Vakoilu- salailuyhteiskunta on sairas

Olen tässä lueskellut viime sotien jälkeistä aikaa Suomen historiassa. Päällimmäiseksi siinä nousee kansandemokraattien nousu suurimmaksi puolueeksi. Se johti Pekkalan hallitukseen, Jonka aikana kommunistit yrittivät muuttaa Suomea kansandemokratiaksi. SKDL perustettiin nimenmaan tätä varten. Sitä tarjottiin yhteistyöliitona sosialidemokraateille. Aika moni siihen liikkeeseen lähtikin. Samalla puolueeseen syntyi jako yhteistyöhakuisiin ja itsenäisiin sosialidemokraatteihin.

Tilanne tarjosi erinomaisen alustan sisäiselle vakoilulle. Kommunistit vaativat äänekkästi työväestön aseman parantamista ja järjestivät lakkoja ja mielenosoituksia. Sosialidemokraatit torjuivat niitä ja pitivät kommunistien vatimuksia ylimitoitettuina, mitä ne olivatkin. Vastatoiminnan organisoimiseksi sosialidemokraatit sekä puolueessa että SAK:ssa tarvitsivat ennakkotietoa kommunistien hankkeista. Sitä hankittiin vakoilelemalla.

Henkilönä päävakoojaksi nousi Veikko Puskala, jolla oli hyvät yhteydet kansandemokraatteihin. Vuotajia oli sekä SKDL:n sosialisteissa että kommunistien joukoissa. Paljon oli myös niitä, jotka havaitsivat valinneensa väärän puolueen ja siirtyivät sosialidekraattien leiriin. Paras esimerkki lienee Poika Tuominen, jolla oli ollut merkittävä asema kommunistisessa liikkeessä. Hän siirtyi Tukholmaan ja kirjoitti paljon Neuvostoliittoa arvostelevia artikkeleita.

Kesällä 1946 SKP suostui Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n edustajakokouksen perumiseen vaalivirheiden vuoksi. Kohta sen jälkeen SDP:n puoluekokous vahvisti, että sosialidemokraatit pysyvät itsenäisenä puolueena ja tannerilaisella linjalla.

Kommunistit arvioivat ajankohdan olevan sopiva vallansiirron valmisteluun. He masinoivat mielenosoitusten sarjan valtion virkakoneistoa vastaan. Maanlaajuinen mielenosoitussarja huipentui mielenosoitukseen 7.6.1946 eduskuntatalon edessä. Siihen osallistui noin 30 000 mielenosoittajaa. Muuta ei tapahtunutkaan, kun SAK ei mielenilmausta tukenut.

Noissa sekavissa oloissa vakoilulle oli tilausta. Kukin taho yritti omista lähtökohdistan selvittää, mitä muut aikovat. Heti sotien jälkeen keskeisin vakoilun kohde oli Neuvostoliitto ja sen aikomukset sekä samalla SKP:n asema ja tavoitteet. Pahimmillaan näytti, että Suomi voi hyvinkin siirtyä knsandemokraattien haltuun, kuten kävi Tsekkoslovakiassa. Käytännössä se estyi isänmaallisten kommunistien haluttomuuteen joutua Moskovan käskyläisiksi. SKP:n sisällä oli monia, jotka vuosivat puolueen suunnitelmia sosialidemokraateille.

Keskeisin tietojen välittäjä oli Veikko Hauhia. Hän oli hyvissä asemissa SKP:n johdossa ja toimi samalla Puskalan yheyshenkilönä. Kaikkiaan tilanne oli se, että SKP:sta siirtyi koko ajajn väkeä sosialidemokraatteihin. Näkyvin heistä oli Tukholmaan asettautunut Poika Tuominen, joka kirjoitteli kokemuksistaan Neuvostiliitossa.

Kommunistien tarkoitus oli painostaa eduskunta ja hallitus erottamaan taantumuksellinen virkamieskunta ja korvata se uusilla ”demokratialle” myötämielisillä viranhaltijoilla. Vaatimukseen liittyi yritys hajottaa hajottaa SDP jäsenkenttää ja saada sitä irti puoluejohdon ohjauksesta.

Toinen yritys tehtiin 1948. Ystävyys- yhteistyö- ja avunantosopimus solmittiin 6.5.2948. Sen jälkeen eduskunnan piti se ratifioida. Suomen kommunistit varautuivat koviinkin otteisiin, jos sopimusta ei ratifioitaisi. Stalinin kutsu YYA-neuvotteluihin oli samalla merkki SKP:n johdolle käynnistää poliittinen offensiivi. Se ilmeni työpaikoilla lakkoina ja ulosmarsseina.Puheet olivat kovia, mutta todelliseksi tavoite, joka osoittautui mahdottomaksi, oli saada seuraavissa eduskuntavaaleissa 101 paikkaa kommunisteille ja heidän tukijoilleen. Maaliskuun 24. päivänä Suomen johtava kommunisti Hertta Kuusinen piti Helsingin messuhallissa kuuluisan puheensa, jossa hän totesi, että ”Tšekkoslovakian tie on meidän tiemme”

SKP:n kaappausskenaario julkaistiin 25. huhtikuuta Suomen Sosialidemokraatin sunnuntaiartikkelissa. Tämän seurauksena puolustusvoimien komentaja, kenraali Aarne Sihvo, päätti varotoimena vahvistaa puolustusvoimien asevarikkojen vartiointia ja lisäksi Helsingin poliisi julistettiin hätätilaan huhtikuun 26. ja 27. väliseksi yöksi. Lisäksi liikkuvan poliisin asevarasto siirrettiin turvallisempaan säilöön Suurkirkon pommisuojaan. Vakoilulla on ansionsa varsinkin siinä tilanteessa, josa Suomi oli sodan jälkeisinä vuosina.

Vakoilua tarvitaan salailuyhteiskunnassa ja sitä Suomi oli koko sodan jälkeisen ajan aina Kekkosen syrjäytymisen saakka ja senkin jälkeen ainakin taloudellisten päätösten osalta. Itse aiheutettu lama olisi ollut vältettävissä, jos pankkitoiminnan vapauttaminen olisi tehty avoimemmin. Ne päätökset ovat salaisia vieläkin.

Minulla on vahva käsitys siitä, ettei vakoilulla pystytä seuraamaan yhteiskunnan syvää muutosta. Onkohan jossain olemassa sellaista vakoilutietoa, jolla olisi pystytty seuraamaan asutustoiminnan karkaamista käsistä 1960-luvulla ja 1,5 mijoonan suomalaisen joutumista talousahdinkoon. Entä, missä ovat ne vakoojat, jotka olisivat osanneet arvioida 1980-luvulla aloitetun pankkitoiminnan valvomattoman vapautuksen seurauksia.

Viljo Heinonen

+1
viljoh9
Sosialidemokraatit Saarijärvi

Eläkkeellä oleva toimittaja, joka tarkastelee kriittisesti asioiden syy- ja seuraussuhteita.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu