Durhamin loppuraportti (1/2): kokonaiskuva ja kysymys syytteistä

Juonitteliko Donald Trump siis Moskovan kanssa vuoden 2016 presidentinvaalien alla? Heräsin vähitellen tutkimaan asiaa pintaa syvemmältä, kun melkoisesta mediarummutuksesta huolimatta erikoissyyttäjä Robert Mueller ei löytänyt todisteita oletetusta juonittelusta tai vehkeilystä (collusion). Maaliskuussa 2018 julkaistussa loppuraportissaan Mueller ei tosin myöskään julistanut Trumpia syyttömäksi.

Vajaat kaksi vuotta sitten (VP 9.7.2021) kirjoitin aiheesta ensimmäisen blogipostaukseni. Pohdin, onnistuneeko media tuomaan esiin huhtikuussa 2019 käynnistetyn erikoissyyttäjä John Durhamin Venäjä-tutkinnan alkuperää ja metodeja koskeneen selvityksen löydöksiä riittävän tasapuolisesti ja perusteellisesti.

Kirjoitin useamman laajahkon blogipostauksen Durhamin tutkimuksista. Siten katson asialliseksi sanoa aiheesta jotain myös nyt, kun hänen tiiminsä on julkaissut loppuraporttinsa. Käsillä olevassa Durhamin loppuraportti (1/2) -kirjoituksessani nostan esiin hänen tiiminsä yli 300-sivuisesta raportista joitain pääteemoja. Jo huomenna julkaisen osan (2/2). Siinä kiinnitän hieman tarkempaa huomiota muutamiin sellaisiin Venäjä-tutkinnan alkuvaiheen seikkoihin, joissa on ollut ainakin minulle myös jotain uutta.

Päädyin sisällyttämään tekstiin melko paljon raportin englanninkielisiä sanamuotoja. Tällaisessa aihepiirissä pienilläkin eroilla sanamuodoissa tai niiden käännöksissä voi olla suuri merkitys.

Kokonaiskuva vahvistuu

John Durham ja Trumpin Venäjä-tutkinnan alkuperä (VP 20.11.2021) -kirjoitukseni perustui vielä paljolti Durhamin nostamiin syytteisiin. Niistä oli kuitenkin jo nähtävissä, että on erittäin tarpeellista selvittää Trump-leiriin kohdistuneen massiivisen tutkinnan jälkeen myös asian toista puolta: Demokraattipuolueen, Hillary Clintonin kampanjan ja FBI:n toimia.

Halusin pitää mieleni avoimena sille, mitä oikeudenkäynneissä tulee esiin: ”Ehkä kyse oli lähinnä Danchenkon ja muutaman muun hölmöillystä. Kenties Steele-asiakirjat ja Alfa Bank -syytökset olivat kokonaisuudessa jotenkin toissijaisia.” (Ibid.) Jatkoin silti, että ”FBI ja tutkivat journalistit eivät kuitenkaan tainneet olla Trumpin kaudella ainakaan parhaassa terässään.”

Suosittelen edelleen lukemaan aiemmat kirjoitukseni liittyen Alfa Bank -syytöksiin (VP 5.7.2022) ja Steele-asiakirjaan (VP 22.10.2022). Vaikka syytetyt demokraattijuristi Michael Sussmann ja analyytikko Igor Danchenko saivat vapauttavat tuomiot Washingtonin, D.C., tuomioistuimissa, kyseisissä oikeudenkäynneissä tuli ilmi runsaasti uutta todistusaineistoa. Kokonaiskuvaksi muodostui, että Venäjä-syytökset nousivat paljon enemmän Demokraattien ja FBI:n piiristä kuin mitä Muellerin tutkinnan perusteella osattiin edes ajatella.

Durhamin tiimin loppuraportin ensimmäiseksi keskeiseksi merkitykseksi näyttääkin muodostuvan, että se vahvistaa kyseisissä oikeudenkäynneissä muodostuneen kokonaiskuvan: Trumpin Venäjä-juonittelusyytteille ei ollut kunnollisia perusteita. FBI:n Crossfire Hurricane -tutkinnan aloittamiselle oli sinänsä ymmärrettävä kimmokkeensa Trumpin neuvonajantajan George Papadopouluksen puheita koskevassa viestissä, mutta aktuaalista todistusaineistoa ei ollut (”neither U.S. law enforcement nor the Intelligence Community appears to have possessed any actual evidence of collusion in their holdings at the commencement of the Crossfire Hurricane investigation)” (Durham 2023, 8).

Tutkinnan edetessä FBI syyllistyi puolestaan useisiin väärinkäytöksiin. Joissain tapauksissa jätettiin huomiotta syytteistä vapauttavaa informaatiota (”disregarded significant exculpatory information”) (ibid., 18). Ylipäänsä FBI:n johto suhtautui vakavan epäanalyyttisesti varsinkin poliittisilta toimijoilta saamaansa informaatioon (”senior FBI personnel displayed a serious lack of analytical rigor towards the information that they received, especially information received from politically affiliated persons and entities”) (ibid., 18). Nimenomaan Trumpin poliittisten vastustajien tarjoamiin johtolankoihin luotettiin (“significant reliance on investigative leads provided or funded (directly or indirectly) by Trump’s political opponents”) (ibid., 18).

