Näkemykseni hulluista vuosista 1989-1992

Suomen talouden hullut vuodet käynnistyivät 1980-luvun lopulla siitä, kun pankkien lainananto vapautettiin ilman valvontaa ja samaan aikaa vapautettiin myös valuuttakauppa, jolloin suomalaiset pankit saivat vapauden ottaa valuuttalainoja, joita sitten puolestaan levittivät kaikille, jotka vain ilmoittautuivat lainaa tarvitsevansa. Sekään ei riittänyt. Esimerkiksi minä sain useammaltakin pankilta tarjouksen 50 000 markan lainasta ilman takuita, kun vain käyn hakemassa.

Kun lainaruljanssi päättyi, täyttyivät virallisen lehden sivut konkurssien selvityksistä. Yksi esimerkki: Monen miljoonan laina oli myönnetty lainaajalle, joka ilmoittanut vakuudeksi huvilan tontteineen. Tosiasiassa kyseessä oli heinälato ja jokunen hehtaari maata. Se ei kattanut kuin murto-osan lainasummasta. Lainanhakijalla ei ollut aikeitakaan maksa lainaa joskus takaisin. Pankeille tärkeintä oli kasvattaa tasetta. Sen valvonta, että lainoilla olisi ollut riittävät takuut, ei kulunut kenellekään.

Pankki- ja valuuttaseikkailun seurauksena Suomi oli syvässä lamassa. Tilanteen ratkaisu huipentui 1991. Työnantajat vaativat palkkakuluihin 10 prosentin alennusta. Kiistan välittäjäksi houkuteltiin entinen pääministeri Kalevi Sorsa. Esityksen keskeinen luku oli 7. Esityksessä 3 prosenttiyksikköä olisi ollut alakohtaisesti sovittavaa työvoimakustannusten alennusta ja 4 prosenttiyksikköä työntekijän työeläkemaksua. Siitä olisi 0,5 prosenttiyksiköllä kasvatettu eläkerahastoja ja 3,5 yksiköllä alennettu työnantajan eläkemaksua.

SAK hylkäsi Sorsan esityksen. Silloisen valtakunnansovittelijan Jorma Reinin johdolla saatiin aikaan uusi esitys. Silläkin oli laaja vastustus. SAK:n oli määrä antaa lopullinen vastaus 29.11. Se vastaus jäi antamatta, sillä Sorsan esitys kaatui lopullisesti 14.11. Rahamarkkinat reagoivat tilanteeseen valuuttapaolla. Lopulta oli kysymys vain tunneista, kun valuuttavaranto olisi loppunut kokonaan. Pakon edessä markka devalvoitiin minuuttia vaille 15.00.

Devalvointi synnytti uuden tilanteen. Pikavauhtia piti Suomelle laatia vakautusohjelma. Se syntyi marraskuun lopussa. Työehtosopimusten voimassaoloa jatkettiin 1993 lokakuun loppuun. Jos sovitut palkkojen korotukset tulivat voimaan ajallaan. Muutoin palkat pysyivät ennallaan. Tulevista korotuksista oli määrä neuvotella marraskuun loppuun 1992 mennessä. Sopimuksen mukaan valtiovalta ryhtyi toteuttamaan 10 kohdan vakautusohjelmaa.

Vakautusohjelma sisälsi paljon erilaisia yksityiskohtia matkakustannusten korvauksista ja työeläkemaksun jakautumisesta sekä virkamiesten pakkolomista, jotka peruttiin. Työntekijöiden maksettavaksi tuli 3 prosentin työeläkemaksu. Sen jälkeen, kun sopimus yksityiskohtineen oli allekirjoitettu, korotti valtiovalta yksipuolisesti työntekijöiden verotusta 2 prosenttiyksiköllä. Tätä raippaveroa arvosteltiin rajusti. Kaikkineen sopimus alensi palkansaajien ansioita 5-8 prosenttia, mutta sekin on todettava, että kriisiohjelma oli realistinen, eikä sisältänyt ylioptimisia odotuksia.

Kahden prosentin ylimääräinen vero poistui 1994. Sen tilalle tuli 1,87 prosentin työeläkemaksu. Se alensi työntekijöiden käteen jäävää tuloa enimmillään 6 prosenttia. Kaiken tämän jälkeen työnteköiden työeläkemaksuosuus oli 4,7 prosenttia. Tähän sisältyi sellainen vaikeasti ymmärrettävä yksityiskohta, että mitä suurempi oli eläkemaksu, sen pienempi oli työntekijän eläkkeen perusteena oleva palkka.

+1
viljoh9
Sosialidemokraatit Saarijärvi

Eläkkeellä oleva toimittaja, joka tarkastelee kriittisesti asioiden syy- ja seuraussuhteita.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu