Olemmeko tiellä kohti ydinsotaa

 

 

Oslon rauhantutkimuslaitoksen (PRIO) emeritusprofessori Ola Tunander julkaisi äskettäin huolellisen ja lähdeviittein varustetun vision, joka on varsin synkkä. Tunanderin teksti kuitenkin haastaa vallitsevaa  militaristista keskustelua ja kyseenalaistaa uskon jatkuvaan (Ukrainan) sotaan. Tunanderin tutkimusorientaatio nojaa vahvasti turvallisuuspolitiikan ja strategian tutkimukseen, joten hänen puheenvuoronsa on syytä ottaa vakavasti. Puheenvuoro on rakentavalla tavalla inhorealistinen: reaalimaailmassa on katsottava tosiasioita silmiin.

 

Ukrainan sodasta Tunander kartoittaa julkisuudessa esitettyjä arvioita, tässä tiiviisti toistettuna. Ukraina ei voita lännen aseavullakaan (kenraali Twitty). Voitto edellyttää, että sota eskaloituu ja että Nato puuttuu tilanteeseen omilla joukoillaan (Wesley Clark) tai käyttää ydinaseita (Radoslaw Sikorski). Voidaan myös kuvitella skenaario, jossa Puola lähettää ”rauhanturvajoukkoja” (Jaroslaw Kaczynski) Länsi-Ukrainaan. Tämä voitaisiin tehdä yhteistyössä brittiläisen tiedustelupalvelun kanssa, joka on ollut aktiivisin Ukrainassa. Venäjä voisi sitten vastata hyökkäämällä puolalaisia joukkoja vastaan rajan läheisyydessä. Tätä voitaisiin pitää hyökkäyksenä Puolaa vastaan. Tämä herättää kysymyksen siitä, pitäisikö Naton ja oikeammin sanoen Yhdysvaltojen hyökätä Venäjän alueelle ja käyttää tarvittaessa myös ydinaseita.

Tätä pohdittiin jo 1950–1960 luvun taitteessa. Ranskan presidentti Charles de Gaulle päätti kehittää Ranskalle omat ydinaseet. de Gaulle ymmärsi, että Yhdysvallat ei uhraisi Washingtonia Pariisin pelastamiseksi. Nytkään ei ole varmaa, että Yhdysvallat olisi suoraan sotaan tai ydinaseiden käyttöön yhtään valmiimpi kuin silloin.

Uutena ongelmana on pelotepolitiikan tehostaminen sijoittamalla Euroopan Nato-maihin ydinaseita. Yhdysvallat vaatii, että se saa sijoittaa pommikoneita Norjan lentotukikohtiin, mutta todennäköisesti myös Ruotsin ja Suomen tukikohtiin. Venäläiset eivät voi tietää, varustetaanko nämä koneet ydinaseilla. (Sama koskee jo Suomen uusia F-35 koneita.)

Tunander toteaa kysyneensä vuonna 1994 NL:n Pohjois-Euroopan sotilaallisesta suunnittelusta 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa vastaavalta henkilöltä, kenraaliluutnantti Tjeremnikhiltä, mitä olisi tapahtunut, jos Yhdysvaltain ilmavoimien lentokoneet käyttäisivät Ruotsin lentotukikohtia sodassa Venäjää vastaan. Tällaisia ruotsalaisia suunnitelmia oli olemassa 1960-luvulta lähtien. Kenraali Tjeremnikh sanoi: ”Emme suunnitelleet Ruotsin miehittämistä, mutta olisimme tuhonneet nämä lentotukikohdat.” Tämä tarkoittaa, oletettavasti, että ne olisi tuhottu taktisilla ydinaseilla varustetuilla ohjuksilla. Tunanderin mukaan tämä pitänee edelleen paikkansa.

Tämä tarkoittaa sitä, että suuri osa Euroopasta on vaarassa tuhoutua pommituksilla, mahdollisesti ydinaseilla. Tunanderin mukaan edessämme on maailma, jossa Länsi-Euroopan maat voivat joutua ydinaseiskun kohteeksi. (On oma kysymyksensä, säilyisivätkö Venäjä ja Yhdysvallat silloin ydinaseiskuilta.)

Tässä tulee näkyviin Naton pelotusdoktriinin ongelmallisuus. Yhdysvallat alkaa vaikuttaa voimattomalta, joten on kehitettävä itsenäinen eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä ja mahdollisesti myös itsenäisempi pohjoismainen alue. Tunander toteaa: ”Esittämäni kuvauksen Ukrainan sodan eskaloitumisesta mukaisesti Yhdysvallat voi … marginalisoitua Euroopassa, koska Yhdysvallat ei enää näyttäytyisi uskottavana turvallisuustakuuna Euroopalle.”

Tunanderin visio ja siihen sisältyvät muut skenaariot ovat tapa keskustella Ukrainassa käynnissä olevan sodan eskaloitumisen riskeistä ja samalla myös vankasta uskosta Yhdysvaltojen tarjoamiin ”turvallisuustakuisiin” eurooppalaisille Nato-jäsenmaille. Siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Yhdysvallat kulkee aina oma turvallisuutensa kaiken edellä. Tunander myös muistuttaa siitä, että näin tekee omalla tahollaan myös Venäjä. Sekin valmistautuu kaikkiin mahdollisiin toimiin, mitä tilanne vaatii. Yhdysvaltojen massiivinen ylivoima huomioon ottaen.

Kun moni suomalainenkin näyttää olevan mukana spekuloimassa ja ennakoimassa tarkoillakin vuosiluvuilla Ukrainan sodan eskaloitumista eurooppalaiseksi suursodaksi, on hämmästyttävää, miksi keskustelu koskee vain suurvaltapolitiikkaa ja kehitystä Suomen rajojen ulkopuolella. Mitä tapahtuu Suomelle, jos suursota Euroopassa alkaa (mistä tahansa syystä ja millä tahansa tavalla).

Rehellisen keskustelun puuttumisen voi tietenkin tulkinta niin, että Venäjän ei ole syytä saada tietää mihin Suomi on varautunut. Mutta kysymys voi olla myös silmien ummistamisesta ja toiveajattelusta. Kanki Kaikkosen mukaan Nato-jäsenyys ja DCA-sopimus takaavat, että sota ei enää koskaan tule ”Suomen rajoille” (eikä ilmeisesti siis myöskään Suomen alueelle).

Voisi lisätä: tai jos sota tulisi rajoille saakka tai peräti Suomen maaperälle, hyökkääjä (Venäjä) ajettaisiin heti takaisin. Venäjän paperitiikeri kaatuisi vahvan puolustuksemme ja Naton sekä Yhdysvaltojen tuella, ja ehkä Suur-Suomikin syntyisi siinä samalla. Mutta mitään mainittavaa vahinkoa suomalaisille eikä onnellisen kansan elämälle tapahtuisi. Muut  – tai ainakin Putin ja venäläiset pahikset ja heidän trollinsa – saattaisivat vaikka kuolla pitkin Eurooppaa ja Venäjääkin, mutta kunnon suomalaiset pelastuisivat kuin Jumalaa pelkäävät vanhurskaat ihmiset Johanneksen ilmestyskirjassa.

Valitettavasti reaalimaailmassa sota tuhoaa myös kunnon ihmisiä, vanhurskaita suomalaisiakin. Jos ja kun Venäjä hyökkää Suomeen ja etenee vaikka länsirajalle saakka, tuskin siinä paljon ehjää jää jäljelle. Ja kun Nato-liittolaisemme ja Yhdysvallat sitten saapuu suurella voimallaan maahan, venäläiset valloittajat varmuudella ajetaan alueelta pois ja mennään samalla Leningradin porteille, ellei Uralille saakka. Ja jäljelle säästynyt osa Suomea ja suomalaisia hävitetään samalla perusteellisesti. (Näinhän tapahtui jo Korean sodassa 1950–1953, joka päättyi maan kahtiajakoon).

Säilyykö Suomi eurooppalaisessa suursodassa Paratiisina ja koskemattomana suomalisen onnellisuuden kehtona, vai tuhoutuuko se vielä karmeammin kuin Ukraina on nyt tuhoutumassa? Se vastaa, joka tuon sodan näkee ja elää sen jälkeen. Ja hänellä on sitten todellisen kokemuksen perusteella oikeus tuomiota eläviä ja kuolleita ja jakaa palkinnot oikeista ennusteista. Meidän tällä hetkellä elävien on valitettavasti tyydyttävä vaikkapa johtavan päivälehden tai ”asiantuntijoiden” vankkaan tietoon.

Kaikkea voi ja saa ennustaa. Ja sotaakin saa käydä, jos joutuu hyökkäyksen kohteeksi tai muutoin haluaa välttämättä semmoiseen osallistua. Mutta sodalle on kuitenkin aina vaihtoehtonsa, eturistiriitoja (eli konflikteja) voi sovitella ja ratkaista myös rauhanomaisin keinoin. Sota on politiikan jatkamista väkivallan avulla, mutta se ei ole koskaan välttämätön vaan aina jonkun valinnan tulos.

