Näkökulmavääristymä argumentaatiossa ja noitavainot
Postmoderniin ajattelutapaan on kuulunut oletus, että kaikki argumentaatio on jollain tavalla asenteellista, yksipuolista tai vääristynyttä. Suurimmaksi ongelmaksi on saatettu nähdä lähinnä se, jos joku ei tunnusta omaa asenteellisuuttaan. Tämä voi toki olla merkittävä ongelma toisinaan. Ratkaisuksi ei kuitenkaan riitä pelkkä avoimuus asenteellisuudestaan – tyyliin ”olen avoimesti vainoaja”, ”itsekäs idiootti” tai ”imperiumin propagandisti”.
Asenteellisuudessa on myös melkoisia eroja. Noitavainomentaliteetti on ihan eri asia kuin ’tavallisen hyvä’ omaa puoluetta, ideologiaa tai uskontoa tukeva argumentaatio, vaikka se olisi melko yksipuolistakin. Suunnilleen näin ajattelee ainakin filosofi Douglas Walton. Löysin hänen kirjansa One-Sided Arguments: A Dialectical Analysis of Bias (State University of New York Press, 1999) Helsingin yliopiston Jaakko Hintikka -kokoelmasta.
Hintikan kehittämästä interrogatiivisen päättelyn mallista kirjoitinkin täällä äskettäin (Entä jos…? 11.2.2023). Toivottavasti onnistun nyt jatkamaan tematiikkaa usarilaisten kannalta kiinnostavaan ja aikamme jakautuneen mielipideilmaston kannalta relevanttiin suuntaan. En nyt yrittänyt typistää tätä kirjoitusta kovin lyhyeksi. Voithan lukea vaikka vain pari kappaletta. Kirjoitin lähinnä niille, joita ylipäänsä kiinnostaa tarkastella argumentaatiota hieman pintaa syvemmältä.
’Bias’ – millainen vääristymä?
Heti alkuun haluan jakaa tuskaani Waltonin käyttämän bias-termin suomennoksesta. ’Asenteellisuus’ korostaa termiä vastaavan käsitteen psykologista puolta. ’Vääristymä’ olisi tavallaan napakka käännös, mutta tässä yhteydessä hieman yksioikoinen. Waltonin käyttämänä ’bias’ voi tarkoittaa ennakkoluuloisen vääristymän lisäksi argumentaatiossa tavallista ja tietyillä ehdoilla hyväksyttävää ’näkökulmasidonnaisuutta’. Sinnittelen tässä kirjoituksessa omalla käännökselläni ’näkökulmavääristymä’ liittyen siihen kantaan, että myös lievä ja hyväksyttävä näkökulmasta johtuva vääristymä on silti vääristymää.
Joka tapauksessa tarvitaan seikkaperäistä analyysia siitä, miten näkökulmavääristymän kanssa onnistutaan tulemaan toimeen sen kytkeytyessä vaikkapa mielipidekirjoituksiin, puolueohjelmiin, asiantuntijakirjoituksiin, tilastojen tulkintaan, markkinointiin, medianarratiiveihin, kätyrisyytöksiin tai sotapropagandaan. Puhetaidon opettajat voivat neuvoa, miten voit kätkeä näkökulmavääristymääsi tai paljastaa sitä omaa asiaasi tukevalla tavalla. Psykologit, kulttuurintutkijat ym. voivat valottaa piileviä näkökulmavääristymiä.
Totuutta ja reiluutta tavoittelevassa argumentaatioteoriassa pyritään puolestaan löytämään ratkaisuja näkökulmavääristymän hillitsemiseksi. Minimitavoitteena on välttää noitavainojen kaltaiset laajat ja törkeät ihmistä vastaa kohdistuvat tutkintaprosessit ja ajojahdit.
Noitavainoa 1600-luvun Espanjassa
Historioitsija Marko Nenosen kirja Noitavainot Euroopassa. Myytin synty (Ateena Kustannus, 2006) auttaa hahmottamaan ilmiötä esimerkiksi 1600-luvun Espanjassa. Nenonen (ibid., 13-14) esittelee siinä muun muassa Logroñon tribunaalin, josta tuli noitavainojen merkittävä keskus tuon vuosisadan alussa. Yksi sen kuuluisista tapauksista koski 20-vuotiasta palvelustyttöä María de Ximildequita, joka väitti olleensa Ranskassa noita. Hän myös väitti tietävänsä, keitä kyseisiin noitasapatteihin oli matkustanut.
María de X. syytti talonpojan vaimoa María de Jureteguíaa siitä, että myös tämä oli ollut villeissä noitasapateissa mukana. Aluksi María de J. kielsi tämän tulisesti. Kun syytökset kovenivat, hän alkoi lopulta voida pahoin, pyörtyi ja suostui tunnustamaan syyllisyytensä julkisesti. Samalla hänen piti pyytää anteeksi seurakunnalta.
Vastaavat tilanteet alkoivat yleistymään. Uusia epäilyjä syntyi. Tunnustuksia saatiin välillä vasta, kun uhkailtiin kidutuksilla ja roviolla. Kerran Madridin inkvisition pääneuvosto lähetti inkvisiittori Juan de Valle Alvaron tutkimaan, ”olivatko noitien kertomukset ja kokema unta, mielikuvitusta vai todellisuudessa tapahtunutta” (ibid., 15). Uutterasti aineistoa kerättyään Valle joutui kuitenkin raportoimaan Madridiin: ”Ennen kaikkea hän [paholainen] huolehtii siitä, että todistajien lausunnot ovat niin epätäydellisiä, etteivät ne täytä inkvisition vaatimuksia” (ibid., 16). Vainomentaliteetistaan huolimatta Valle siis kuitenkin pyrki argumentoimaan muodollisesti hyväksytyn inkvisitioprosessin puitteissa.
Aluksi pääneuvosto päätti 16 pidätetyn epäillyn yleisestä armahduksesta, mutta se ei kuitenkaan julkaissut päätöstään heti. Tällä välin Valle levitti huhuja noitasapattien inhottavuuksista. Mielialat alkoivat kääntyä eikä todisteiden ristiriitaisuuksista jaksettu enää niin välittää. Vuonna 1610 pääneuvosto päätyi tuomitsemaan 11 pidätettyä roviolle, tosin viisi heistä vain kuvainnollisesti. Nämä olivat nimittäin ehtineet jo kuolla tauteihin vankilassa. (Ibid., 18-19).
Kansa yhtyi noitavainoon enenevässä määrin. Kun osa kansasta vastusteli, Valle sanoi sen johtuvan kansan tietämättömyydestä. Hän lähetti sitten esimerkiksi jesuiitta- ja fransiskaanisaarnaajia ”valistamaan” kansaa eli käytännössä levittämään valheita ja inhoa. Kun kansan valtaosa oli näin kiihotettu noitaepäiltyjä vastaan, maltilliset inkvisiittorit kuten Alonso de Salazar Frías (n. 1546—1635) eivät onnistuneet moneen vuoteen juurikaan puolustamaan väärien syytöksien kohteiksi joutuneita.
Vuonna 1614 pääneuvosto kuitenkin hyväksyi Salazarin ehdottaman määräyksen, jonka mukaan noituudesta ei saanut syyttää julkisesti eikä myöskään tunnustuksia esitettäisi julkisesti. Tämän myötä kansan kiihko laimeni ja noitavainot loppuivat pääosin. Nenosen (ibid., 27) mukaan Madridin pääneuvosto oli tuomioissaan yleisesti ottaen maltillisempi kuin Pohjois-Espanjan vainoalueiden kansa.
Walton yksipuolisesta argumentaatiosta vuoropuhelussa
Tulisiko noitavainoihin liittynyt törkeän vääristelevä argumentaatio haastaa puolustamalla täysin puolueetonta argumentaatiota? Tätä on vaikea sanoa. Esimerkiksi liberaalit oikeudenmukaisuusteoreetikot John Rawls ja Brian Barry ovat katsoneet, että oikeudenmukaisuusargumentaatio on parasta rakentaa jonkinlaisesta puolueettomasta lähtötilanteesta käsin. Eri tavoin postmoderniin ajatteluun kallellaan olevat filosofit ovat yrittäneet haastaa heidän ratkaisujaan.
Walton lähtee puolestaan tutkimaan argumentaatiota kahden osapuolen vuoropuhelutilanteissa. Samalla hän olettaa jo lähtökohtaisesti, että osapuolten argumentteihin sisältyy jonkinlaista näkökulmavääristymää (bias). Waltonin (1999, xvii) mukaan tämä on kuitenkin varsinainen ongelma vain silloin, jos on kyse kiihkoilusta (bigotry) tai ennakkoluuloista (prejudice).
Walton (ibid., 29) erottelee argumenttien arvioinnissa ainakin kaksi tasoa. Ensimmäiseen kuuluu tyypillisesti sellainen päättely, joka on tunnistettavissa päteväksi (valid) tai oikeaksi (correct) deduktiiviseksi tai induktiiviseksi päättelyksi. Hieman laajemmin ymmärrettynä kyse on hyväksyttävien standardien mukaisesta päättelystä. Toinen arvioinnin taso koskee puolestaan päättelyä osana laajempia vuoropuheluketjuja ja samalla konteksteja, asiayhteyksiä.
Järkevästi etenevän tai dialektisen vuoropuhelun ensimmäinen edellytys on sen osapuolten käsitysten riittävä vakaus. Jos jompikumpi keskustelijoista vaihtaa kantaansa mielivaltaisesti tai vain retoris-taktisesti, ei varsinaiselle argumentatiiviselle keskustelulle muodostu edellytyksiä. Toisaalta kantaa tulisi pystyä muuttamaan perustellusti. Waltonin tasapainoisen (balanced) argumentatiivisen vuoropuhelun ensimmäinen ehto onkin kummankin osapuolen joustava sitoutuminen (flexible commitment) omiin oletuksiinsa – sitoutuminen niihin sopivissa olosuhteissa (Ibid., 32).
Kun argumentaation yksi osapuoli pyrkii vakuuttamaan (persuade) kannastaan toisen osapuolen, hänellä on oltava käsitys toiselle hyväksyttävissä olevista oletuksista. Waltonin toinen ehto dialektiselle argumentaatiolla on tämän mukaisesti empatia (empathy). Se juuri mahdollistaa toisen vakuuttamisen tälle itselleen hyväksyttävissä olevista premisseistä käsin. Lisäisin tähän, että empatia voidaan ymmärtää tässä ensinnäkin keskustelukumppanin oletusten loogis-teknisenä ymmärtämisenä. Waltonin malliin näyttää kuitenkin sopivan ajatus myös laajemmasta empatiasta, joka koskee myös toisen kokemuksellisia ja kontekstuaalisia lähtökohtia argumentaatioon. Itse näen myös tämän laajemman empatian hyvin tärkeänä.
Seuraavina dialektisen argumentaation ehtoina on Waltonin (ibid., 32) mukaan avoin mieli toisen esittämien käsitysten harkinnalle (open-mindedness), valmius kriittiseen epäilemiseen (critical doubt) ja valmius todistusaineiston huomioimiseen (evidence sensitivity). Argumentit itsessään ovat Waltonin mallissa jonkin kannan puolesta tai sitä vastaan, pro tai con. Tähän asetelmaan saa siis kuulua hyväksyttävää asenteellisuutta tai näkökulmasidonnaisuutta, kunhan samalla huolehditaan vuoropuhelun etenemisestä tasapainoisella tavalla mainittujen viiden ehdon mukaisesti.
Noitavainoissa tutkinta vääristyy laajasti
Euroopassa ja myös esimerkiksi 1690-luvun Massachusettsin siirtokunnan Salemissa tapahtuneissa noitavainoissa ei ollut kyse vain yksittäisistä vääristyneistä argumenteista. Walton (ibid., 238) nimeää peräti kymmenen piirrettä, jotka ovat luonnehtineet noitavainojen (witch hunt) menetelmiä, argumentaatiota ja ilmiötä ylipäänsä.
Ensimmäiset kolme näistä ovat (1) sosiaalinen paine, (2) stigmatisaatio tai leimaaminen ja (3) pelon ilmapiiri. Jos siis huomamme näiden piirteiden luonnehtivan keskustelua jonkun ihmisen tai ihmisryhmän syyllisyydestä, meillä on tosiaan syytä olla huolissaan. Pohjois-Espanjan noitavainoissa ne olivat varmastikin läsnä. Waltonin (ibid., 238) mukaan kyse on olosuhteista, jotka tekevät varsinaisen noitavainon mahdolliseksi.
Neljäs piirre on (4) reilua prosessia muistuttava prosessi. Tämä antaa vainokäytännölle legitimiteettiä yhteiskunnallisena instituutiona. Esimerkiksi Joseph McCarthy sortui jahtaamaan kommunisteja 1950-luvun Yhdysvalloissa noitavainomaiseen tyyliin senaattikuulemisissa. Walton (ibid., 248) kuvailee: ”Ne televisioitiin ja ne pyrittiin esittämään oikeusistuntomaisina tilanteina… McCarthy kuulusteli heitä [todistajia] ja luki papereista todistusaineistolta kuulostavia tekstejä.” Vaikutelmaksi jäi monelle Hollywood-tyylinen oikeusistuntoversio.
Seuraavat piirteet liittyvät prosessin todistusaineisto- eli evidenssikäytäntöön. Siinä käytetään (5) simuloitua evidenssiä, (6) simuloituja todistuksia ja (7) evidenssiä, joka ei ole kumottamissa, falsifioitavissa. (Ibid., 238)
Loput piirteet määrittävät evidenssin arviointimenetelmää tutkintaprosessissa. Kahdeksas on (8) käänteisyys tai ’vastanapaisuus’ (reversed polarity). Tähän kuuluu oleellisesti – toisin kuin rikosprosesseissa yleensä – todistustaakan sälyttäminen syytetylle. (ibid 238, 253)
Toiseksi viimeinen piirre on (9) prosessin salaisuus (non-openness). Noitatutkinnassa syyllisyys päätettiin käytännössä jo etukäteen suljettujen ovien takana, kun taas reilu prosessi on suunniteltu takaamaan avoin argumentaatio puolesta ja vastaan ennen tuomion langettamista. Viimeisenä piirteenä ovat (10) ladatut kysymykset (loaded questions). Tällainen kysymys sisältää väitteen, jota syytetty ei sellaisenaan hyväksyisi. Kysymykseen vastatessaan hän voi kuitenkin erehdyksessä tulla vahvistaneeksi tuon ’ladatun’ väitteen. (ibid., 238, 251-252, 254-255).
Kun suurin osa näistä kymmenestä piirteestä vaikuttaa tilanteessa, voi olla helpompi käyttää loppujakin. Walton (ibid., 253-254) toteaa näin käyneen esimerkiksi eräässä McCarthy-kuulemisissa: tilanteen noitavainomainen kehystäminen johti siihen, että tietämättömyyden vallitessa todistustaakka jäi syytetyn harteille.
Yksipuolinen argumentointi reilussa prosessissa?
Kuinka huolissaan meidän siis tulisi olla, jos aikamme kiistanalaisista kysymyksistä esiintyy yksipuolista argumentointia? Itse näkisin niin, että monessa asiayhteydessä tämä riippuu relevantin prosessiin reiluudesta. Jos kyseessä on esimerkiksi normaali länsimainen rikosprosessi, siihen kuuluvat kummankin osapuolen asiaa tavallaan yksipuolisesti ajavat asianajat. Syytä huoleen ei normaalisti ole, koska tuomarit ja myös toiset asianajat ja isommissa tapauksissa media valvovat, että reilun prosessin sääntöjä noudatetaan.
Toki sinänsä reiluunkin prosessiin liittyy usein myös mahdollisuuksia vaikuttaa epäreilusti. Kalliimmat ja taitavammat asianajat voivat onnistua vastustajiaan paremmin keräämään evidenssiä, pelaamaan roolinsa ovelammin ja vaikuttamaan juryyn (jos sellaista käytetään) sääntöjen rajoja hipovin keinoin. Hyväkään laki ilman kaikkien osapuolten riittävää eettisyyttä ei takaa oikeutta.
Myös edustuksellinen demokratia on sinänsä reilu prosessi, jonka erinäisiä piirteitä moni voi silti onnistua manipuloimaan epäeettisesti. Pääsääntöisesti prosessiin kuuluu esimerkiksi, että kunkin puolueen ehdokkaat puolustavat juuri oman puoleensa arvoja, tulkintoja maailmantilanteesta ja keinoja ongelmien ratkaisemiseksi. Kaikilta osapuolilta tarvitaan kuitenkin myös tukea sille, ettei poliittinen argumentaatio jämähdä ennakkoluuloiseksi paasaamiseksi, ei kehity retoris-taktiseksi kikkailuksi eikä varsinkaan lipsahda kiihkoiluksi.
Avoimuus ja argumenttien parhaat muodot
Miten sitten voisimme parhaiten varmistaa, että väistämättömistä näkökulmavääristymistämme huolimatta argumentoisimme hyvin? Edellisessä ja tässä kirjoituksessani olen jo esitellyt koko joukon välineitä tällaisille yrityksille. Joiltain osin ne kuitenkin säilyvät kiistanlaisina ja hyvä argumentointi monimutkaisista asioista on ylipäänsä vaikeaa. Helppoja tapoja hyvän ja reilun argumentaation varmistamiseen ei aina ole.
Yleensä kannatan esimerkiksi reilun prosessin laajaa avoimuutta. Avoimessa demokraattisessa prosessissa valitun hallituksen voi kuitenkin olla oikeutettua tehdä joitain päätöksiä suljetuin ovin. Minulle hieman yllättävästi myös Pohjois-Espanjan noitavainot hiipuivat, kun julkiset kuulemiset lopetettiin. Ilmeisesti nämä prosessit olivat tuolloin oikeudenmukaisempia kuin avoimet kansaa kiihottavat epäreilut näytösoikeudenkäynnit (engl. show trials). Hyvä argumentaatio voi sisältää vaikeita tasapainotusratkaisuja, joista ei taida olla mahdollista sulkea aina pois näkökulmavääristymää.
Olisiko sitten vielä jokin tavanomaista vähän vaikeampi tapa tarkistaa argumentaation laadukkuutta? Mainittakoon tässä vastapuolen argumentin esittäminen sen parhaassa muodossaan, loogiselta kannalta jopa paremmassa kuin alkuperäinen. Tästä en keksi heti mitään haittaa. Ja näin tuo argumentti on myös mahdollista kumota – jos se on ylipäänsä kumottavissa – juuri argumentoinnilla, ei retorisilla heitoilla, ei viisastelevalla sofismilla, ei hurmaavalla imartelulla, ei vallalla jyräämällä, ei vaientamalla, ei mustamaalaamalla, ei väsytystaktiikalla, eikä aihetta vaihtamalla.
Hyvää pohdintaa taas! Kiitos!
Ilmoita asiaton viesti
Ensin ihan tähän historiapuoleen:
Mitenkähän itse näiden historioiden paikkansa-pitävyyttä voisi Ville tarkistaa, kun tältä valtiolliselta inkvisitiolta ei ole jäänyt sellaista tarkkaa kirjanpitoa, toisin kuin edeltäjältään, katoliselta kirkolta, jonka inkvisitio oli pehmeillä tyynyillä tökkimistä?
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä kysymys lähteistä, Päivi, ja samalla kommentti kirkollisten ja valtiollisten noitatutkintojen erosta! Katsotaan, ehdinkö palata lähdeasiaan vielä Nenosen tutkimuksen osalta — hän näyttäisi tehneen kunnollista historioitsijan työtä.
Britannican mukaan noitavainot olivat kovimmillaan 1580-1630. On tosiaan kiinnostava, että tällöin ne tapahtuivat useammin valtiollisissa kuin kirkollisissa oikeusistuimissa. Nimittäin ennen vuotta 1550 noituusoikeudenkäynnit olivat yhtä yleisiä molemmissa, mutta tästä lähtien valtiolliset oikeusistuimet olivat yleisempiä.
Britannican artikkeli vahvistaa myös saman piirteen, joka tuli ilmi jo Nenosen käyttämässä esimerkissä: paikalliset oikeusistuimet olivat pääosin julmempia kuin keskitetyt. Tämä seikka liittyi myös noitavainojen hiipumiseen: ”[T]he increasing power of the centralized courts such as the Inquisition and the Parlement acted to begin a process of “decriminalization” of witchcraft. These courts reduced the number of witch trials significantly by 1600[.]”
Mutta hmmm…, vaikka tässä sanotaan noituusoikeudenkäyntien määrän laskeneen jo vuoteen 1600 mennessä, ilmeisesti vainot olivat silti rajuja vielä n. vuoteen 1630 asti (kuten yllä).
https://www.britannica.com/topic/witchcraft/The-witch-hunts
Ilmoita asiaton viesti
Jatkan hieman lähteistä, mikä on tärkeää, ja samalla kokonaiskuvasta:
Nenosen (2006, 264) mukaan vielä ”1960-luvulla vainojen keskeisimmätkin piirteet olivat epäselviä”. Tuolloin esimerkiksi noitavainoissa tapettujen määrää pidettiin huomattavasti korkeampana kuin nykyisin, usein moninkertaisesti. Suurimpana luotettavana arvioina koko n. 300 vuoden noitavainojen ajalta Nenonen (ibid., 266) pitää 45 000 kuolemaan tuomittua. Britannican mukaan teloitettuja oli korkeintaan 40 000–60 000 ihmistä.
Onhan tämä valtava määrä, muttei kuitenkaan läheskään miljoonia (kuten pahimmillaan luultiin). Karkean vertailun vuoksi 30-vuotisessa sodassa vuosina 1618-1648 kuoli Wikipedian mukaan 4.5–8 miljoonaa sotilasta ja siviiliä taisteluihin, nälkään ja tauteihin. https://en.wikipedia.org/wiki/Thirty_Years%27_War
Noitavainojen tilastointitavoissa oli suuria vaihteluja ja puutteita. Joka tapauksessa Nenosen (ibid., 266) mukaan ”[k]aikki tavanomaiset rikokset, murhat ja raiskaukset mukaan lukien, olivat satoja kertoja yleisempiä rikoksia”. Laajoilla alueilla ja useina ajanjaksoina ”noituusrikokset” eivät siten tainneet juuri erottua muusta kaikkinensa ankarasta oikeudenkäytöstä.
Nenonen (ibid., 29) korostaakin, että kyse ei ole vain tosiasioista vaan suuressa määrin niiden tulkinnasta, ja ”[t]odellisuuden tulkinnasta syntyy kertomus”. Ja koska aineisto on pirstaleista, tässä aihepiirissä tulkinnalla ja kertomuksilla on suuri rooli. Sekä Nenonen että Britannica pyrkivätkin pitäytymään melko kuvailevassa tutkimusotteessa pyrkimättä tarjoamaan ilmiölle suuria selityksiä, koska niitä on tässä tapauksessa kovin vaikea tehdä suoraan aineiston pohjalta ilman melko vahvaa tulkintaa.
Viime vuosikymmeninä historiallista tutkimusta aihepiiristä on sinänsä tullut paljon lisää. Nenonen (ibid., 32) mainitsee keskeisinä laajoina lähteinään B. Ankarloonin ja S. Clarkin kuusiosaisen The Athlone History of Witchcraft and Magic in Europe -sarjan ja neliosaisen Encyclopaedia of Witchcraft -tietosanakirjan.
Ilmoita asiaton viesti
Jännää! Vatikaanin apostolisen arkiston prefekti, piispa Sergio Pagano sanoo että arkistoa tutkimaan halukkaiden pyyntöjen olevan yli tuhat tutkijaa vuodessa, ja heille avautuu 85 juoksukilometriä arkistoja. Arkistot avautuivat jo vuosikymmeniä sitten Paavi Johannes Paavali II:n aikaan.
Jatkuva kiinnostus Vatikaanin apostolisen arkiston asiakirjoja kohtaan ei ole osoittanut merkkejä vähenemisestä vuosien varrella voimakkaan maallistumisenkaan aikana.
Paavillisen arkiston dokumentaatio sisältää myös historiallisesti, maantieteellisesti ja kulttuurisesti kiinnostavaa aineistoa, jota tutkijat kutsuvat nimellä géographie humaine.
Se esipuheena.
Sitten Thomas Maddenin pariin.
Keskiaikainen inkvisitio alkoi vuonna 1184, kun paavi Lucius III käski Euroopan piispoja ottamaan aktiivisen roolin sen määrittämisessä, olivatko harhaopista syytetyt todella syyllisiä. Todellisuudessa inkvisitio toi järjestystä, oikeudenmukaisuutta ja myötätuntoa torjumaan harhaoppisiin kohdistuvia hillittömiä maallisia ja kansanomaisia vainoja. Kun kylän asukkaat keräsivät kerettiläiseksi epäillyn ja veivät hänet paikallisen herran eteen, miten hänet olisi tuomittava?
Piispojen oli huolehdittava siitä, että asiantuntevat kirkonmiehet tutkivat hiippakuntansa harhaoppisyyteistä syytteet roomalaisten todistelulakien mukaisesti. Toisin sanoen, heidän tuli ”tutkia” – siksi termi ”inkvisitio”.
Maallisten herrojen näkökulma harhaoppisuuteen oli ankara ja kylmä, he olivat kuninkaan ja Jumalan pettureita, jotka ansaitsivat kuoleman.
Kirkon näkökulmasta harhaoppiset olivat kuitenkin eksyneitä lampaita, jotka olivat eksyneet laumasta. Mutta keinot olivat luokkaa ”Isä Meidän rukous” ”Synnintunnustus” jne.
Ilmoita asiaton viesti
Kyse lienee tästä historian professori Thomas Maddenista https://www.thomasmadden.org/
Varmaankin jokin hänen kirjansa voisi olla lukemisen arvoinen. Sinänsä tuota kuvaustasi on silti vaikea heti hyväksyä. Keskiajalla oli paljon kilpailua kirkon ja maallisen vallan välillä, ainakin paavitasolla.
Myöhäiskeskiaijalla harhaoppisia vainottiin, ja esim. varhainen reformaattori Jan Hus päätyi roviolle. Aina ei tainnut olla selvää, milloin tuomiot koskivat harhaoppia, milloin noituutta ja milloin jonkinlaista maallista kapinointia.
Ilmoita asiaton viesti
Joo, kyllä mullakin on käynyt mielessä, että puhuuko hän katolisen kirkon pussiin tässä asiassa, ja valdolaisten ja noiden uskonpuhdistajien sekä anababtistien kohtalo on myös mietityttänyt. No argeiobagi kyllä uskaltaa seistä Maddenin takana, että luulisi, että siellä ainakin Olli Pekka Vainion tietämyksellä olisi esitetty kritiikkiä, jos tuo olisi vääristelyä. Juha Ahvio sanoo aika hyvämuistisena havainnoijana yleisellä tasolla, että Paaviuden huippuaikanakaan kirkko ei ollut totalitäärinen.
Olis hyvä saada kyllä joidenkin muidenkin mielipide asiasta.
Myös se yleinen tietämys katolisuuden ja espanjan vastaisuuteen liittyneistä parjauskampanjoista vois puhua sen puolesta, että Maddenin teeseihin on luottaminen. Ainakin ristiretkistä Madden uskaltaa tuoda esiin myös katolisuudelle kielteistä tietoa.
tietoa.
Ed. Nyt muistin jostain lukeneeni, että historioitsijoilla tämä tieto on ollut jo ennen Vatikaanin arkistojen aukaisua. Voi kun löytäis nyt sen kohdan jostain.
Ilmoita asiaton viesti
Kiinnostava näkökulma Maddenilla kuitenkin. Kuten Nenonen sanoi, lähteet näistä asioista ovat sen verran pirstaleisia, että melko paljon jää tulkinnalle varaa.
Historioitsijat voivat löytää joskus uusia lähteitä ja joskus alkaa lukea aiempiä eri näkökulmista. Samalla koko suuri kertomus esimerkiksi noitavainoista voi alkaa näyttää jotenkin erilaiselta. Voi muodostua uudenlainen ymmärrys vaikka pääsyyllisistä ja heidän motiiveistaan, tai tuolloisista tarpeista varjella uskoa tai yhteiskunnallista vakautta.
Tällaisista tutkimukselle ominaisista syistä minusta on ensisijaisen tärkeää, että keskustelussa on ylipäänsä tilaa erilaisille narratiiveille. Toiseksi tarvitaan kykyä esittää perusteltuja kantoja, mihin tarvitaan argumentaatioita, ml. mahdollisten näkökulmavääristymien analyysia.
Tähän kuuluu myös sen analyysi, pyritäänkö tulkinnalla tukemaan jotain nykyistä uskonnollista tai ideologista suuntaa. Silti vastaukset puoleen tai toiseen tästä eivät vielä ratkaise kovin paljoa, vaan lähteille on hakeuduttava uudestaan ja pyrittävä ensisijaisesti sieltä käsin tarkistamaan kantoja.
Eli vain tämän verran yleisellä tasolla taisin kyetä vastaamaan nyt tähän. Mutta iso kiitos, Päivi Kopsa, jälleen kiinnostavan keskustelun virittelemisestä!
Ilmoita asiaton viesti
Hei nyt löysin, vilkase sitten, kun ehdit:
The Real Inquisition National Review
Vuoden 2000 juhlavuoden valmisteluissa paavi Johannes Paavali II halusi selvittää, mitä kaikkea inkvisition (instituution) olemassaolon aikana tapahtui. Vuonna 1998 Vatikaani avasi Pyhän kanslian (inkvisition nykyaikaisen seuraajan) arkistot 30 tutkijan ryhmälle eri puolilta maailmaa. Nyt tutkijat ovat vihdoin laatineet raporttinsa, 800-sivuisen teoksen, joka esiteltiin lehdistötilaisuudessa Roomassa tiistaina. Sen hätkähdyttävin johtopäätös on, että inkvisitio ei ollutkaan niin paha.
Totuus on se, että vaikka tässä raportissa käytetäänkin hyväksi aiemmin saavuttamatonta aineistoa, se vain toistaa sen, mitä lukuisat tutkijat ovat jo aiemmin saaneet tietää muista eurooppalaisista arkistoista. Parhaita viimeaikaisia kirjoja aiheesta ovat Edward Petersin Inquisition (1988) ja Henry Kamenin The Spanish Inquisition (1997), mutta muitakin on olemassa. Yksinkertaisesti sanottuna historioitsijat ovat jo pitkään tienneet, että yleinen käsitys inkvisitiosta on myytti.
Ota teksti eka kerrasta, toisella lehti tarjoaa jo sitoumuksiaan.https://www.nationalreview.com/2004/06/real-inquisition-thomas-f-madden/
Ilmoita asiaton viesti
Britannicallakaan ei ole ollut uusinta tietoa käytössään joka vaikuttaa sen, että senkin inkvisitiohistoria on vakavasti kallellaan. Nämä korjaantuvat hitaasti, kun ei osata epäillä ja etsiä oikeaa tietoa. Mutta ihme, että näin arvostetussa lähteessä.
Ilmoita asiaton viesti
Olisiko sinulla, Päivi, parempaa lähdettä? Britannica on käsittääkseni melko konservatiivinen siinä merkityksessä, että ihan yksittäiset tutkimukset eivät sitä niin hetkauttele kuten joskus taitaa käydä vaikka Wikipediassa tai kenties laadukkaissakin uusissa tutkimusavauksissa.
Olisi toki tärkeää tietää, jos jotkin näkökulmat (kuten kirkollisten tai valtiollisten tuomioistuinten roolit) korostuvat esimerkiksi lähteiden saatavuuden tähden.
PS. Samalla totean, että Britannican mukaan Espanja ei ollut kaikkein pahimpien noitavainomaiden joukossa Euroopassa — vaikka siis postaukseni esimerkki oli sieltä.
Ilmoita asiaton viesti
No aloin juuri googlettelemaan, että milloin se oikea inkvisitio-historia on saatettu ilmoille. Odota vähäsen! Thomas Maddenin myötä ainakin se mullistui ihan kokonaan samoin käsitys ristiretkistä, joista madden erityisesti tunnetaan.
Ilmoita asiaton viesti
Jaa, eihän näitä yhtään täällä uudessa Suomessa kai harjoiteta, eihän?
”– ei retorisilla heitoilla,
ei viisastelevalla sofismilla,
ei hurmaavalla imartelulla,
ei vallalla jyräämällä,
ei vaientamalla,
ei mustamaalaamalla,
ei väsytystaktiikalla,
eikä aihetta vaihtamalla.
Tästä sitä voi jokainen valita!
Ilmoita asiaton viesti
Tuosta listasta sitten vaan napataan seuraavalla kerralla jonkun tyrannin kanssa ”keskustellessa!” KIITOS!
Ilmoita asiaton viesti
Bias- tai näkökulmavääristymä keskustelu liittyy muistinvaraisesti myös keskusteluun feministisestä standpoint epistemologiasta, joka toisaalta esittää että ei-etuoikeutetussa asemassa olevat voivat tuottaa vähemmän puolueellisia ja vähemmän näkökulmavääristymää sisältäviä näkökantoja kuin ne etuoikeutetut. Toisaalta standpoint epistemologia esittää, että kaikki tieto on sosiaalisesti paikantunutta. Tällöin ei olisi perusteita väittää, että edellä mainittu postiosta tuotettu näkökulma on vähemmän vääristynyt kuin jokin toinen. Paradoksiin on esitetty mielestäni epätyydyttäviä tai mahdollisten vaikutustensa kannalta suorastaan vahingollisia ratkaisuja.
Tässä kehikossa argumentoiville ihmisille on argumentaation kannalta edullista paikantaa itsensä johonkin yhteiskunnallisesti ei-etuoikeutettuun asemaan, jos sen kerran uskotaan tuottavan vähemmän vääristynyttä tietoa ja tiedollisesti etuoikeutetun aseman. Toisaalta keskustelijoille saattaa tulla tärkeäksi paikantaa muita osallistujia näiden esittämien kantojen tai varaumien perusteella johonkin positioon, mikä voi mennä täysin pieleen ja olla epätodellista sekä vastoin alkuperäistä ajatusta ei-etuoikeutettujen mahdollisesta tiedollisesta etuoikeudesta.
Ilmoita asiaton viesti
Tärkeää pohdintaa Kiemalta aihepiiristä, joka tuli yliopistolla minulle tutuksi lukuisista asiayhteyksistä. Sain itsekin julkaistua siitä mm. vertaisarvioidun Taking Viewpoints of Fairness and Care -artikkelin Studia Theologicassa.
Pidän itse tämän aihepiirin tutkimista erittäin vaativana — en vain itselleni, vaan ylipäänsä. Jos emme onnistu ratkaisemaan näkökulmavääristymiin liittyviä tieto-opillisia kysymyksiä taitavasti, tästä on huomattavia poliittisia ja yhteiskunnallisia seurauksia. Kyse on myös nykyisen tieteenfilosofian keskeisistä haasteista.
Karkeimmillaan tosiaan ajatellaan, että tieto määrittyy ihmisen yhteiskunnallisesta asemasta tai ehkä sukupuolesta tai ihonväristä käsin. En pidä mahdottomana, että joitain tällaisia vaikutussuhteita pystyttäisiin osoittamaan. Kovin helposti tällaiset selitysmallit näyttävät myös ideologisoituvan ja/tai politisoituvan.
Ilmoita asiaton viesti
Olen ajatellut, että demokratia ei ole sellainen, että sitä tarvitsee tukea. Olisi toisin päin, ts tarvitsemme demokratiaa, elääksemme yhdessä tavalla, jota näköjään haluemme, tai jota emme voi välttää, (ajoittain/”ajoittain”) rajalliseksi käyvässä maailmassa.
Parasta on tosiaan avoimet käsittelyt, ja tätä itse suosinut kauan aikaa, tosin osoittelevat avoimet käsittelyt ovat niin ja näin, sekä sellaiset, joita vaikea kytkeä yleiseksi, jos yleinen käsittelykonteksti.
Jos asiaa tuo avoimesti, asettuu enemmän haasteelliseksi. Tarkoittaa samalla myös sitä, että vastakkaista puolta asettuu arvioitavaksi, ellei vallitse täysi hegemonia, joka siinä voimassa, että pärjää mennen tullen, mistään välittämättä.
Objektiivisuus, asiakeskeisyys (koherenttisuuspainotus) ei välttämättä tarkoita sitä, että tällaisen osallistumisen käyttäjä olisi kovin hyväksyttävä.
Käytännössä yhden toimitavan painottaja on helposti vahvuuttaan / mielitiettyään ylipainottava. Mukaan voi tulla varmaan monta kyseenalaista kohtaa, jotka tökkivät.
Koska tökkivyys voidaan nähdä eri pohjasta lähtävänä pyrkimyksenä, haastaminen voi aikanaan vähetä, riittävän koetuin perustein, ja kokemuksissa summautuu enemmän tai jotain voimakkaampaa kuin siinä, mitä voidaan käsitellä jaettavasti.
Biasta jos sanana ajatellaan näkökulmasidonnasuutena, tai halutaan ajatella vääristymänä tai poikkeavana jostain toisesta… tästä voi edelleen analyysinomaisen hakua jatkaa.
Vääristymä ei välttämättä merkitse, eikä näkökulmasidonnaisuus. Jos nämä oltava täyttä, vaatimus tarkoittaisi täyssulautumaa. Kuka voisi olla se yksi, josta käsin dissonanssia ei voisi ilmetä lainkaan.
Vaikka ajatuksen loppuunvienti on simppeli, ja äärisovellus mahdottoman oloinen… pyrkimystä tosiaan esiintyy, vaikka kaikkiin rakennevastaisuuksien toteutumiseen. Ilman tällaista jännitettä, ei olisi erilaisuutta, eikä niiden mahdollista motivaatiota hakevalle keskinäisyydelle, mitä hakevuudesta sitten voisi tullakkin.
Yleensä hakemisesta ei tulekkaan mitään, ellei kuvioita mene tosi toisin, jolloin jokaisella on jotain kasattavaa, ja jännitettä syntyy sen verran vaikuttana, että kiinnostuneisuutta heräilee.
Venäjän atomipommiuhkailut laittaa miettimään, tuleva mahdollinen kattavampi Imperiumi, ja tietysti elettävyyden mahdollisuudet Suomessa. Jännitys haittaa, mutta tulisiko olla tietoinen pahemmista havereista.
Jätä tutkimatta perusteita, etkä voi enää korjata sitä, mikä on todennäköinen kohtalosi, joka olisi voitu, tai kuulunut valveutuneis huomioiden välttää.
Osa ihmisistä ajattelee perustavan oloisesti. Liitän tähän ryhmään enemmän systemaatikot, joita on enemmän miehissä, vaikka poikkeuksia on.
On ihmisiä, jotka eivät välttämättä jonkin kokemuksen perusteella ole valmiita ummistamaan silmiä tietyille asioille, jotka haivattavissa, tai jotenkin mahdollisina ennakoitavissa.
Tavan ihmistä jos ajattelee, aika paljon asioita otetaan annettuina, ja mallia halutaan soveltaa kaikissa vertaisen oloisissa.
Ongelma on helposti se, että jos elämässä on käynyt läpi tiettyjä asioita, ei enää kiinnosta sellaiset ideat ja sopivuudet, joita yleisesti voidaan odottaa.
Mitään kiinnostuneisuutta ei voida aidosti vaatia tarkemmankaan toimesta heille, jotka eivät kokemuksen kautta voi kuvitella ottavansa huomioon sitä, minkä kokevat turhaksi, tai ylilaajaksi.
Eräs perustava ero on tosiaan siinä, millaisin kokonaisuuksin kukakin on matkassa näkemysten puolesta, tai toimintaa ilmentäen, tai että miten noita kahta ajattelee sopivana miksinä.
Osa ajattelee että kaikki tiedettävän mahdollinen, tulee voida olla jotenkin esillä, ilman että se haittaisi suuremmasti. Dissonanssi on tärkeä, myös tällä tasolla, ja sitä voidaan sietää tosi paljon isonakin, jos tajuaa jotain sen arvoiseksi.
Jos tuntemukset laskee kattavampipohjaiseksi kuin näkemykset ja verbaalitason… vaikka tuntemukset kokonaisuutena voisi näkyä hyvin primitiivisestikin… vinoumien ja näkökulmasidonnaisuuden voi tosiaan yleistää kohden relevanttiutta vaihtamalla sanaksi rikkovuus, tai saumattomuus, ts koherenttius, tarkoittaa sitten toimia tai näkemyksiä.
Merkitysten kautta voi päästä empatiaankin, jota on sanana käytössä, jos tällaista kuvausta haluaa johtaa tällä tavoin teoreettisen oloisesti, erästä eksoottista polkua pitkin.
Toisten tunteminen merkitsee, ja toisaalta paljon sen tuntemisen hallinta, jolloin puhutaan jollain tavoin mahdollisista empatianestokyvyistä myös. Miksi tämä on fakta… voihan tämän varmaan perustella jotenkin, vaikka perustelu aiheena olisi ns ajanmukainen tabu, siis hyväksyttävyysrikos, monissa yhteyksissä.
Perustavat kysymykset, ja mitä polttavempina… sen tärkeämpi on unohtaa turhia laajuuksia, jolloin priorisointi tosiaan painottuu. Mitä halutaan milloin, jos tätä kysymystä voisi ajatella esitettävän joskus.
L…
Joskus nettikeskustelun alkuaikoina (20v), ajattelin että perustavinta olisi puhua vain tuntoisuudesta. Näkemykset (…havainnot) voi ajatella osana tätä jatkumoa, vaikka tuntoisuuspuoli olisi voimaltaan vähäisempää tai vivahteikkaampaa.
Yksinkertaisesti asiota ottava, ei jaksa lähteä turhiin kikkailuihin, ja maailmanjakamisiin, ellei tosiaan tiedosta selkeää perustetta tai hyöytyä tarkentaa jotain.
Vaikka olisi kuinka tarkkoja palikoita ja välineitä… mitä järkeä on käyttää niitä, jos ei tajua, mitä ja millä tavoin niistä kokonaisuuden voi muodostaa, millaiset näkemykset ovat jotenkin soveltuvia, ja mitkä… vaikka haittanäkemyksiä.
Kulttuurisemmin tällaisissa sotkuissa… ja ehkä reaalitodellisuus on ainoa, joka voi palauttaa järjestykseen.
Ilmoita asiaton viesti
Tajunnut viime aikoina, miten seikkaperäisesti omaa ja ihmisten toimintaa ja ja olemisen tapaa täytyy ymmärtää, että voi edes periaatteessa löytää kohtia, joissa asioita voi sanoa viiraavaan ratkaisevalla tavalla, ts ei-nippelisti.
Paljon on kaikenlaista havaittavana, luettavana, koettavana… mutta selitäppä syitä, ja tajua kokonaisuus niin, että tiedät suoraan kaiken tapahtuvan siten, ettei nämä voisi muuten näkyä, kuin mitä tekee.
Maailma tulee monesti silmille ja elettäväksi tavalla, jossa oma hallinnan paikka on mahdottomuus. Tällaisen voi ennakoida, olipa elettävä vaihe sopiva, tai vähemmän sellainen. Eikä kyse on vain siitä, että toteutuisi jotain sellaista, mitä ihminen ei mahda, vaan joka tosiaan on sitä ihmisperäisestä lähtevää.
Tilannetta varten ei erityisemmin tarvitse tehdä mitään, tai reagoida, mutta kun jotain ilmenee.. jotain todellakin pyritään tekemään. Tässä mielessä menee ns skitsosti.
Ihmisen eräs vahvuus on tiedostaa asioita menneen perusteella, ts ottaa mukaan se saatavan arvoinen, että jatkot menee sen pohjalta. Muutahan ei tarvita, kuin sitä jälkiviisautta, joka on soveltuvamuotoisuuteen saatettua, siten kuin mahdollista.
Tapahtumissa itsessään tarvitsee vähän tietoa, mutta sitäkin enemmän vain refleksejä ja perustaitoja, jotka menevät jo eläimillä. Ei tarkoita, etteikö ei-verbaaliset valmiusrakenteet eri toiminnoissa, olisi yhtä samalla tapaa sopivaa oppimista ja perustavaa pohjaa vaativaa, vaikka keskinäisjaettavuutta näillä toimitasoilla vähemmän, ja tosiaan sitäkin enemmän itsenäisemmäksi toiminnaksi jäävää mahdollisuutta.
Eräs painotus on ajatella ihmisyksilöä äärimmäisen itsenäisenä ja omana toimijana, joka ajastaan on kytkeytynyt ties mihin vaikuttavuutta ottavaan, koska palvelevuutta on tosiaan ollut tiedossa, jollain tapaa sopivana (kontribuiva/ei-sellainen rakennemätsäys).
Se että ihminen merkityksellisenä kokee muut tosi tärkeäksi (sosiaalisuus,..) … on totta, koska vaikuttavuus on elimellisempää merkitysten puolesta, kuin mitä on liittää muihin otuksiin.
Vaikutuksia vastaanottavan ympäristön suhteen, eri lajit ovat tosi eri tavoin linjavalmiudessa. Ihmisen tapa olla vaikuttavuusasemissa… varmasti ei voi olla näkymättä siinä, miten hän maailman näkee ja kokee.
Tästä oletuksellisen sosiaalisesta painotuksesta huolimatta, ihmiseen vaikuttavia tekijöitä on muitakin. Tarkoitus oli kuitenkin korostaa sitä, että toimivalmius painottuu vertaisiin, ja tässä on tosiaan paljon eroja,… vaikka niitä arkkityyppisiä päätymiä ja tiettyjä astelmallisuuksia.
Mitä tulee filosofiaan, tai ihmistä ymmärtävään kerrontaan,… lähtisin itse mieluusti suoraan tilanteista, joihin on vaikuttavaa sidosta.
Millä tavoin elämä ja tilanteet tuntuvat, ja näkyvät, ja miten aiemmin havaittu tieto ja näkemykset voisivat tuoda jotain lisää sen ymmärtämiseen, johon itsellä on muutakin kuin pelkkä teoreettinen tai jokin annetumpi kerronta olemassaolosta, jollain verbaalivälineillä koottuna.
Millainen on se saadun mahdollinen kokoelma (rakennelma) noin kokonaisuutena, ja miten auttaa tajuamaan paraikaisuutta ja tapahtuneita, joihin on kytketty.
Jos jotain laajempaa haluaa rakennella, pakko melkein ajatella jotain verbaalikelpoisen jaettavaa, jolle jotain joko on mahdollista rakentaa tai ei oikein hyvin, vaikka kyseessä ei olisi kuin osa tarvittavuuteen liittyvästä.
Ihminen hallitsee isoja asioita, ja vaikuttaa tosi paljon maailmaan, ja ennenkaikkea itseen, ja sitä kautta siis muuhun. Tällaisen takia kokonaisuus merkitsee yhä enemmän, vaikka olemme soliptikko-elefantin kaltaisesti jotain pientä toimittelemassa.
Ihmisen voi sanoa keskittyvän koordinaatioon tasolla, joka (käynnössä pakosti) merkitsee, mutta joka toiminta silti on helposti paljon erilaista ristiriitaa aiheuttava + ne pysyväisjärjestelysotkut perinteenä, mutta automaattisemmin otettuna.
Jos ihmiskuva ei olisi yksilön yhteistoimintavalmiuksien suhteen yhtä valmista ja helppoa odottava, etenkin eri vaiheissa,… eroja voitaisiin tosiaan ajatella merkittävämpinä. Paljolti samanlainen ihminenkin (tai taho) voi näkyä tavalla, jota otetaan itsestäänselvänä, ja joiden oltava käytössä käytännössä kuin tavan esineet.
Tällaista kerrontaa on ollut paljonkin esillä, jos kelailee. Millä tavoin saatettuna jotain voi sitten tajuuntua enemmän. Vaikka kerrontaa erilaisena ei voisi mitata, kokemus voi olla välitön, ja jos sitä uupuu…
Ihmisen voi ajatella kuvitellevansa itsestään ja avuistaan turhan paljon. Enemmän tämä vajaavuus koskee sitä, mitä muista vastaavista voidaan lähteä ajattelemaan sillä vähällä, joka kohdistuu vähään, mutta joka on lähellä toisenottajan (suhtautujan) kykyjä ja valmiuksia.
Jos otamme (vaikka varmuuden ja tukevuuden vuoksi) toisen tavalla järjestelmä_x, tai peli_y, … kaikki on ehkä tosi selvän lupaavaa, kunhan pelaajat samalla alustalla. Kieli on (ollut) käytännössä paljon tällaista.
Perusasetelmasta noin kuvaten (heittäen), voi saada mielikuvaa jostain pakosti dynaamisemmasta (todellisesta), joka kuvaa meitä toimijoina pitemmän päälle, tai jonka sovellettavan kuvauksen ainakin syytä toimia paremmin, mieli elää maailmassa, joka on muutakin kuin geimimme jonain loistokkuuteen yltäneenä kautena.
Ihmisenä olemisen voi tiivistää todennäköisesti hyvin lyhesti, kun samalla tuo lyhytilmaisu palvelee joskus erittäin paljon.
Ilmoita asiaton viesti