Sokura

3.4.2020

Herra Sokuran veriset sakurat

 

Japanilainen elokuvaohjaaja Sokurov,  verilöyly Nankinissa ja kysymys Kuriileista.

 

Neuvosto- ja venäläisellä elokuva-alalla on ohjaajan nimi, joka aina lausutaan eräänlaisella aspiraatiolla. Sokurov. Hänen elokuvansa tavoittelivat aina eliittiarvoa. Filmejä, joissa on syvällinen ja syvyydestä tuleva sisältö. Jotakin filosofista.

Juuri se, jota vaativat niin neuvosto-, kuin venäläiset ”boheemit”. Se on äärimmäisen perso sellaisille mestariteoksille, jotka sallivat ”nähdä” toinen toisikseen vaihtuvissa aiheissa jotakin   tavalliselle poroporvarille, niin sanotulle sovkalle saavuttamatonta. Herra Sokurov oli niin ”totalitaritaaristen” kuin ”demokraattistenkin pamppujen hellimä. Rahaa hänen luomuksiinsa erotettiin aikalailla niin sosialistisista kuin kapitalistisista taskuista. Mikä mahdollisti ohjaajan, kaiken muun ohella, kuvata kokonaisen trilogian. Sarjan filmejä, joilla on yhteinen aikapohja – ”Moolok”, ”Härkä” ja ”Aurinko”. Tetralogiaan sisältyi vielä filmi ”Faust”, mutta Faustin lemmentarina murtautui täysin ulos yleiskuvasta. Elokuva ”Moolok” kertoi Adolf Hitlerin ja hänen rakastajattarensa Eva Braunin elämän viimeisistä tunneista. Venäläisten rahoilla Itävallassa kuvatun elokuvan ensi-ilta oli jostakin syystä Ranskassa. Näköjään näin oli hienompaa…          Elokuva ”Härkä” – kuolemansairaan Leninin viimeisistä päivistä. Lenin näytti filmissä täysin mädältä ja tragikoomiselta. Juoni oli kaikella todennäköisyydellä puhallettu Luojalle henkiin kirjailija Bunitshin perestroikaisina satuina.

Mutta elokuvaeepos ”Aurinko” toi tavalliselle tai käytävä katselijalle Japanin keisarin Hirohiton elämäntragedian toisen maailmansodan aikana. Trilogian kruunaavalla kankaalla päähenkilö kärsi sanoinkuvaamattomasti.

Mutta ei niin kuin Lenin – ryppyisenä ja hävettävänä. Hän kärsi aivan sirosti, silitetyssä virkapuvussa ja satumaisissa saappaissa. Mikä muuten ei auttanut – Keisarilla oli kuten runoilija sanoi ”Kuchelbecker ja ällöttävää”. Ja minä häntä, keisaria ymmärrän täysin –  koko elokuvan aikana hän ei niin vain tappanut ketään…Mutta Taivaiden Pojan elämän tien mukaan päätellen, sitä tehtävää hän rakasti koko taivaallisella voimallaan, jonka hänelle oli henkilökohtaisesti antanut tällaisia tehtäviä varten jumalatar Amaterasu Omikami. Jonka myös monta kertaa osoitti

painavalla sanalla, joka nopeasti muuttui nopeaksi teoksi.

Vuoden 1937 alussa japanilaiset löivät kiinalaiset sotajoukot toisen japani-kiinalaisen sodan kuluessa. 13. joulukuuta japanilaiset tulivat ikivanhaan kiinalaiseen pääkaupunkiin Nankiniin ja toimeenpanivat verilöylyn. Terrori jatkui 6 viikkoa. Tänä aikana kaupunki oli tapettu käytännöllisesti kokonaan. 1/3 siitä oli poltettu. Eri lähteiden mukaan japanilaiset tappoivat 200 000:sta 500 000:n ihmistä. Japanilainen kansakunta hyväksyi täysin tämän teon. Emämaan sanomalehdet valaisivat laajasti kilpailua – kahden upseerin kaksinkamppailua, jotka kilpailivat siitä, kumpi katkaisee nopeammin 100 päätä. Ihmisten. Päiden katkomisen lisäksi miehittäjät hautasivat elävältä satoja siviili ihmisiä, hukuttivat, polttivat (myös elävältä), hakkasivat palasiksi, sahasivat, keittivät. Pujottivat lapsia pistimiin, murskasivat niiden päät käsillä olevilla esineillä. Myöskään sotavangit eivät jääneet vaille samuraiden huomiota. Pelkästään 18. joulukuuta oli ammuttu ja hukutettu Jangtse-jokeen 57 500 kiinalaista sotavankia. Pyövelit selviytyivät tästä kaikkiaan parissa tunnissa. Mikä on jo sinällään saavutus. Kaikkein erinomaisin oli ei alatason aloitteellisuus, ei. Verenimijöillä japanilaisessa sotilaspuvussa oli milloin prinssi Asakon hyväksyntä tai jopa keisari Hirohiton henkilökohtainen sanktio! Taivaan poika piti huolta ja antoi erityisen toimintaohjeen, että sotavankeihin ei tarvitse soveltaa kansainvälistä oikeutta! Tämän asetuksen mukaan, sotavankeja voitiin hakata kappaleiksi, käyttää harjoitusmaaleina, hukutettiin, haudattiin elävältä. Mitä huvimestarit ei vain keksineet.

Rikokset olivat hirviömäisiä. Niin hirviömäisiä, että aiheuttivat haihtumattoman vaikutelman jopa saksalaiseen yrittäjään ja kansallissosialistisen puolueen jäseneen Jon Heinriche Detlefa Rabeen.  Mitä lyhyimmässä ajassa hän pystyi järjestämään paikalle pelastuskomitean. Jon hääri kaupungilla ja yritti pysäyttää julmuudet, mutta japanilaiset eivät yksinkertaiesti kuunnelleet häntä. Silloin hän kokosi kaikki työntekijänsä, jotka pystyttivät turvallisuus vyöhykkeen pistellen alueen kehälle natsilippuja. Ja juoksentelivat itse kaupungilla ja kirjaimellisessa mielessä tempaisivat onnettomia kiinalaisia villiintyneiden murhaajien käsistä, sitoen tuhoon tuomittujen käteen hakaristinauhan. Japanilaisilla oli käsky olla koskematta liittolaisen alamaisia, sen vuoksi he murhemielin päästivät uhrinsa. Rabe järjesti itse lääketieteellisen avun ja elintarvike käytäviä ja oleskeli itse leirillä siihen hetkeen asti kunnes japanilaiset hukuttivat julman ihmisveren janonsa. Nankinin tapaisia kauheuksia tapahtui koko japanilaisten miehittämillä alueilla eikä ainoastaan itsessään Kiinassa.

Eivät jättäneet huomiotta Jamadon soturit eurooppalaisiakaan. 132 000:sta sotavangista kotiin pystyi palaamaan vain… 35 000 ihmistä. Siis 26,9 %. Esimerkiksi vuonna 1942 Bataan saarella japanilaisten käpäliin joutui 78 000 ihmistä, pääasiassa filippiiniläisiä, ohessa amerikkalaisia, englantilaisia ja muita. Heidät ajettiin kävellen 100 kilometrin päähän keskitysleiriin, joka nimettiin jälkeenpäin ”kuoleman marssiksi”. Perille pääsi noin 50 000 sotavankia. Muut hyvät japanilaiset näännyttivät matkalla. Huvittelivat kuten tavallista, sohoivat pistimillä, hakkasivat sapeleilla, ratkoivat mahat auki, näännyttivät nälkään. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa, loputtomia Japanin keisarillisen armeijan harmaita arkipäiviä. Tosin kenraalikunta yritti jotenkin koristaa omaa olemistaan. Joukolle japanilaisia kenraaleita ja amiraaleja valmistettiin erityinen ruokalaji – ”sukijaki”. Nimi on sangen sympaattinen, käytännössä – ihmisen maksa, joka on leikattu elävästä ihmisestä, höystetty hyvänmakuisilla yrteillä. Muuten varsin suosittu oli nuorten uusiseelantilaisten ja australilaisten sairaanhoitajattarien liha…

Vuonna 1936 oli perustettu surullisen kuuluisa ”Osasto731”. Se sijaitsi Kiinan alueella 20 kilometriä Harbinista. Osaston salaisessa tukikohdassa tehtiin 13 vuoden ajan hirvittäviä kokeita ihmisille. Heoihin istutettiin tarkoituksella kaikenlaisia sairauksia, kokeiltiin myrkkyjä ja viruksia sotilaskäyttöön. Tiedemiehet kokeilivat miten käyttäytyy ihmisolio erilaisissa olosuhteissa – keitettäessä, jäädyttäessä, kuivatettaessa, puristettaessa, tukehduttaessa, vivisektiossa (elävänä leikellessä) säkkövirran vaikutuksen alaisena… ”Tiedemiehistä”oli hyvin kiinnostavaa seurata, kun elävien ihmisten kädet upotettiin nestemäiseen typpeen ja sen jälkeen niitä hakattiin kepeillä – kuinka moneen kappaleeseen jakaantuu lasittunut ihmisliha? Mitä mielettömimmällä kiduttamisella oli tapettu 3 000:sta 10 000 :n ihmistä. Joista kolmasosa oli neuvostokansalaisia. 12 ”osasto 731” japanilaista tiedemiestä saivat Habarovin prosessissa vuonna1949 2:sta 25:n vuotta vankeutta. Mutta amerikkalaiset pelastivat tribunaalilta osaston johtaja Siro Isii:n ja ryhmien johtajat. Heidät vietiin USA:han ennen prosessin alkua ja annettiin mahdollisuus jatkaa ”tutkimuksiaan” USA:ssa ja palautettiin myöhemmin synnyinmaahansa. Ihmis materiaalia heille tuskin annettiin, mutta se ei ole tärkeää. Dokumentaatiota oli yllin kyllin.

Ylipäänsä Kiinan menetykset japanilaismiehityksessä ylittävät Minkä tahansa maan menetykset toisen maailmansodan aikana. Ja lähentelevät 37 000 000 ihmistä. Siihen sisältyvät tapetut, nälkään ja sairauksiin kuolleet, tietämättömiin kadonneet. Lisäksi hyväntahtoiset Mikado Hirohiton pojat tappoivat, näännyttivät nälkään ja kiduttivat petomaisesti kuoliaaksi 15 000 000 luokkaa Birmassa, Laosissa, Singapuressa, Muanmarissa, Vietnamissa, Taimaassa ja muissa Indokiinan ja Okeanin valtioissa.

Auriko Hirohiton raivokkaan fantasian puolesta joutuivat vastaamaan alaiset – toimeenpanijat. Itse Elävä Jumala, Imperaattori, Japanin Generalissimus tinki oman ja perheensä hengen. Pääehtona japanilaisten puolella Japanin antautumisessa oli Imperaattorin koskemattomuus. Jos hänelle ei myönnettäisi tällaista mahdollisuutta, niin Japani jatkaisi sotaa uusine miljoonaisine uhreineen. Saatuaan amerikkalaisten vakuutuksen Hirohito käski maansa antautua. Yhdentoista valtion edustajien tribunaali ei voinut tuomita häntä. Tribunaali päätti työnsä 12 päivänä marraskuuta vuonna 1948. Sotarikollisten tuomitseminen oli yksi Japanin antautumisen päätöskohdista. Pääsyy Nankinin verilöylystä lankesi kenraali Ivane Matsuille – hänet hirtettiin Tokiossa 23. päivänä joulukuuta 1948 (Tokion prosessi). Kenraali Hisao Tani  6. divisioonan komentaja ammuttiin  hänen tuhoamansa kaupungin eteläisellä portilla. Kaikkiaan hirtettiin 7 ihmistä. 15 tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Yksi tuomittiin 7:ksi vuodeksi, yksi 20:ksi vuodeksi. Symeij   Okava, japanilaisen militarismin ideologi, tekeytyi vähämieliseksi ja hänet poistettiin syytettyjen luettelosta. Pääministeri Fumimaro Konoe otti myrkkyä. Ulkoministeri Jesuka Matsuoka ja amiraali Osami Nagano kuolivat tutkinnan aikana.

Itse hirvittävien tihutöiden pääsyyllisen ja herra Sokuran palvonnan kohteen, sotarikollisen Hirohiton amerikkalainen taho veti tutkinnan alta. Kuten hänen perheensäkin. Vuonna 1960 16. päivänä elokuuta Nagojan kaupungissa paljastettiin juhlallisesti muistopatsas ”Kaatuneille sankareille” kuten pääministeri E. Saito tulkitsi tapahtumaa. Itse asiassa – muistopatsas on 7:lle japanilaiselle pääsotarikolliselle, jotka hirtettiin Tokion tribunaalin tuomion perusteella vuonna 1948. Japanilaiset pitävät sankareina kenraaliluutnantti Jesio Tatibana, amiraali Moria ja kolmea heidän ”pöytäkumppaniaan”, joita amerikkalaiset syyttivät ihmissyönnistä. Yhdestäkään kansainvälisestä asiakirjasta ei löytynyt tällaista muotoilua, niin että herkkusuut hirtettiin ”kunniallisen hautaamisen estämisestä”.

En tiedä oliko näin alkuaan vaiko Hirohiton hahmo vaikutti niin voimakkaasti itseensä luojaan juuri kuvausprosessissa, mutta herra Sokurov rakastui Kaikkien Japanilaisten Imperaattoriin kaikilla

ohjaajan värähtelevän sielun säikeillä. Ylipäällikön symboliset kärsimykset hänen jouduttua antamaan Nousevan Auringon Maan Asevoimille määräyksen antautua vangiksi eivät poistuneet Sokurovin elämästä kuvausten loputtuakaan ja elokuvan levitykseen päästyä. Ne jäivät hänen iäksi.   Tällainen ”uppoutuminen aiheeseen”. Luovana ihmisenä, joka on tottunut joukkoyleisöön, hän koetti saattaa näkemyksensä jumaloinnin kohteestaan kaikkiin, joihin voi ulottua. Sillä hän saattoi yhteiskunnan mitä suurimpaan hämmennykseen. Hän näytti edesmenneen japanilaisen Verisen vampyyrin kyllin omalaatuisessa osassa. Eräänlaisen ritari pelottoman ja nuhteettoman osassa, jonka kärsimykset ei ainoastaan täydy vaan on välttämätöntä saattaa jokaisen ”hyvän henkilön” sydämeen. Sillä tämän kärsimykset ovat niin syvät kuin Simonoseki-lahden vedet, puhtaat kuin Fudzivuoren lumi, tuskallinen kuin ”Busido”lakikokoelma kaikkine mahdollisine täydennyksineen.

Vuonna 2011 12. päivänä joulukuuta Aleksandr Sokurov kulta sai töistään japaniystävyyden vainiolla pääkonsuli Itshiro Kavabaty:n kädestä ”Nousevan auringon maan kunniamerkin. Kultaiset säteet ruusukkeineen”.

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu