyden aikaan, jotta ymmärrämme maan historiallisen suhteen korruptioon. Nopeasti itsenäisyyden jälkeen hyperinflaatio saavutti sellaiset mittasuhteet, että esimerkiksi maidon, kananmunien ja leivän hinta saattoivat nousta useaan otteeseen saman vuorokauden aikana. Ansiot eivät tietenkään nousseet samassa suhteessa ja tämä johti valtavaan korruptioon, josta tuli eräänlaista kansanhuvia. Koska saatavuus maan sisällä oli heikkoa, alkoivat kansalaiset käydä Turkissa ostoksilla käyttäen itse tehtyjä ostoskärryjä, joita alettiin kutsua ensimmäisen presidentin, Leonid Kravtšukin mukaisesti Kravtšutskaksi. Joka tapauksessa valtio ja sen instituutiot eivät kyenneet hallitsemaan kommunismin jälkeistä markkinatilannetta ja varjotalous kasvoi räjähdysmäisesti. Vuonna 1992 Ukraina aloitti yksityistämään valtion omaisuutta ja maailmanpankin mukaan kahdessa vuodessa reilusti yli 10 tuhatta yritystä vaihtoi omistajaa. Yksityistäminen johti käytännössä omaisuuden siirtymiseen harvalukuiselle joukolle, joita nykyään kutsumme oligarkeiksi. Mutta silloin asiaa ei vielä kutsuttu sillä nimellä, eikä ymmärretty sen laajoja vaikutuksia yhteiskuntaan. Omaisuuden kasvaessa, kasvoi myös oligarkkien vaikutusvalta ja ote valtiolliseen järjestelmään. Yhtenä haasteena oli, ettei lainsäädännössä ollut juuri minkäänlaista sääntelyä väärinkäytöksille. Ne keillä oli valtaa, pystyivät juonimaan erilaisia kuvioita omaisuutensa kasvattamiseksi. Inflaatio kasvoi yli 10 000 prosenttiin. Kravtšukin menetettyä vallan alkoi myös laaja keinottelu valuuttakursseilla. Näihin aikoihin liittyy myös Ukrainan rikkaimman miehen, Rinat Ah’metovin nousu. Poliitikot ja järjestäytynyt rikollisuus olivat käytännössä samaa korruptoitunutta järjestelmää ja väkivaltakoneistoa. Yhteistä on ollut Venäjän vahva tuki ja suhteet venäläiseen yhteiskuntaan, vaikka Kravtšuk vastusti asevoimien yhtenäistämistä.

Tilanne paheni toisen presidentin, Leonid Kutšman valtakaudella. Silloin painopiste siirtyi erilaisiin talous- ja teollisuusryhmittymiin – totaaliseen oligarkiaan. Käytännössä siis oligarkit saivat entistä enemmän yhteiskunnallista painoarvoa. Kutšma kampanjoi venäläismyönteisellä ohjelmalla, jonka tarkoitus oli palauttaa maa teollisuusmahdiksi. Kutšman kampanja oli korruptionvastainen, joka näin jälkikäteen ajatellen on aika urhea suoritus. Ei kuitenkaan mennyt kauan, kun Kutšma aloitti ennennäkemättömän yksityistämisen. Ajatus oli lähtökohdiltaan sosialistinen. Jokainen ukrainalainen sai henkilökohtaisen tositteen, jolla voisi osallistua valtionyhtiöiden huutokauppoihin ja merkitä osakkeita omaan omistukseensa. Mutta kansalla oli pula kaikesta ja ruoka tänään kuulosti paremmalta kuin mahdollinen tulo joskus vuosien päästä. Kansalaiset myivät näitä kuponkeja massoittain bulvaaneille. Maksettu summa oli inflaatio huomioiden mitätön. Asioista paremmin perillä olleet parlamentaarikot hankkivat näitä valtavia määriä erityisesti energiasektorilta. Keskeistä oli käyttää erilaisia bulvaaneja ja kolmansia osapuolia kauppojen edistämiseen. Omaisuuden kasvaminen johti yhä suurempaan vallan keskittymiseen, kun loputkin äkkirikastuneet ostivat tiensä maan parlamenttiin. Parlamentti toteutti käytännössä oligarkkien edustamaa linjaa. Samaan aikaan Boris Jeltsinin johtamalla Venäjällä ei ollut juuri minkäänlaisia lakeja tai sääntöjä yksityistämistä tai korruptiota koskien.

Kutšman sekaantuessa toimittaja Georgiy Gongadzen murhaan vuonna 2000 alkoivat kansalaiset kyllästyä. Pian alkoivat ”Ukraina ilman Kutšmaa” -liikehdintä, joka vaikutti myöhemmin syntyneeseen Oranssiin vallankumoukseen. Kutšmalla oli kuitenkin suosikki manttelinperijäksi, hänen pääministerinsä Viktor Janukovitš, joka oli toiminut aikaisemmin Donetskin alueen kuvernöörinä. Hänen vastaehdokkaansa oli itsenäinen ehdokas, hänkin Viktor. Sukunimeltään Juštšenko. Myöhemmin hänen tuekseen asettui oranssia väriä käyttävä koalitio.

Tässä vaiheessa on kerrottava sen verran Ukrainan poliittisesta kulttuurista, että ymmärtää puolueideologian roolin. Käytännössä kukin ehdokas rakensi taakseen oman koneiston – käytännössä yhtenä eliitin jäsenenä. Puolueita käytettiin vain työkaluina valtaan pääsylle. Yleensä juuri ennen äänestystä. Esimerkiksi vihreät hakivat ääniä ekologisuudella ja ympäristöasioilla, mutta ajoivat oikeasti fossiilitaloutta. Valtaan päästyään puolueet jätettiin oman onnensa nojaan. Monen ehdokkaan puolueet ja liittoumat vaihtuivat tiheään ja jopa ristiin ja siksi en mene nyt syvemmin poliittiseen kulttuuriin tai varsinaiseen vaalitaktikointiin, mutta joltain osin sitäkin on käsiteltävä kokonaisuuden ymmärtämiseksi.

Juštšenko oli länsimielinen ja hänen tarkoituksena oli oligarkian alasajo ja talouden kuntoon laittaminen. Yhdysvallat tuki Juštšenkoa ja Venäjä Janukovitšia. Vaalikampanjan aikana Juštšenko myrkytettiin dioksiinilla. Monet epäilevät Venäjää. Joka tapauksessa Juštšenko ja Janukovitš saivat molemmat vaaleissa noin 40 prosenttia äänistä, joka tarkoitti toista kierrosta. Ovensuukyselyiden mukaan toinen kierros oli selkeämpi. Juštšenkolle povattiin selkeää voittoa noin 10 prosenttiyksikön erolla. Toisin kävi, sillä keskusvaalilautakunta julisti Janukovitšin presidentiksi vajaan kolmen prosentin erolla. Etyj piti vaaleja totaalisen vilpillisinä. Esimerkiksi Donetskissa väitettiin 96,31 prosentin äänestäneen, vaikka vaalipaikoilla oli hyvin hiljaista. Luhanskissa 88,41 prosenttia äänesti ja viisi prosenttia äänestäjistä merkittiin äänestysrekisteriin äänestyspäivänä. Keskusvaalilautakunta eväsi muutenkin tuloksen verifiointiin tarvittavia dokumentteja ja valtavasti muitakin ongelmia oli. Yhdysvaltojen ulkoministeri Colin Powell varoitti vilpillisen vaalituloksen vaurioittavan Ukrainan ja Yhdysvaltojen suhteita. Putin kertoi lännelle pysymään erossa Ukrainan asioista.

Ukrainalaiset lähtivät kadulle ja syyttävä sormi kohdistui istuvaan presidenttiin, Kutšmaan. Hänen oli pakko neuvotella mielenosoittajien kanssa, koska Donbassin alueelta oli tullut myös Janukovitšin kannattajia. Voimakeinojen käyttäminen muodostuisi sekavassa tilanteessa vaikeaksi. Tämä johti Korkeimman Oikeuden päätökseen, että keskusvaalilautakunta oli vaihdettava ja äänestys uusittava. Oranssi vallankumous kasvoi ja sai tukea muun muassa Lech Wałęsalta, Puolan solidaarisuustaistelijalta. Putin syytti Yhdysvaltoja ”diktaattorisen ulkopolitiikan ajamisesta”. Ukraina pyysi Bushilta tukea. Hän ei kuitenkaan ottanut kantaa ja oli huomattavasti Powellia konservatiivisempi, koska ei halunnut suhteiden Venäjään kärsivän.

Uusi vaali päättyi Juštšenkon voittoon. Maa oli kuitenkin merkittävästi jakautunut ja silloin alkoi myös puhe maan jakamisesta osiin. Juštšenko ei kuitenkaan vallassa ollessaan saanut paljoa aikaiseksi. Hän ei saanut riittävää tukea, eikä ollut riittävän aktiivinen muutosten toteuttamiseksi. Lopulta hän riitaantui Oranssin vallankumouksen muiden keskeisten henkilöiden kanssa, kuten Julija Tymošenkon kanssa. Vuosi vaaleista hän riitaantui myös kansliapäällikkö Oleksandr Zintšenkon kanssa, joka erosi ja kertoi syyksi korruption. Samasta syystä Zintšenko oli ollut myös Kutšman vastaisessa koalitiossa. Erityisesti Juštšenko riitaantui Petro Porošenkon, joka johti kansallista turvallisuuskomiteaa ja puolueensa puheenjohtaja Mykola Martynenkon kanssa.

Samalla Janukovitšin ajateltiin olevan poliittinen ruumis, mutta vaalitappion jälkeen hänet tuotteistettiin. Puheet siirtyivät rankkaan lapsuuteen ja orpouteen ja TV-mainonta hoiti loput. Janukovitšin vaalikampanjaa oli tuettu näkyvästi Venäjän toimesta jo vuonna 2004. Vuoden 2010 vaaleissa Janukovitš sitten voitti vastaehdokkaansa Tymošenkon. Etyj piti vaaleja kohtuullisen rehellisinä.

Valtaan päästyään Janukovitšin hallinnon korruptio rehotti enemmän kuin koskaan ennen ja lähipiiriä kutsuttiin mafiamaisesti perheeksi. Lakimiehet hoitivat loput. Läheiset, kuten Serhi Kurtšenko ansaitsivat hetkessä satoja miljoonia kaappaamalla nestekaasumarkkinat itselleen. Janukovitš pesi miljoonia euroja muun muassa ruotsalaisen Swedbankin Liettualaisen konttorin kautta. Hänen presidenttiaikana Ukrainalta vietiin arviolta 25 miljardia euroa.

Yhä useammin Janukovitš alkoi viettämään aikaa Mezhyhiryassa yli sadan hehtaarin tontillaan, jossa oli muun muassa museo, eläintarha, kylpylöitä, luksusjahteja ja autoja ja niin edelleen. Lähipiiri osti myös mediayhtiöt, mukaan lukien paikallisen Forbesin ja tv-asemia ja ikävistä uutisista päästiin kätevästi eroon. Pahimman haastajansa, Julija Tymošenkon hän pisti vuosiksi vankilaan – korruptiosta. Syynä oli öljysopimus Venäjän kanssa, johon hänellä ei katsottu olevan oikeuksia. Tymošenko vapautui 2014 pitkällisten mielenosoitusten jälkeen.

Mutta myös Janukovitšin aika oli päättymässä, sillä kansalaiset halusivat tiiviimpiä suhteita Euroopan Unioniin. Tuskin hänellä siinä vaiheessa oli hirveästi sitä vastaan, että ukrainalaiset saisivat viisumivapauden tai Ukraina nauttisi erilaisia EU-tukiaisia. Janukovitš oli siihen saakka edistänytkin asiaa, sillä hänen hallintonsa oli työskennellyt tiiviisti assosiaatiosopimuksen parissa. Ongelmaksi muodostui erilaiset avoimuuteen, demokratiaan ja talouteen – etenkin tilintarkastukseen ja kontrolliin liittyvät asiat. EU vaati Tymošenkon vapauttamista, mutta parlamentti kieltäytyi lukuisia kertoja. Viimeistään näillä paikkeilla Putin aloitti Janukovitšin painostamisen ja lahjonnan.  Se johti pääministeri Mykola Azarovin yllätysilmoitukseen, ettei Ukraina allekirjoitakaan assosiaatiosopimusta EU:n kanssa. Seurasi Maidanina tunnettu mielenosoitus marraskuussa 2013. Janukovitš peruutti ripeästi kohti itää, kansalaiset aloittivat mellakoinnin kaduilla ja hallinto kaatui kuukausia myöhemmin. Yhtenä keskeisenä tekijänä hallinnon kaatumiseen oli niin sanotun perheen mies Andri Klyuev, joka komensi väkivaltakoneiston mielenosoittajien kimppuun. Tämän arvioidaan nopeuttaneen eskalaatiota. Janukovitšin paetessa Venäjälle valloittivat Venäjän tunnuksettomat sotilaat, vihreät miehet Krimin ja järjestivät siellä yksipuolisen äänestyksen ilman valvontaa ja tataarien edustusta, joka liitti alueen Venäjään. Samalla muutenkin Venäjän taskussa olevissa Donetskissa ja Luhanskissa alkoi separatistista toimintaa. Assosiaatiosopimus astui voimaan marraskuussa 2014.

Uutena presidenttinä kesäkuussa 2014 oli aloittanut Petro Porošenko, joka lupasi jälleen uutta ja mahtavaa. Mutta vanhalla suklaatehdas-oligarkilla oli vaikea päästä juovistaan. Porošenkolla oli suhteita sekä Kutšman että Janukovitšin aikaiseen toimintakulttuuriin. Porošenkon haasteena oli hänen oma yritystoimintansa, joka noudatti maan tapaa. Oli se sitten korruptiota, veronvälttelyä tai kilpailuedun saamista, niin lehdistö ja kansalaiset eivät sitä arvostaneet. Talouskriisissä uiva Ukraina yritti nostaa kaasun siirtohintaa, joka johti riitaan Venäjän kanssa. Venäjä sanoi kolminkertaistavansa kaasun hinnan. Tämä haavoitti Porošenkoa.

Porošenkon taustalla oli kuitenkin ihan oikeaa liikehdintää maan kehittämiseksi. Kansalaisyhteiskunta, IMF ja Maailmanpankki vaikuttivat siihen, että korruptionvastaista lainsäädäntöä saatiin ensimmäistä kertaa voimaan. Erilaiset korruptionvastaiset toimet johtivat odottamattomiin tuloksiin ja parlamentaarikkojen ja valtion virkamiesten väärinkäytöksiä alkoi paljastua urakalla. Ihmeitä alkoi tapahtua erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluissa ja koulutusalalla. Sitten poliisi ja pankkisektori sekä lopulta valtiovarainministeriö avasivat talousinformaation julkiseen tarkasteluun. Mutta energiasektori ja aseteollisuus olivat kaiken yläpuolella ja tämä johti Porošenkon tappioon ja nykyisen presidentin Zelenskyin nousuun.

Zelenskyin nousu presidentiksi oli Trumpmainen. Tunnettu televisiosta ja riittävän etäällä kansasta etääntyneestä vanhasta vallasta. Hänen äkkiseltään pykätty puolueensa oli samanniminen kuin televisiosarja, josta hänet näyttelijänä tunnettiin. Ensimmäistä kertaa historiassa yksi puolue sai enemmistön parlamenttiin. Puolueessa oli kuitenkin väkeä käytännössä kaikista muistakin puolueista.

Zelenskyi pärjäsi hyvin ensimmäistä kuukausien aikana, mutta sitten karu totuus alkoi paljastua. Kaikki suhteet oligarkkeihin nähtiin negatiivisena. Zelenskyin tapauksessa ystävyys Ihor Kolomoiskyin kanssa oli kansalle ikävää nähtävää. Eivätkä kaikki tykänneet. Finanssisektorin korruptiosta putsannut Valeriya Gontareva jäi auton alle ja hänen kotinsa yritettiin polttaa. Tekijöitä ei tavoitettu, mutta hän syyttää Kolomoiskyitä. Kolomoiskyin PrivatBankiin liittyvät epäselvyydet ovat kattavasti dokumentoituja ja oikeustaisteluja käydään edelleen lukuisissa eri maissa. Zelenskyi on tehnyt sopimuksia muun muassa Ah’metov kanssa. Lupauksiin nähden korruptionvastainen taistelu on jäänyt puolitiehen, kuten edeltäjälläänkin. Zelenskyi onkin tullut suuren yleisön tietoisuuteen vakuuttavasta johtamisestaan Venäjän hyökkäyksen aikana ja nyt suurin osa kansalaisista tukee häntä.

Nykyään Ukraina on sijalla 122 niin sanotussa korruptioindeksissä. Venäjä tulee vasta sijalla 129. Hankala siinä on lähteä puhdistamaan maata korruptiosta, kun ei ole itse sen parempi. Nyt Ukrainassa pidetään vapaita vaaleja, siellä saa osoittaa mieltä ja mediakenttä on monijakoinen. Samalla kansalaisyhteiskunnan rooli on merkittävästi kasvanut. Näin ei ole Venäjällä, eikä Venäjä hyökännyt Ukrainaan vapauttaakseen sen korruptiosta. Keskeisenä syynä ottaa korruptio esille lieneekin se, että entiset suhteet ukrainalaiseen liike-elämään ovat uudistusten ja kasvaneen länsimyönteisyyden vuoksi heikentyneet. Kysymys ei siis ole korruptiosta vaan entisestä vaikutusvallasta ja taloudellisesta hyödystä, jonka menettämisellä on jonkinasteinen painoarvo itse hyökkäykseen ryhtymisen näkökulmasta.

Denatsifikaatio

Venäjä on syyttänyt Ukrainaa myös natsihallinnosta. Monet niin politiikassa toimivista henkilöistä kuin nettikeskusteluihin osallistuneista ovat kohdanneet natsikortin eli suoran tai epäsuoran syytöksen tai jonkin asian rinnastuksen natsismiin ja fasismiin. Yleensä se on isketty pöytään siinä vaiheessa, kun älylliset argumentit ovat loppuneet tai keskusteltavaa erimielisyyttä ei ole muutoin tarkoituskaan ollut perustella vaan tarkoituksena on ollut vastapuolen leimaaminen. Tämä liittyy keskeisesti siihen, että tahallaan väärinymmärretään toisen tarkoitusperiä.

Venäjällä oli ennen sodan alkua julkaistu useaan otteeseen Ukrainan roolia Suuressa isänmaallisessa sodassa kuvaavia uutisia, mutta hieman erikoisesta lähtökohdasta. Ukraina taisteli Neuvostoliiton puolella ja muun muassa Raatteen tiellä pysähtyi ukrainalainen 44. divisioona. Mutta Venäjä yrittää yhdistää Ukrainan nykyistä hallintoa nationalismiin ja luoda mielikuvaa, jossa poliitikko ja natsi Stepan Banderan jälkeläiset ovat rakentamassa uutta fasistista valtiota Ukrainaan. Ukrainan johdossa ei ole kuitenkaan mitään siteitä Banderaan, joka kuoli jo 1959. Jo Krimin miehityksen aikana Putin kutsui ukrainalaisia ”banderalaisiksi”. Putin on useissa puheissaan maininnut uusnatsit, nationalistit ja antisemiitit ja yhdistänyt heidät Ukrainaan. Ainoa linkki Banderaan voisi tulla Juštšenkosta. Kun hän postyymisti ylensi Banderan Ukrainan sankariksi vuonna 2010. Bandera on toki edelleen kunnioitettu Ukrainassa taustastaan riippumatta. Venäläismyönteinen Janukovitš perui nimityksen oikeuslaitoksen avustuksella ja tästäkin on aikaa jo yli kymmenen vuotta.

Vaihtoehtomediat meillä ja muualla ovat pitkälti noudattaneet Venäjän narratiivia niin Banderasta kuin Azov-pataljoonasta. Donetskin maakunnassa, käytännössä Mariupolin kaupungissa toimiva kansallismielinen ja vapaaehtoisista koottu joukkio on kieltämättä ainakin osin äärioikeistolainen ja siinä on tiettyjä kansallissosialistisia ominaisuuksia, mutta 40 miljoonaisessa valtiossa tämä on häviävän pientä. Yhdysvallat ja Kanada pitivät Azovia mustalla listalla vuonna 2015, mutta vuonna 2016 päätös kumottiin, kun Ukrainan asevoimilla oli tarkoitus tehdä siitä osa kansalliskaartia ja saattaa se toimimaan sääntöjensä mukaan.

Ryhmää voisi hengeltään verrata edesmenneen Pekka Siitoimen Vehmaan leirijoukkoihin sillä erotuksella, että toiminta on järjestelmällisempää ja ammattimaisempaa. Verkossa levinneet kuvat natsilipuista ovat vuodelta 2014 ja Kiovassa olevasta kulkueesta vuodelta 2018. Meneillä olevaan sotaan niillä ei ole yhtymäkohtaa.

Venäjällä nyt rykmentin kokoiseksi kasvanutta Azovia vihataan yli kaiken myös siitä syystä, että vuoden 2014 Mariupolin takaisinvaltaus toteutettiin pitkälti sen toimesta. Se oli nöyryytys Venäjän asevoimille pitkään aikaan, ainakin sitten ensimmäisen Tšetšenian sodan.  Mitään pyhäkoulupoikia he eivät ole vaan ovat raporttien mukaan ryöstelleet ja kiduttaneet Shyrokynessä siinä missä venäläisetkin Donetskissa.

Putin on vaatinut Ukrainan denatsifikaatiota, joka ulottuisi läpi yhteiskunnan presidentistä, parlamenttiin, pormestareihin ja muuhun siviiliväestöön. Todellisuus on kuitenkin toista. Presidentti Zelenskyi on itse juutalainen eikä mainittuja yhteyksiä natseihin ole olemassa. Ellei sitä lasketa, että Kolomoiskyi on rahoittanut Azovia ennen kuin se tuli osaksi Ukrainan asevoimia. Toisaalta niin on tehnyt myös moni venäläisiä talousyhteyksiä omaava oligarkki, kuten Serhi Taruta, joka erotettiin Porošenkon tullessa presidentiksi. Joka tapauksessa Ukrainassa ei ole mitään natsihallintoa, joka pitäisi varsinaisesti puhdistaa vaan väite on puhdasta propagandaa itänaapurista. Itse asiassa Zelenskyin aikana on säädetty muun muassa laki antisemitismiä vastaan. Laista äänestettiin parlamentissa ja sitä vastustivat lähinnä venäläismieliset tahot.

Natsismia ja fasismia hyväksikäytetään, koska sillä on alueella historiallista merkitystä. Venäjän lehdistö on vahvistanut narratiivia siitä, että länsi toimisi natsien kaltaisesti ja suorastaan antisemiittisesti. Putin on myös puheissaan jatkanut narratiivia siitä, että länsimaat kohdistavat suoraa vainoa Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Hän on maininnut, että länsi on valheiden imperiumi. Arvioin, että tavoitteena ei suinkaan ole hakea tukea lännestä ymmärtää Venäjän tavoitteita vaan denatsifikaatiosta puhuminen tarkoittaa käytännössä kaikkia, jotka vastustavat venäläisten aikeita.

Siinä on pohjimmaisena tarkoituksena saada riittävä sisäpoliittinen tuki sotatoimille, koska kukaan vanhemman ikäluokan ihminen Venäjällä ei suvaitse natseja tai fasismia ylipäätään. Jos maan presidentti ilmoittaa sotatoimien johtuvan natsismin vastustamisesta johtaa se automaattisesti suurien ikäluokkien tukeen laajoillekin sotatoimille. Tämä selittää Putinin tarpeen luoda ideologinen vastakkainasettelu. Esimerkiksi ortodoksikirkon patriarkka Kirill on ottanut sotaan kantaa ja tukenut Putinin näkemyksiä. Näiltä osin Ukrainassa nähtävät taistelut ovat myös ideologisia. Ne eivät ole syy sotatoimien aloittamiseen, mutta niillä voidaan enemmän tai vähemmän uskottavasti perustella asiaa omille kansalaisille. Denatsifikaation kaltaisella propagandaoperaatiolla luodaan puitteet myös vallan vaihtamiselle Kiovassa. Ironista on, että niin sanotuilla natsipuolueilla on ollut kaikissa vaaleissa keskimäärin vähäisempi kannatus Ukrainassa kuin vastaavilla ääriliikkeillä Venäjällä.

Kansanmurhaväitteet ja biolaboratoriot

Venäjä on pyrkinyt esittämään vuoden 2014 tapahtumia Ukrainan sisällissotana. Kaksi viikkoa ennen Venäjän tuoreinta hyökkäystä Ukrainaan ryhtyi venäläinen lehdistö julkaisemaan lukuisia artikkeleja ja valokuvia salaisista joukkohaudoista Donbassin alueella. Venäjä esitti väitteitä, että Donbassissa olisi tehty kansanmurha. Myöhemmin tätä väitettä esitettiin yhtenä perusteluna sotatoimien aloittamiselle.

On selvää, että sota Itä-Ukrainassa on ollut humanitaarinen katastrofi. Arviot alueen evakoista vaihtelevat merkittävästi. Puhutaan kuitenkin lähes kahdesta miljoonasta ihmisestä, jonka lisäksi ainakin 400 000 olisi paennut Venäjälle. Ennen sotaa Donetsk oli yksi Ukrainan menestyneimmistä kaupungeista ja monet tuntevat sen myös FK Šah’tar Donetsk-nimisestä jalkapallojoukkueesta. Kaupunki tunnettiin myös teollisuudesta ja erityisesti kaivosteknologiasta. Nyt Donetsk muistetaan lähinnä Izoliatsiian vankilasta, joka on tullut tunnetuksi venäläismyönteisen separatistihallinnon kidutuskammiona.

Vuodesta 2014 arvellaan vajaan viiden tuhannen ukrainalaisen ja kuudentuhannen venäläisen kuolleen niin sanotussa Itä-Ukrainan sodassa Donbassin altaaksi kutsutulla alueella. Sekä ukrainalaiset, että venäläiset lähteet ovat antaneet myös tätä korkeampia lukemia. Donetsk ja myös Luhansk koostuvat pääosin venäjänkielisestä väestöstä. On kuitenkin virheellinen käsitys, että se tarkoittaisi automaattisesti lojaaliutta venäläistä yhteiskuntaa ja venäläisten geopoliittisia pyrkimyksiä kohtaan. Kymmeniä tuhansia venäjänkielisiä Donetskin ja Luhanskin alueelta onkin liittynyt Ukrainan armeijaan tai kansalliskaartiin. Päivää ennen sotatoimien aloittamista Putin ilmoitti televisiopuheessaan, että operaation tarkoituksena on suojella ihmisiä, joita on kahdeksan vuoden ajan nöyryytetty ja jotka ovat joutuneet Kiovan hallinnon kansanmurhan kohteeksi. Tässä vaiheessa on jälleen muisteltava historiallisia tapahtumia. Neuvostoliitossa kansanmurha-termiä ei ollut suotavaa käyttää, koska se katsoi, ettei poliittisiin ryhmiin kohdistettava joukkotuho ollut sellaiseksi luettavaa toimintaa. Putinin kuvaus ukrainalaisten suorittamasta kansanmurhasta venäläisiä kohtaan taas on tyypillinen käännös yksinomaan poliittisiin tarkoitusperiin, jolla voisi perustella hyökkäystä Ukrainaan.

Arvioiden mukaan Donbassin alueella on kuollut yli 3000 siviiliä. Sekä itsenäisten tutkijoiden, että länsimaisten, että venäläismielisten tahojen toimesta on todettu, että siellä on tapahtunut ihmisoikeuksien vastaista toimintaa tahdonvastaisista pidätyksistä, kidutuksesta ja jopa teloituksista alkaen. Tällainen toiminta on tietenkin äärimmäisen tuomittavaa, mutta sen laajuus ja siinä käytetty väkivalta ei kuitenkaan missään määrin täytä kansanmurhalle asetettuja määritelmiä, eikä se vastaa edes termin keksineen Raphael Lemkinin laatiman yleissopimuksen muotoa. Eikä näiden väkivaltaisuuksien voi edes sanoa tapahtuneen yksipuolisesti. Puheet 14 000 Ukrainan tappamasta venäläisestä ovat propagandaa, sillä tällä luvulla on kuvattu koko alueen menehtyneitä mukaan lukien molempien osapuolten sotilaalliset tappiot.

Venäjä on esittänyt hämyisten ja yksittäisten videoiden lisäksi ainoana todisteena YK:ssa esittämäänsä asiakirjaa, jotka alan tutkijat ovat todenneet virheelliseksi ja suorastaan valheelliseksi ja väärennetyksi. Kansanmurhaa on käytetty väärin myös toisinpäin. Esimerkiksi Ruandassa 1994 tapahtunutta kansanmurhaa ei nimitetty alun perin sellaiseksi, koska Yhdysvallat alkoi kikkailemaan termin määritelmän ympärillä. Yhdysvallat halusi välttää oman intervention, joka olisi ollut kansanmurhan tapahtuessa väistämätön. Ruandassa kuitenkin oli laajamittaista ja etnistä, kaikki kansanmurhan määreet täyttävää toimintaa, jossa murhattiin satoja tuhansia tutseja ja hutuja. Sellaista ei ole nähty Donbassissa. Kiinan yksinomaan uiguureja vastaan kohdistama sorto on huomattavan paljon lähempänä kansanmurhaa ja etnistä puhdistusta kuin sotatoimien väkivaltaisuudet separatistialueilla Ukrainassa.

Jos Donbassissa olisi tapahtunut kansanmurha, sen esiintuomiseen olisi ollut useita eri keinoja. Venäjä olisi voinut jakaa tietonsa YK:n kansanmurhan estämiseen keskittyvän viraston kanssa ja alueella olisi voitu suorittaa neutraali ja ylikansallinen tutkimus. Kansainvälinen yhteisö on suhtautunut kansanmurhiin ankarasti, yhtenä esimerkkinä mainittakoon entinen Jugoslavia, mutta kaikki eivät ole kiinnostaneet. Esimerkiksi Darfur ja Myanmar ovat olleet liian etäällä, jotta läntinen maailma olisi niihin tarmokkaasti puuttunut. Jos Euroopassa olisi kansanmurha, voidaan kuitenkin pitää oletuksena, että siitä ei olankohautuksella pääsisi eroon. Sopii myös pohtia, onko kansanmurhaan vastaaminen sotilaallisesti parempi vai vain Venäjälle sopivampi keino, kuin tarjota selkeitä todisteita ja ansaita legitimiteettiä. Krimiltä karkotetuilla tataareilla voisi myös olla jotakin sanottavaa oikeuksistaan.

Venäjään ei voi luottaa myöskään siitä syystä, että se käytti ”Maskirovkaa” eli harhauttamista jo vuonna 2008 Georgiassa ja myöhemmin Krimin niemimaalla 2014. Moni on jo voinut unohtaa, mutta silloiset hyökkäykset naamioitiin humanitaariseksi operaatioksi. Venäjän federaatio puhui koko elokuun 2008 sekä silloisen presidentti Dmitri Medvedevin, että pääministeri Putinin ja YK:n suurlähettiläs Vitali Tšurkinin suulla Etelä-Ossetiassa tapahtuneesta kansanmurhasta ja ulkoministeri Lavrov perusteli, että oli Venäjän vastuulla tehdä kansalaisia suojeleva operaatio. Medvedev sanoi, että oli välttämätöntä tehdä väliintulo ihmisten suojelemiseksi Georgiassa. Selvää on, etteivät ukrainalaiset halua vastaavaa suojelua Putinilta. Inhorealismia on sekin, että vatikaanissa asusteleva paavi on tuominnut Venäjän toiminnan Ukrainassa kansanmurhana.

Uutisoinnista on mainittava, että Etyjin erityistarkkailumission operatiivista toimintaa on Donbassin ja kansantasavaltojen alueella häiritty esimerkiksi kaappaamalla ja tuhoamalla valvontadroneja ja painostamalla sen henkilöstöä. Alueella ei ole venäjänkielistä riippumatonta uutisointia lainkaan. Esimerkiksi Donetskissa viestintätoimistoa johtaa suomalainen ruplissa palkkionsa saava Janus Putkonen, jonka toimiston sähköposteja vuodettiin viime vuonna. Niistä käy ilmi, että hänen edustamansa mielikuvitustasavalta luokittelee toimittajia heidän aiemman mielipiteensä mukaisesti ja evää pääsyn kriittiseltä journalismilta. He suosivat sellaisia toimittajia, jotka tukevat suoraan Venäjän ja kansantasavaltojen narratiivia sodan kehityksestä. Yksi esimerkki on ranskalainen toimittaja Anne-Laure Bonnel, joka on saanut Putkosen toimistolta laajat valtuudet alueella toimimiseen hänen suoltamansa propagandan perusteella. Kaikki alueelle saapuvat journalistit haastatellaan ja heidän asemansa määritellään arvioitujen mielipiteiden mukaisesti. Soraääniä ei suvaita.

Ehkä yliampuvin perustelu sodan oikeutukselle koskettaa biolaboratorioita. Neuvostoliiton ajoista asti eri valtioissa oli käynnissä niin sanottu Nunn-Lugar ohjelma, joka tähtäsi erilaisten uhkien vähentämiseen entisen Neuvostoliiton alueella. Kylmän sodan jälkeen oli pelkona, että ydinaseet ajautuvat vääriin käsiin ja sittemmin laboratoriot ovat keskittyneet muiden joukkotuhoaseiden estämiseen ja niihin perustuvaan tutkimukseen. Laboratorioita on tai on ollut Venäjän ja Valko-Venäjän lisäksi Ukrainassa, Georgiassa, Azerbaidžanissa, Uzbekistanissa ja Kazakstanissa. Valtaosa ohjelmasta on ollut Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäistä yhteistyötä. Siksi onkin erityisen hupaisaa lukea erilaisten vaihtoehtomedioiden analyyseja siitä, että nämä olisivat joitakin salaisia laboratorioita, joissa Ukraina kehittäisi kemikaali- ja muita joukkotuhoaseita Venäjää vastaan. Yhdysvallat on pienentänyt ohjelman budjettia erityisesti Obaman aikana. Rahoitus on enää noin 16 miljoonaa dollaria. Nyt laboratoriot tutkivat vaarallisia patogeeneja ja kehittävät erilaisia järjestelmiä niihin vastaamiseksi myös muualla, kuten Kaakkois-Aasiassa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Tämä osa perusteluista sodalle on puhdasta propagandaa, joka on kehitetty tukemaan kansanmurhaväitteitä tai vaihtoehtoiseksi skenaarioksi ydinaseretoriikalle. Venäjähän on myös väittänyt, että Ukraina olisi hankkimassa ydinasetta. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa, sillä ainoat perustelut ovat liittyneet yhteen Zelenskyin haastatteluun, joka liittyi Venäjän vuonna 1994 antamiin turvatakuisiin Ukrainalle – vastineeksi ydinaseista luopumiseksi.

Diplomatia

Aseleponeuvottelut Venäjän ja Ukrainan välillä tuottivat kaksi erilaista sopimusta. Minskin protokolla oli ensimmäinen sopimus, joka laadittiin kolmikantaisesti Ukrainan, Venäjän ja EtyJin kesken vuonna 2014. Sopimuksen neuvottelijoina toimivat Ranska ja Saksa niin sanotussa Normandiaryhmässä. Sopimuksen allekirjoittivat myös niin sanotut kansantasavallat Donetskissa ja Luhanskissa, mutta kukaan ei silti tunnustanut heidän asemaansa. Sopimus oli torso jo syntyessään, koska se ei lopettanut maassa käytävää sotaa. Tilanteen kehittymisen johdosta luotiin uusi ja päivitetty Minsk II -niminen sopimus. Siihen sisältyi erilaisia sopimuspuolia sitovia asioita, joita ei koskaan implementoitu kummankaan osapuolen toimesta. Vaikka taistelut pääosin päättyivät, ei sopimusta saatu toimeenpannuksi. Minsk II sopimus lakkasi olemasta Putinin ilmoituksella kaksi päivää ennen sodan alkua. Julkisuudessa molemmat osapuolet ovat syyttäneet toisiaan sopimuksen noudattamatta jättämisestä, koska kumpikaan osapuoli ei ole sitä myöskään noudattanut. Molemmilla osapuolilla oli syynsä olla noudattamatta sopimuksen sisältöä, mutta se ei ollut erimielisyyksien ainoa syy. Kiistaa oli sopimuksen sisällön tulkinnasta, jotka erosivat toisistaan ja jopa neuvottelijoissa olevien yhteistyömaiden tulkinnat olivat erilaisia.

Ensimmäinen protokolla tai sopimus kaatui siihen, kun separatistit saivat haltuunsa Donetskin lentokentän vuonna 2015 ja julistivat, ettei sopimus ole enää voimassa. Sen jälkeen separatistijohtaja Aleksandr Zahartšenko kertoi etteivät he yritä enää edes saada tulitaukoa aikaan. Taisteluiden jatkuessa Ranska ja Saksa yhdessä Porošenkon ja Putinin kanssa laittoivat vireille sopimusaihion päivittämisen. Keskeinen ongelma koko sopimuskokonaisuudessa oli Venäjän asema. Venäjä nimittäin katsoi, ettei se ole osa tehtyä sopimusta vaan toimii ainoastaan moderaattorina. Ukraina taas piti niin sanottuja kansantasavaltoja lähinnä terroristeina. Vaikka yksityiskohdista päästiin sopuun, ei tulitaukoa saatu voimaan, koska sopijaosapuolilla oli erilaisia tulkintoja Debaltseven asemasta. Lisäksi Venäjä katsoi, että vetäytymistä koskevat määritelmät eivät koskeneet heidän sotavoimiaan. Ikään kuin separatisteilla olisi jonkinlainen oma armeija, eikä se olisi sidoksissa Venäjään. Tämä oli tietenkin pötyä. Venäjä katsoi, ettei se voinut ottaa osaa sopimuksen implementointiin, koska se ei ollut osapuoli. Vaatimukset aseiden ja joukkojen vetämisestä kohdistuivat siis yksinomaan Ukrainaan ja muutamiin kevyisiin joukko-osastoihin, jotka kansantasavallat olivat kutsunnoilla saaneet koottua.

Ukrainan puolella Debaltsevessä taistelleet joukot olivat sidoksissa oikea sektori -puolueeseen, joka ei helpottanut aselepoon pääsemistä. Separatistijohtaja Zahartšenko päätti, ettei tulitaukosopimus koskettanut Debaltseveä. Luhanskin kansantasavallan ja Ukrainan joukot kuitenkin aloittivat vetäytymisen sopimuksen edellyttämällä tavalla ja Ukrainan parlamentti antoi Donbassin alueelle sopimuksen mukaisen erityisaseman. Se ei kuitenkaan saanut täyttä autonomiaa, jollaiseksi venäläismieliset tulkitsivat sopimuksen sisältöä. Venäjä ja separatistialueet katsoivat, että sopimusta oli rikottu ja että se oli siten oikeudellisesti mitätön. Sitten Donetskin kansantasavalta ilmoitti valloittavansa kaikki sopimuksessa määritellyt alueet. Sopimustekstistä huolimatta molemmat kansantasavallat viestivät halukkuudesta liittyä Venäjään. Lisäksi he ilmoittivat Krimin kuuluvan osaksi Venäjää. Samanaikaisesti Venäjä toi raskasta tykistöä Donbassin alueelle ja alueella esiintyi sotilaita venäläisin joukko-osastotunnuksin. Venäjän ulkoministeriö muistutti jälleen, ettei Venäjä ollut osapuoli Minskin sopimuksissa, eivätkä ne siten sitoneet heidän asevoimiaan. Etyjin näkökulmasta Venäjä ei ollut täyttänyt lukuisia siltä vaadittuja toimenpiteitä, mukaan lukien Nadija Savtšenkon ja Oleg Sentsovin vapauttamista.

Ukraina veti kansantasavaltojen erityisasemaa koskevan lakiesityksen parlamentista, jotta keskusteluyhteys voitaisiin säilyttää Normandiaryhmässä. Kansantasavallat kuitenkin järjestivät sopimuksen vastaiset vaalit. Tähän saakka osapuolet – myös Venäjä, olivat nähneet Minskin sopimukset ainoana tienä eteenpäin. Venäjältä alkoi tulla erilaisia ehdotuksia, jotka kaikki koskettivat Ukrainan suvereenia asemaa. He halusivat muun muassa pilkkoa Ukrainan liittovaltioon, jossa jokaisella alueella olisi merkittävää autonomiaa, siis jakaa maan useisiin kansantasavaltoihin. Venäjä myös vuoti jatkoneuvotteluiden luottamuksellisia tietoja, joka suututti Saksaa ja Ranskaa. Lopulta Venäjän parlamentin alahuone duuma vetosi presidentti Putiniin, jotta se hyväksyisi kansantasavaltojen itsenäisyyden. Putin totesi, että Minskin sopimukset eivät enää ole olemassa, ja että Ukrainaa tuli syyttää niiden kaatumisesta, kansanmurhan vuoksi.

Länsimaihin on Minskin implementoinnin osalta levitetty venäläismielisten disinformaatiota valtion rajojen tunnustamisesta tarkoituksena mitätöidä Ukrainan legitimiteettiä niihin. Suuressa osaa maailmaa valtioiden rajat eivät ole tarkoin määritelty, merkitty tai valvottu. Entisessä Neuvostoliitossa näin ei ole missään, ei edes Venäjällä kuin osittain. Esimerkiksi Armenian ja Azerbaidžanin sekä Vuoristo-Karabahin alueella sodan osapuolet tulkitsevat vanhoja Neuvostoliiton aikaisia karttoja, joista uusimmat ovat 1970-luvulta. Näiden karttojen perusteella myös Ukrainan rajat on vahvistettu vuonna 1991. Rajojen äärimmäisen tarkalla sijainnilla ei kuitenkaan ole edes käytännön merkitystä, vaan kysymys on enemmän henkisestä asemasta. Meidän näkökulmastamme tämä kuulostaa hieman erikoiselta, mutta suuressa maailmassa rajat ovat suurpiirteisiä eivätkä kovin tarkkarajaisia. Tämä on hyvä ymmärtää, kun osapuolet viestivät julkisuudessa erilaisista rajarikkomuksista. Ilmoituksiin tulee suhtautua varauksella.

Minskin sopimuksia on luonnehdittu Minskin arvoitukseksi. Niin suuria tulkintaeroavaisuuksia niissä oli. Venäjän mielestä sopimuksissa Ukraina velvoitettiin antamaan kansantasavalloille laaja autonomia ja edustus Ukrainan keskushallinnossa. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut Venäjälle veto-oikeutta Ukrainan sisäpoliittisiin kysymyksiin. Ukrainan mielestä sopimusten tarkoitus oli palauttaa kansantasavallat osaksi Ukrainaa ja antaa niille tiettyjä erityisoikeuksia. Ukrainan keskushallinnon suvereniteettia ei sopimuksilla heikennettäisi. Venäjä katsoi, että kansantasavaltojen tulisi saada täysi autonomia ennen kuin niitä voitaisiin liittää takaisin osaksi Ukrainaa. Ukrainan näkökulmasta oli turvallisempaa päästää Donbassin alue kokonaan pois ja antaa niiden itsenäistyä sen sijaan, että niistä tulisi Putinin Troijan hevonen keskelle Ukrainaa. Jatko riippuu millaisen neuvotteluaseman osapuolet saavat, eikä Venäjä voi enää tuudittautua olemaan nimellisesti sopimusten ulkopuolella. Mahdollisuuksia kestävään rauhaan ei ole ollut, jos tehdyt sopimukset eivät kosketa kaikkia osapuolia. Sopimusta ei myöskään voi tehdä, jos siinä on tarkoituksenmukaista tulkintaepäselvyyttä. Etyjillä on ollut todella tuskallista toimia Venäjän kanssa Minsk sopimusten implementoinnissa, koska Venäjä on suoraan sanoen valehdellut omasta sotilaallisesta toiminnastaan niin Krimillä kuin Donbassin alueella. Kaikille selvää on, että taistelut ovat tapahtuneet itsenäisen Ukrainan hallintaan kuuluvilla alueilla ja aggression aiheuttajana on ollut Venäjä ja sen lietsomat separatistit. Tämä on syytä muistaa, kun Venäjä esittää narratiivia, että muut olisivat sopimuksia rikkoneet. Fakta on, että se sotatoimillaan itse rikkoo kaikkein keskeisimpiä kansainvälisiä lakeja ja sopimuksia.

Johtopäätökset

Ymmärrys sotaan vaikuttaneista syistä voidaan jakaa karkeasti kahteen osatekijään: turvallisuus-taloudelliseen ja kulttuuris-historialliseen. Länsimaissa turvallisuusratkaisut ja taloudellinen kehitys saavat merkittävästi painoarvoa. On kuitenkin tärkeää pohtia tilannekuvaa nimenomaan Venäjän näkökulmasta, eikä siitä, miltä toiminta länsimaisin silmin näyttää.

Venäjän ulkopolitiikka on muuttunut yhä aggressiivisemmaksi, koska se on turhautunut lännen toimintaan, mutta erityisesti, koska aggressiivisella puheella halutaan vaikuttaa sisäpolitiikkaan ja sen välittömien rajanaapureiden toimintaan. Venäjää kiinnostaa sen vaikutusvalta ja asema pitkällä aikajänteellä. Entisen Neuvostoliiton jäsenvaltiot olivat pitkään sen talutusnuorassa suoralla valtapoliittisella kytköksellä. Useissa valtioissa toimii edelleen nukkehallituksia ja valtioiden välistä toimintaa ohjaa Suomessakin tunnetut YYA-sopimukset. Venäjälle on tärkeää, että sen lähimaat koostuvat joko nukkehallituksista tai ystävällismielisistä ja mielellään autoritäärisistä hallinnoista, jotka vastustavat länsimaista kulttuurista kehitystä. Tämä kehitys on taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita suurempi uhka Putinin ja sen lähipiirin valta-asemalle.

Monet ovat viime aikoina hakeneet tukea John Mearsheimerin näkemyksistä. Mearsheimer on arvostellut Yhdysvaltoja liberaalidemokratian viemisestä muihin maihin, mutta tämä on yksinkertaistettu lähestymistapa ja perustuu vanhakantaiseen ajatteluun James Monroen doktriinin kaikkivoipaisuudesta. Tuskin kukaan meistä ajattelee, että Yhdysvalloilla ei ollut keskeisempiä intressejä Lähi-Idässä kuin demokratian tyrkyttäminen arabeille ja persialaisille. Saudi Arabia toimii mainiona esimerkkinä. Ja vaikka näin olisi jossakin muualla, on ukrainalaisten väheksymistä väittää, että länsimyönteisyys Euroopassa on amerikkalaisten liberaalidemokratian tyrkyttämisen syytä, eikä väitettä jaa kukaan ukrainalaista yhteiskuntaa seuraavista tutkijoistakaan. Myös Naton ja Ukrainan suhteen Mearsheimer on monesti ollut väärässä. Mearsheimer on todennut, ettei Venäjä käyttäytynyt aggressiivisesti ennen 22.2.2014, joka on tietenkin käsittämätön lausunto, sillä tuota ennen Transnistria, Abhasia ja Etelä-Ossetia olivat vaihtaneet omistajaa ja Tšetšenia pommitettu tasaiseksi. Krimin valloituksen aikana Mearsheimer antoi jatkuvalla syötöllä lausuntoja, että Venäjällä ei ole intressejä laajentaa sotatoimia ja että on lännen, erityisesti Yhdysvaltojen syy, että Venäjä oli pakotettu valtaamaan Krimin niemimaan. Vuoden 2014 sodan jälkeen hän on toistanut ettei näe lainkaan todisteita, että Venäjällä olisi syitä sotatoimiin eikä varsinkaan Kiovassa. Muutenkin hän vaikuttaa ymmärtävän Putinin sotatoimia ilman oleellisia perusteluja väitteidensä tueksi. Tässä vaiheessa luulisi kuitenkin olevan selvää, ettei vanhakantaiset keinot liennyttämisestä ja myötäilystä riitä Venäjälle – jos ja kun – sen johdolla on kulttuurisia ja historiallisia tavoitteita.

Oman taloudellisen ja sotilaallisen vaikutusvallan turvaaminen on strategisesti tärkeää. Venäjä kuitenkin tietää, ettei sitä voi sotilaallisesti uhata perinteisessä mielessä. Mikään yksittäinen valtio tai liitto ei muodosta sellaista uhkaa Venäjälle, että se joutuisi luopumaan kiinnityksistään alueisiinsa. Viime kädessä ydinaseet pitävät huolen, että tämä tasapaino säilyy. Suurin ja pitkäaikainen huoli liittyy kuitenkin varsinaiseen demokratiakehitykseen, joka uhkaa kulttuurisia arvoja ja historiallisia tavoitteita. Venäjän kaltaiset autoritääriset valtiot eivät kestä lännen määrittelemää yhteiskuntamallia. Siksi Venäjällä on erittäin suuri intressi estää sellaista kehitystä lähialueillaan, joka voisi pahimmassa tapauksissa levitä sen välittömään lähipiiriin ja maan sisälle. Siksi Nato on vain yksi osa turvallisuuspoliittista maailmankuvaa, mutta yhtä lailla Euroopan Unioni ja lähialueiden länsimaistuminen yleensä luovat uhkaa Venäjän pitkäaikaisille tavoitteille. Venäjä ei voi hyväksyä sen naapurimaissa tapahtuvaa kansallisen yhtenäisyyden kasvua ja muutosta, joka johtaisi laajamittaisiin yhteiskuntaa uudistaviin reformeihin. Vuonna 2008 ukrainalaisista 51 prosenttia näki venäläisintegraation edistämisen ulkopoliittisesti tärkeimpänä kysymyksenä. Viime vuonna 58 prosenttia kannatti Nato-jäsenyyttä ja enää 10 prosenttia halusi minkäänlaiseen liittoon Venäjän kanssa. Jos veljeskansasta ja samankaltaista kieltä tai merkittävän kielivähemmistön omaava valtio muuttuu kansalaisten haluamalta yhteiskuntamalliltaan näin nopeasti, on ongelma kestämätön ja vaikea tai mahdotonta ratkaista ilman ennaltaehkäiseviä voimakeinoja. Ei-venäläisten oikeuksien karsiminen ja venäläisten piirteiden levittäminen eli russifikaatio on kulttuurisesti hyvin tärkeää Venäjän edustamalle vanhoilliselle ja uskonnollisia vaikutteitakin omaavalle yhteiskuntajärjestykselle.

Voidaan todeta, että taloudellisesti ja puolustuksellisesti Venäjällä on Ukrainassa useita erilaisia houkutuksia. Esimerkiksi Krimin valtaukseen vaikutti keskeisesti Mustanmeren laivaston turvaaminen. Se oli vuokralla, ja sitä ei voinut päästää Naton käsiin.  Maayhteys Krimiin jo valmistuneen Kerchin salmen sillan lisäksi on edelleen tärkeää, mutta myös yhteys Transnistrian Tiraspoliin ja Odessan sekä Mykolajivin kauppalaivasto ja satamainfrastruktuuri. Edelleen erilaiset mineraalit ja lannoitteet sekä Ukrainan viljava maa houkuttelevat Venäjää hyödyntämään niitä. Kaasu- ja hiiliesiintymien lisäksi maasta löytyy erityisesti magnesiumia ja rautamalmia. Lukuisat öljy-yhtiöt ovat olleet kiinnostuneita Mustanmeren öljyesiintymistä. Etelä- ja Itä-Ukrainassa arvioidaan olevan 45 miljardia kuutiometriä maakaasua. Sotilasalusten rakentamiseen suunnitellut telakat, terästeollisuuden tuotantolaitokset, öljynjalostamot, kemikaalitehtaat, ydinvoimalat ja aseteollisuus varmasti kiinnostavat pakotteiden vuoksi köyhtyvää Venäjää. Jos Venäjä rakentaa South Stream kaasuputken Krimin kautta, se säästää parikymmentä miljardia dollaria sen sijaan, että se toteuttaisi projektin Mustanmeren pohjaa pitkin. Nämäkin ovat historiallisessa tilannekuvassa kuitenkin vain yksityiskohtia, sillä varsinaista ydintä on haettava kauempaa. Se liittyy venäläisten kulttuuriseen ja historialliseen kehitykseen.

Putinin tavoitteena ei ole palauttaa Neuvostoliittoa sellaisenaan, vaikka hän on useita kertoja muistuttanut häpeällisistä aluemenetyksistä Neuvostoliiton jälkimainingeissa.  Kuriositeettina mainittakoon, että Ukrainassa liikkuvista panssarikolonnista on Venäjän puolustusministeriön sosiaalisen median tileillä julkaistu kuvia muutamista BMP-2 miehistönkuljetusvaunuista, jotka on varustettu Neuvostoliiton lipulla. Tunnesidos vanhaan imperiumiin siis elää myös taistelukentällä, ehkä hengennostattajana, koska sotilaat joutuvat taistelemaan niin sanotusti omia heimoveljiään vastaan. Putin on todennut, että sillä, joka ei kaipaa Neuvostoliittoa, ei ole sydäntä. Hän on myös todennut, että se kuka haluaa sen takaisin, ei omaa aivoja. Vaikka Venäjän ja Putinin sanomisia voidaan pitää parhaimmillaankin epäluotettavina, ovat hänen omat pitkät esseensä sen muotoisia, että niistä voi mielestäni päätellä hänen edustamaansa maailmankatsomusta kohtalaisen uskottavasti. Katson, että historialla on huomattavasti suurempi merkitys Putinin ajattelutavassa kuin lähiaikamme tapahtumilla, joihin hän nyt reagoi.

Putinin viime heinäkuussa julkaistu revisionistinen essee venäläisten ja ukrainalaisten historiallisesta yhtenäisyydestä ei ole pelkkää propagandaa tai tarkoitettu sellaisenaan sisäpoliittisiin tarkoitusperiin. Uskon vakaasti, että se on oikeasuuntaisin hänen tuntojaan kuvaava kirjoitus, vaikka sisältääkin selkeitä epätosia ja tarkoituksellisia mainintoja natseista, kansanmurhista ja salaliitoista. Slaavilaisen identiteetin muodostaminen korostuu hänen kirjoituksessaan. Hän katsoo, että historiallisesti Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina muodostavat kokonaisuuden – Suur-Venäjän, joka koostuu vapaasti käännettynä isovenäläisistä, valkovenäläisistä ja pikkuvenäläisistä. Näiden yhdistämiselle on selkeästi suuri vaikutus hänen ajatteluunsa. Muihin entisiin satelliittivaltioihin sopii tarkoituksenmukaisemmin nukkehallitus tai proxyihin perustuva bulvaanijärjestelmä, eikä niillä ole vastaavaa yhtymäkohtaa keisarilliseen Venäjään.

Putinin kirjoitusten perusteella hän näkee nykyisen Ukrainan olevan puhtaasti neuvostoajan tuote, eikä usko valtion olemassaoloon sellaisenaan vaan katsoo Ukrainan olevan venäjänvastainen projekti Venäjän historiallisilla maa-alueilla. Alueiden vähintään osittaista yhdistämistä tukee Pjotr Akopovin artikkeli Venäjän etenemisestä uudessa maailmassa, joka julkaistiin Venäjän valtiollisissa uutisissa kaksi päivää sodan alkamisen jälkeen. Siinä mainitaan venäläisten ihmisten kokoontumisesta yhteen ja Putinin historiallisesta vastuusta Ukrainan kysymykseen vastaamisessa. Artikkeli poistettiin julkaisun jälkeen, mahdollisesti siksi, ettei sota ollut siihen mennessä edennyt suunnitelmien mukaisesti, mutta uskon sen olleen osa suunnitelmaa. Venäjän ilmoittama tarve Ukrainan demilitarisoinnista pyrkii sen suvereniteetin rampauttamiseen ja itsenäisen aseman muuttamiseen tahdottomaksi vasalliksi. Ukrainan puolustustahto on niin vahva, että ainakin osittainen demilitarisaatio on edellytys, jos Venäjä aikoo pidemmän aikaa hallita valtaamiaan alueita.

Putin on kirjoittanut, kuinka puolalainen eliitti on aikaansaanut koko idean erillisestä Ukrainasta. Puolan hän näkee muutenkin uhkana Ukrainalle.  Ukrainaa hän on arvostellut etenkin siitä, että se sai vuonna 1991 enemmän alueita, kuin 350 vuotta sitten, kun se ensimmäisen kerran yhdistyi Venäjään. Sinänsä logiikka pettää, koska Venäjä on ottanut Suomeltakin enemmän, kuin itsenäistyessä saimme. Suurin osa Putinin lähipiiristä eli silovikeistä on ollut kiinteässä suhteessa turvallisuus- ja tiedustelupalveluihin. Useat heistä eivät ole hyväksyneet, että Neuvostoliitto hävisi kylmän sodan. Vahva ja historiallinen venäläinen imperiumi nähdään luonnollisena kehityskulkuna. Putinin ajattelussa Ukrainan halkaisemista Länsi-Ukrainaan, kuten vuonna 1918 ei voida siten poissulkea. Venäjä on todennut, ettei se välitä diplomaattisten suhteiden katkeamisesta. Tämän katson tukevan kulttuuristen ja historiallisten syiden yhteyttä sotatoimiin. Venäjä on myös muistuttanut muista historiallisista asioista, joiden perusteella Ukrainaa ei tulisi ainakaan nykymuodossa olla olemassa ja että tie sen itsenäisyyteen kulkee ainoastaan venäläisen kumppanuuden kautta. Demilitarisoinnin vaatiminen viittaisi tällaiseen kehityskulkuun. ”Yhdessä olemme olleet ja yhdessä olemme monta kertaa vahvempia ja menestyksekkäämpiä. Me olemme yhtä kansaa.” Nämä Putinin sanat alleviivaavat Venäjän kulttuurista ja historiallista visiota Ukrainalle ja Valko-Venäjälle.

On siis yksi merkittävä pääsyy eli Putinin ja hänen hallintonsa maailmankatsomus Suur-Venäjästä, jossa yhdistyisi Ukrainan ja Valko-Venäjän kansat. Kaikki muut syyt ovat vain osatekijöitä tai propagandaa. Tietenkin tietyt osasyyt painavat enemmän kuin toiset, kuten edellä mainittu NATO-laajentuminen. Sitä ei kuitenkaan voida missään tapauksessa pitää sellaisena katalyyttina, joka olisi johtanut aiempiin sotiin useammalla rintamalla. Avustavana tekijänä voidaan pitää länsimaiden arvioitua heikkoutta ja Yhdysvaltojen presidentti Joe Bidenin nuokkuvaa päättämättömyyttä, jonka johdosta Venäjä on nyt uskaltanut lähteä realisoimaan edellä mainittuja suunnitelmiaan. Tilaisuus tekee varkaan ja ajallisesti Venäjän oli kiirehdittävä, koska Ukraina vahvisti sekä puolustustaan, että suhdettaan länteen. Tähän ennen hyökkäystä tehtyyn arvioon liittyi eurooppalaisten valtioiden aiempi keskinäinen eripura ja mittavat taloudelliset yhteydet Venäjään, joiden odotettiin estävän laajemman vastarinnan.

On muistettava, että sodan aikana kaikki sen osapuolet syyllistyvät huomattavaan määrään propagandaa. Siksikin on nähtävä, että tavoitteilla on perusta aikaisemmin tapahtuneessa, eikä nyt esiin tuleville yksittäisille seikoille tule antaa liian suurta painoarvoa. Pidän toteen näytetyksi, että taustalla on edellä mainittuja kulttuurisia ja historiallisia tekijöitä, joita länsimaiden voi olla vaikea tunnistaa ja vielä vaikeampaa ymmärtää. Samasta syystä on ollut suuria vaikeuksia päästä osapuolia tyydyttävään diplomaattiseen ratkaisuun.

Kiitos.