Suomen Keskusta (r.p.) tuhoaa demokratiaa eikä luota jäsentensä arviointikykyyn

Ukrainassa käydään sotaa demokratian puolesta diktatuuria ja totalitarismia vastaan. Suomi kantaa osan tämän sodan taakasta monen muun maan edellä lippua ylväästi kantaen. On selvää, että tämän linjan on oltava ehdoton myös Suomen suhteessa Venäjään.

Valtaenemmistön mielestä tähän on moraalinen velvollisuus. Myös Suomen ja suomalaisten on puolustettava demokratiaa. Tässä sodassa ei voida olla puolueettomia.

On silti toinen asia, riittääkö demokratian puolustamisessa vain vihollisen  torjuminen taistelukentällä. Demokratian puolustamista tarvitaan ennen muuta myös siviilielämässä! Myös demokraattisiksi luokitelluissa valtioissa.

Edustuksellisen demokratian kriisistä on puhuttu vuosikymmeniä. Ihanne ei ole toteutunut eikä toteudu säröttömästi. Kansalaisen ja sen valitseman ”eduskunnan” väliin on tullut erilaisia vallankäyttäjiä: korporaatioita, lobbareita ja konsultteja, ja erityisesti  media. Korporaatioista yksi pahimmista on ”puolue”.

Käytännössä valta on muutamalla ihmisellä, jotka mahtuvat virka-auton takapenkille. Kansa ei siinä autossa kulje.

Suomen Keskusta (r.p.) on yksi esimerkki tästä edustuksellisen demokratian rappiosta.

Näyttää siltä, että edes tiukka oppositioon jääminen ei tarjoa puolueelle pelastusta. Tuoreen kyselyn mukaan kannatus on laskenut eduskuntavaaleistakin jo 1.1 prosenttiyksikköä (siis noin 10 % vielä katastrofivaaleissa äänestänyttä on luopunut leikistä).  On sama harjoittaako puolue höttöpolitiikkaansa hallituksessa vai oppositiossa. Jos sillä ei ole mitään tarjottavaa, se on tarpeeton.

Missä perusongelma siis on?

Se on siinä, että edustuksellinen demokratia ei toimi Suomen Keskustassa (r.p.). Valtaa ei käytä jäsenistö, vaan puoluejohto. Jäsenistön tai ainakin eduskuntaryhmän ja ”piiripäälliköiden” on nautittava puoluejohdon luottamusta ja seurattava orjallisesti. Malli on yhtä demokraattinen kuin eräs koulukunta muinaisessa Kiinassa.  Jos johtaja kuoli tai sai surmansa taistelussa, jäsenistön oli tehtävä itsemurha.

Kun seuraavat presidentinvaalit ovat varsin pian, myös Suomen Keskusta (r.p.) asettanee siihen ehdokkaansa. Kannattaa katsoa, miten demokraattisesti se tapahtuu.

Ehdokasasettelu muistuttaa Kekkosen poikkeuslakiajan ja itänaapurimme ”demokratiaa”.

Puoluejohdolla on riittävsti ehdokasehdokkaita. Yksi.  Ei jäsenäänestystä.

Joku sanoisi, että demokratiassa ehdokkaaksi pyrkivän olisi erinomaisen hyvä mitata kannatuksensa vapaassa jäsenäänestyksessä. Jos kannatusta siinä on riittävästi, vaaleissa koko puolue on kampanjassa mukana. Heitä on asiassa kuultu ja heihin sekä heidän arvostelukykyynsä on luotettu.

Mutta puoluejohto ei jäsenistöönsä luota. Mielipuolinen yritys vaikeuttaa ehdokasehdokkaiden asettamista osoittaa, että vallankäyttö puolueen sisällä on autoritaarista ja keskusjohtoista. Kekustajohto toteuttaa putinilaisesta autoritaarista totalitarismia.

Puoluejohto ei luota jäsenistöönsä. Puoluejohto on valistunut etujoukko, joka keskittyy vain viestinsä kirkastamiseen.

Kaiken lisäksi puoluejohto on sokea. Se näkee vain yhden vaaleihin kelpaavan ehdokkaan, pankinjohtaja Olli Rehnin. Joka  savolaisittain sanottuna ”suattaa voettoo vualit tae olla voettamattakii”. Pääsy kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan joukkoon voi olla joka tapauksessa ylivoimaista ja ilman jäsenistön tukea mahdotonta.

Olisiko muita ehdokasehdokkaita tarjolla?

Vuorenvarmasti olisi, koska ei ehdokkaan tarvitse olla edes puolueen jäsen. Kunhan kolme piiriä tai 20 paikallisjärjestöä ehdokkaaksi asettaa.

Näkyvin tarjolla olevista olisi professori, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola. Hän on ilmoittanut harkitsevansa, jos joku puolue ehdokkaaksi pyytää. Kannatusta olisi sekä Suomen Keskustan (r.p.) että muidenkin puolueiden piirissä oikeistodemareista kokoomukseen, jopa Vasemmistoliitosta kannatusta voisi löytyä, vihreistä puhumattakaan.

Ehkä aiemmin mainittujen keskustalaisten nimien lisäksi voisi löytyä myös joku muu varteenotettava hahmo. Esimerkiksi Mikko Alatalo. Mikko suoritti maisterin tutkinnon pääaineena kansainvälinen politiikka. Ja oli kansainvälisten asioiden toimittajana yleisradion pääuutisissa, ja sittemmin peräti 16 vuotta kansanedustajana. Tunnetaan hyvin myös Etelä-Suomen väestökeskittymissä Tampereella, Turussa, Helsingissä ja jopa Uudellamaalla. Sydämmessään silti Lapista lähtenyt maalaispoika. Sopivan ikäinenkin, suunnilleen saman kuin Reagan ensimmäisen presidenttikautensa alussa.

Reipas jäsenäänestys saisi puolueväen liikkeelle ja tehokuntoon itse vaaleja varten. Jäsenistön kannattaisi kuvaannollisesti sanoen kokoontua jollekin suomalaiselle ”Maidanin aukiolle” ja ottaa tässä asiassa valta käsiinsä paikalleen jähmettyneeltä puoluejohdolta. Se olisi parasta taistelua demokratian puolesta.

***

Laajempaan tekstiin voi tutustua kotisivullani vilhoharle.fi