On suuraluepolitiikan aika

Vilho Harle

Helmikuussa alkanutta Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ja sen seurauksia on tarkasteltu vain kapeista näkökulmista, voittajaa veikkaillen. Tätä kapeaa näkökulmaa tarjotaan utopian maukkaassa kastikkeessa. Tuossa lapsenomaisessa utopiassa ”sota ei enää koskaan tule Suomen rajoille”, koska Venäjä häviää sodan ja senkin jälkeen Nato suojelee kaikkia rautaisilla (ydin) aseillaan kaikelta pahalta.

Tämä utopia rakentuu valtioiden muodostaman kansainvälisen järjestelmän jo aikoja sitten romahtaneelle kuvalle. Ihmiskunta ei ole enää pitkään aikaan organisoitunut poliittista (eikä taloudellistakaan) toimintaa varten valtioiden varaan. Se järjestelmä romahti jo ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kun tosiasioita ei silloin tunnustettu, uusia itsenäisiä valtioita syntyi entisten hajotessa. Tuloksena oli toinen maailmansota, koska sotilaallisten voimasuhteiden eroja ja muutoksia ei otettu huomioon. Saksakaan ei alistunut Versaillesin rauhansopimuksen rakentamaan alennustilaan.

Toisen maailmansodan jälkeen, kylmän sodan tarpeita varten, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton suurvaltablokit jäsensivät Euroopan ja osan muutakin maailmaa kaksinapaiseksi suuraluejärjestelmäksi. Muutamat teoreetikot pohtivat suuralueiden mahdollisuutta joko pelon tai toivon valossa. Heistä tunnetuimmat olivat saksalaiset Friedrich Naumann ja Carl Schmitt, englantilainen E.H. Carr ja amerikkalaiset James Burnham sekä Walter Lippmann. Englantilainen George Orwell poimi idean James Burnhamilta, mutta teki sen varsin kriittisesti.

James Burnham vaati, että Yhdysvaltojen oli rakennettava mahdollisimman voimakas, jopa koko maailman kattava suuralue. Siis universaali valtio, maailmanhallitus. Sen se voi saavuttaa vain sodan avulla. Vain sota tuo rauhan, sota on rauhaa. Muiden valtioiden, varsinkin pienten valtioiden, ”itsenäisyys” tuli säilyttää vain kohteliaana kulissina, jonka kautta muiden valtioiden oli helpompi palvella Yhdysvaltojen tahtoa. Mitään omaa roolia maailmanpolitiikassa pienillä ei enää ollut eikä koskaan tulisi olemaan.

Burnhamin toive oli esimerkiksi Schmittin pelkäämä kauhukuva maailmasta, jossa poliittiset vaihtoehdot katoaisivat ja kaikki poliittinen kamppailu muuttuisi laittomaksi. Kaikki vastaanpanijat olisivat ihmiskunnan vihollisia, jotka tuli tuhota armotta. Orwell käänsi Burnhamin toivemaailman ylösalaisin: paratiisin sijasta tuloksena olisi hallitsevan suuralueen, Oseanian sisäinen armoton tyrannia.

Orwellin maailmassa oli kuitenkin vielä kolme suuraluetta: Oseania (Yhdysvallat ja sen imaisema Englanti); Euraasia (Venäjä ja sen imaisema Länsi-Eurooppa); sekä Itä-aasia (Kiina+Japani sekä niiden vaihtelevat liittolaiset). Suuralueet eivät hänen kuvassaan voineet voittaa toisiaan, mutta kävivät raja-alueellaan kahakoita koko ajan.

Orwellin monelle tutun teoksen 1984 (Nineteen Eighty-Four) sisällöstä lukijoiden päähuomio on aina kohdistunut Oseanian sisäiseen pakkovaltaan. Orwell sivuuttaa raja-alueiden sodat varsin vähällä huomiolla. Näin ollen Orwellin tarjoama opetus kannattaa katsoa kokonaan uudessa, nykypäivän tarjoamassa valossa.

Ukrainan sota näyttää meille mitä ”kahakka” raja-alueella tarkoittaa ja miten raaka ilmiö se oikeasti on. Samalla sen tietenkin voi nähdä myös Naton tarjoamana turvatakuuna, jonka sen raja-alueidensa jäsenmaille ja myös ei-jäsenmaille mielihyvin tarjoaa. Suuralueet eivät reaalimaailmassakaan käy sotaa omalla maaperällään, vaan raja-alueillaan. Pienet tai heikot ”itsenäiset” valtiot, ovat ne suuralueiden jäseniä tai eivät, käyvät mainiosti taistelutantereiksi.

Suuraluiden rajalla ”kahakat” ovat sekä väkivaltaisia että myös pitkäaikaisia: aseet eivät varmasti lopu kesken. Kahakka voi jatkua vuosia ja vuosikymmeniä ja eskaloitua jatkuvasti tuhovoimaisempiin aseisiin. Hiroshiman atomipommia pienempiäkin latauksia on riittävästi, eikä niiden käyttö johda välttämättä kaikilla ydinaseilla käytävään maailmansotaan: suuralueet haluavat säilyttää ”terveen” ja tärkeimmän ytimensä. Venäjä saattaa hajota, mutta tilalle tulevilla sotalordeillakin riittänee sekä ”tavanomaisia” aseita että taktisia ydinaseita pitkälle tulevaisuuteen.

Yksi eskaloitumisen suunta on mahdollinen maantieteellisellä puolella. Baltian alueella uhkapeli todennäköisesti johtaa jopa lähitulevaisuudessa ”kahakkaan”.  Suomi saattaa joutua odottamaan vuoroaan, mutta Suomenkin aika tässä kehityksessä tulee. Eikä silloin syynä ole Putinin hulluus, vaan suuraluepolitiikan rautainen kuoleman laki.

Näkymä on täysin toivoton ja vaihtoehdoton. Jos Venäjä kaikkien meidän toiveemme mukaisesti muuttuisi demokraattiseksi oikeusvaltioksi ja liittyisi ”arvoyhteisöömme”, se voisi rauhoittaa tilanteen Euroopan näyttämöllä. Voihan sitä toivoa, ja toivossa on hyvä elää. Toinen ainakin väliaikainen rauhan mahdollisuus voisi olla siinä, että suuralueiden kahakointi siirtyisi kauas Aasiaan vaikkapa Kiinan hyökkäyksellä omaan maakuntaansa Taiwaniin. Lähi-idässä on useitakin pelastusrenkaita Syyrian ja Iranin tapaan.

Jos kahakointi Euroopan taistelukentällä kuitenkin jatkuu, Suomen vaihtoehdot ovat todella vähissä. Suomi ei ole selvinnyt enää omilla voimavaroillaan edes taloudessa, ja sotilaallisessa turvallisuudessa mahdollisuudet ovat vielä vähäisemmät omien hartioiden voimin.

Lisäksi Suomen kansa on maailman skitsofreenisin kanssa: itsenäisyys ja yksin jäämisen pelko ovat suomalaisissa kalloissa ehtymätön ja uusiutuva luonnonvara. Suuraluepolitiikkaa onkin turhaa kammoksua, siinä tulee olla mukana: kaunis on kuolla, kun suuralueiden eessä saamme kuolla sankareina suurten arvojen.