Jokaisen asiaa edes summittain seuranneen kannattaa lukea ainakin Durhamin raportin reilun 11 sivun mittainen yhteenveto (Executive Summary, ibid., 7-19). Siitä voi muodostaa asiasta kokonaiskuvan. Toiseksi keskeiseksi huomioksi raportista nostaisin, että sen käytännön suositukset jäivät ohuiksi.

Uudet syytteet jäivät nostamatta

Durham jättää loppuraportissaan uudet syytteet nostamatta. Yhteenvedon johtopäätöksissään hän korostaa mieluummin, että hän on pyrkinyt kuvaamaan tapahtumat tarkasti auttaakseen oikeusministeriä määrittämään jatkotoimet (”to assist the Attorney General in determining how the Department and the FBI can do a better, more credible job in fulfilling its responsibilities, and in analyzing and responding to politically charged allegations in the future”) (ibid. 18). Bidenin hallinnon oikeusministeriltä Merrick Garlandilta taitaa kuitenkin olla turha odottaa asiasta merkittäviä toimia.

FBI on puolestaan jättänyt Durhamille vastineensa. Se on todennut jo tehneensä tusinoittain parannuksia ongelmallisten toimintatapojensa korjaamiseksi (Global News, 15.5.2023). Siten se ei näytä lähteneen myöskään kiistämään, että melkoinen määrä virheitä on tehty. Menneiden unohtaminen kelpaisi.

Durhamin tutkinta johti sentään yhteen tuomioon. Entinen FBI:n juristi Kevin Clinesmith muotoili sähköpostiviestin rikollisesti siten, että se auttoi FBI:tä saamaan luvan Trumpin kampanjan vakoilemiselle (”was material to the FBI obtaining a FISA surveillance order”) (ibid., 17). Eivätkö demokraattivaikuttajat ja FBI siis syyllistyneet muihin rikollisiin tai ylipäänsä rangaistaviin tekoihin?

Durham tähdentää, että perustuslaki asettaa erittäin vaativan todistustaakan syyttäjälle: rikostuomiot tulisi perustella niin, ettei niitä voi järkevästi epäillä (beyond a reasonable doubt). Ylipäänsä laki ei määrittele rikoksiksi kaikkia edes kauhistuttavan huonoja arvioita (horribly bad judgment), ei myöskään kaikkea epäeettistä poliittista kampanjointia. Rikollisen aikomuksen todistaminen voi olla erityisen haastavaa. Lisäksi vahvat poliittiset kannat voivat vaikuttaa tuomion todennäkököisyyteen oikeusistunnoissa, eivätkä hallituksenkaan resurssit lisäselvityksiin ole loputtomat. (Ibid., 5)

Olisiko Venäjä-tutkinta siis tulkittava hyväksyttäväksi?

Suurvallan tiedustelupalvelun ei varmaankaan ole aina helppoa toimia kiistattomasti lain puitteissa. Nyt vuosien Venäjä-tutkinnan juridiset seuraamukset näyttävät siis jääneen FBI:lle ja samalla demokraattitoimijoille erittäin vähäisiksi. Olisiko heidän Durhamin raportissa ilmi käynyt toimintansa siis tulkittava jokseenkin hyväksyttäväksi?

Entä mitä olisi sanottava eri osapuolten toiminnasta etiikan kannalta, erityisesti demokraattisen oikeudenmukaisuuden kannalta? Jos pitää poliittista vastustajaansa todella kelvottomana (kuten Trumpia on pidetty), onko oikein nostattaa tätä vastaan Venäjä-tutkinnan kaltainen mediarummutuksen säestämä jättitutkinta?

Paljon varmasti riippuu siitä, miten kauhistuttavaksi painajaiseksi Trumpin presidenttiys oli perusteltua nähdä. Oliko perustellusti odotettavissa esimerkiksi suursota ja rikollisuuden rajua kasvua, ehkä jopa keskitysleirejä?

Toisaalta kyse oli siitä, millaisiin keinoin oltiin ehkä valmiita suosimaan Hillary Clintonin kampanjaa – vai pystyivätkö viranomaiset säilyttämään oikeusjärjestelmän kannalta relevantin tasapuolisuuden ja riippumattomuuden? Näitä koskevaan aineistoon on meillä tavallisilla länsikansalaisilla paremmat edellytykset tutustua nyt kuin koskaan ennen. Osassa (2/2) tästä pian lisää.

Viitattu raportti:

Durham, John D. (2023). Report on Matters Related to Intelligence Activities and Investigations Arising Out of the 2016 Presidential Campaigns. 28 C.F.R. § 600.B(c), May 12, 2023. Washington, D. C.: United States Department of Justice. Available at CNN, Read: The Durham Report (May 15, 2023). https://edition.cnn.com/2023/05/15/politics/read-durham-report/index.html