Toisen maailmansodan jälkeen sodanvastaisuus (”ei koskaan enää”) oli vahva ja hallitseva ajattelutapa. Se ilmentyi jopa kylmän sodan aikaisessa poliittisessa ajattelussa, mutta myös kulttuurielämässä ja nuorisoliikkeissä. Nuorisoon vetosi erityisesti musiikki, jo ennen Vietnamin sotaa ja ns. hippiliikettä suosioon nousivat monet sodanvastaiset laulut. Niistä yhtenä Peter Seegerin ”Turn! Turn! Turn! (1964), Se oli muunnelma Vanhan Testamentin Saarnaajan kirjasta (”aika on syntyä, aika on kuolla”). Seegerin viesti oli laulun lopussa: ”Aika on rakastaa, aika on kuolla; aika on rauhaan, vannon että nyt ei ole liian myöhäistä (A time for peace, I swear it’s not too late)”.

Tunanderin synkkä arvio päätyy samankaltaiseen, moista ”asiantuntijoista” ja vallitsevasta ajattelutavasta poikkeavaan toivon mahdollisuuteen:  ”Ehkä voimme pysäyttää täydellisen tuhon. Euroopan sodan pysäyttäminen näyttää kuitenkin edellyttävän joko sitä, että Ukraina julistaa tappionsa, tai sitä, että kompromissi pakottaa Ukrainan hyväksymään eräänlaisen puolueettomuuden (”suomalaistamisen”) ja maan kaakkoisosien menettämisen. Ylimielisyys, joka nyt leimaa kanssakäymistämme Moskovan kanssa, voi avata useita väyliä, mutta useampi kuin yksi niistä kulkee Euroopan ydinsodan kautta.”

Jos haluttaisiin pohtia Ukrainan sodan päättymistä ja nimenomaan rauhan mahdollisuutta (sodan pitäisi pyrkiä rauhaan, ei sotaan; Orwellin Vuonna 1984 tosin muistuttaa siitä, että sodasta voi muodostua myös pysyvä tila, jolloin ”sota on rauhaa”), Tunanderin esittämät ratkaisut eivät ole onneksi ainoat mahdolliset. Kaikkien osapuolten turvallisuusedut on mahdollista ottaa huomioon, jos kaikki osapuolet ovat valmiita rajoittamaan valtapyrkimyksiään. Eikä Venäjän tarvitse voittaa sotaa, Ukrainan itäosien liittäminen Venäjään ole mikään välttämättömyys. Ukraina voi säilyä ja kehittyä esimerkiksi liittovaltiona, Yhdysvaltojen tai Sveitsin mallien mukaisesti. Tai voisihan Ukraina myös hajota kulttuurisen ja kielellisen jakolinjan mukaisesti niin että läntinen osa liittyisi Natoon ja EU:iin, mutta itäinen osa jäisi pysyvästi puolueettomaksi maaksi – tässä vaihtoehdossa Venäjä voisi luopua Krimin tukikohdastaan, jota ei nykysodassa edes tarvita.

Ja jos lisäksi puhutaan ”sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestelmästä” (hetken aikaisemmin muotisanana oli ”kansainvälinen yhteisö”), se olisi tosiaan saatava aikaan. Mutta sen tulisi koskea kaikkia kansainvälisen politiikan toimijoita, ja myös kaikkia ei-valtiollisiakin toimijoita kansalaisjärjestöt ja liikelaitokset mukaan lukien. Kysymys ei ole vain Ukrainasta, vaan koko maailmanjärjestelmästä ja sen oikeudenmukaisuudesta ja kestävyydestä. Valtapolitiikan maailmasta on pakko siirtyä yhteistyövaraiseen maailmaan niin pitkälle kuin reaalimaailma sen sallii.

Lähteet:

Tunanderin alkuperäinen teksti, ks. https://steigan.no/2023/02/var-vei-til-atomkrigen/

Jouko Jokisalo, nettipuheenvuoro <jj0735089@gmail.com> Jokisalon kirjoittama Tunanderin ajatusten esittely on tämän puheenvuoron alkuosassa vain vähän lyhennettynä ja vähäisin muutoksin. Viite Seegerin lauluun (useita eri esittäjiä, tunnetuin ehkä The Byrds)  ja jutun loppu on omaa osuuttani.

 

 

 

 

VilhoHarle
Sitoutumaton Kauhava

Politiikan tutkimuksen (kansainväliset suhteet ja valtio-oppi) emeritusprofessori. Kiinnostunut erityisesti kansainvälisten suhteiden (myös poliittisen ajattelun) aatehistoriasta sekä ulkopolitiikasta. Sitoutumaton vihainen nuori mies.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu