Oikeutetun sodan kriteerit ja niiden tulkinta?

Raportit sodista johtavat meidät aivan perimmäisten eettisten kysymysten äärelle: Millainen etiikka voisi säilyä merkityksellisenä jopa sodan aikana? Ja entä sitten, jos etiikka menettää väkivaltaisten konfliktien olosuhteissa ensisijaisen merkityksellisyytensä? Voimmeko silloin enää edes sanoa, että kyse on aidosti etiikasta?

Sodan ja rauhan etiikkaa on edelleen tärkeää pohtia oikeutetun sodan kriteereitä vasten. Vaikka niiden tulkinnassa on suurta vaihtelua, ne tarjoavat mahdollisuuden juurevaan ja jäsentyneeseen keskusteluun aihepiiristä.

Taustaa

Jo Marcus Tullius Cicero (106–43 eaa.), yksi suurimmista roomalaista filosofeista, pohti sotien oikeutusta seikkaperäisesti. (Ks. äskettäinen kirjoitukseni Cicerosta tästä.) Yleensä kuitenkin vasta teologi-filosofi Augustinuksen katsotaan alkaneen varsinaisen oikeutetun sodan teorian kehittämisen 300-luvulla, kuten Ensyclopedia Britannican yhteenvedossa aiheesta. Lisäisin itse teorian seuraavaksi tärkeäksi kehittäjäksi toisen erittäin vaikutusvaltaisen teologi-filosofin, Tuomas Akvinolaisen. Britannica hyppää tiivistelmäartikkelissaan suoraan hollantilaiseen filosofi-juristiin Hugo Grotiukseen 1600-luvulle.

Sitten oikeutetun sodan teoria jäi hieman vähemmälle huomiolle. Varsinkin valistuksen jälkitaisteluissa realistiset ajattelutavat vaikuttivat ajankohtaisemmilta. Preussilainen kenraali Carl von Clausewitz (1780—1831) totesi kuuluisasti, että ”sota on vain politiikan jatkamista toisin keinoin” (Britannica, von Clausewitz).

1900-luvulla realistista kansainvälisen suhteiden teoriaa kehitti vaikutusvaltaisesti esimerkiksi Hans Morgenthau (1904–1980). Myös yhdysvaltalainen teologi-filosofi Reinhold Niebuhr (1892–1971) asemoitui pääosin realistisen teorian edustajaksi suhteessa aikansa idealisteihin, vaikka hän perustelikin kantaansa teologisesti ja eettisesti varsin seikkaperäisesti. Realistisen teorian kuuluisimpiin kehittäjiin ja samalla soveltajiin on lukeutunut kylmän sodan kauden varmaankin merkittävin diplomaatti, ulkoministeri Henry Kissinger (s. 1923).

Nykyedustajia ja Väinö Linnan näkökulma

Oikeutetun sodan teoria tuli itselleni tutuksi aloitellessani väitöskirjatutkimustani John Rawlsin oikeudenmukaisuuskäsityksestä 1990-luvun lopulla. Rawls kehitti yhden vaikutusvaltaisen nykyversion oikeutetun sodan kriteereistä. Tätä aihepiiriä koski muistaakseni ensimmäinen esiintymiseni kansainvälisessä konferenssissa, pyydetty kommentti Jerusalemin heprealaisen yliopiston professorin Igor Primoratzin keynote-luentoon Gdańskissa Puolassa. Yritin tuolloin saada otetta aiheeseen Michael Walzerin kirjan Just and Unjust Wars (1977), Rawlsin ja joidenkin uudempien näkökulmien avulla.

Sittemmin tutuksi on tullut vaikkapa Jack Donnellyn versio oikeutetusta sodan teoriasta. Hän on käsitellyt kiinnostavasti esimerkiksi humanitaaristen interventioiden kysymyksiä, jotka tulivat uudella tavalla relevateiksi kylmän sodan jälkeen. Myös esimerkiksi Jonathan Gloverin kirjassa Humanity (2001), joka on suomennettu otsikolla Ihmisyys, on runsaasti kiinnostavaa analyysia 1900-luvun konfliktien etiikasta ja realiteeteista yli kontekstirajojen. Uskontojen ja väkivallan tutkimukseen on sitten vielä osin erilaiset tutkimusperinteensä.

Suomessa oikeutetun sodan teoriaa on taidettu rakentaa usein lähes samanaikaisesti sen käytännöllisen tulkinnan kanssa. Kun tilanne on päällä, kuten talvisodassa tai kylmän sodan kriiseissä, on mietitty ratkaisujen perusteita niin hyvin kuin on osattu.

Sotatieteemme sitten toisen maailmansodan on kaiketi ollut korkeatasoista. Kenties vaikutusvaltaisin oikeudenmukaisen sodan kirjailijamme lienee silti ollut Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas kertovat osaltaan, miten toiminnan perusteita on muotoiltu osin vasta juoksuhaudoissa.

Kriteerit

Augustinuksen kirjoituksista juontuvan oikeutetun sodan teorian ensimmäinen pääosa koskee oikeutta ryhtyä sotimaan (jus ad bellum). Sen kriteereitä kuvataan tiiviistetysti hieman eri tavoin eri lähteissä. Britannica (just war, international law) nostaa neljäksi tärkeimmäksi jus ad bellum -kriteereiksi nämä (tiivistäen suomennettuina):

(1) Sodan tulee olla asianmukaisen ja itsenäisen poliittisen yhteisön auktoriteetin avoimesti julistama.

(2) Sodalla tulee olla oikeudenmukainen peruste (just cause) kuten puolustautuminen tai vastaus erittäin vakavaan epäoikeudenmukaisuuteen.

(3) Sodan tarkoituksen (intentio) täytyy olla oikeudenmukainen, ei esimerkiksi oman edun tavoitteleminen.

(4) Sodan päämääränä tulee olla oikeudenmukainen rauha.

Taisipa presidentti Sauli Niinistö mainita uudenvuodenpuheessaan oikeudenmukaisen rauhan päämäärän. Arvatakseni hänen esikunnassaan on kyllä käyty läpi muitakin oikeudenmukaisen sodan kriteereitä viime aikoina taajaan.

Britannica mainitsee toisen maailmansodan jälkeen vahvistuneina jus ad bellum -kriteereinä seuraavat:

(5) Sodassa on oltavat kohtuullisen hyvin perustellut (reasonable) menestymisen mahdollisuudet.

(6) Voimankäytön on oltava viimeinen käytettävissä oleva keino.

(7) Odotettavissa olevien hyötyjen on ylitettävä odotettavissa olevat kustannukset/tappiot.

Oikeutettua sodankäyntiä (jus in bello) koskevat kriteerit Britannica (ibid.) tiivistää tässä kolmeen:

(1) Sotiminen saa kohdistua ainoastaan taistelijoihin sekä oikeutetuttuihin sotilaallisiin ja teollisiin kohteisiin.

(2) Taistelijoiden ei tule käyttää epäoikeudenmukaisia menetelmiä eikä aseita. Esimerkiksi kidutus tai kansanmurha eivät voi kuulua oikeutettuun sotimiseen.

(3) Voimankäytön tulee olla oikeassa suhteessa sotimisen tavoitteeseen.

Jotkut sisällyttävät myös oikeudenmukaiset toimet sodan jälkeen (jus post bellum) oikeutetun sodan teoriaan. Jääköön tämä sinänsä erittäin tärkeä aihepiiri minun puolestani silti toiseen keskusteluun.

Kriteerien tulkinta nykyisin?

Oikeutetun sodan teorian kohdalla pidän melko tavallisena, että suuremmat erimielisyydet koskevat enemmän kriteerien tulkintaa kuin itse kriteereitä. Yleensä kukin osapuoli nimittäin kuvailee tilannetta sellaiseksi, että sotaan ryhtyminen on vastaus johonkin suureen aiempaan epäoikeudenmukaisuuteen, ja niin edelleen.

Tarkemmin katsoen oikeutetun sodan perusteita tulkitaan usein varsin väljästi ja myös propagandistisesti. Realistisen kansainvälisen politiikan teorian edustajat katsovatkin, että sotatilanteita on tulkittava raadollisemmista lähtökohdista.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että konfliktin osapuolten toimintaa on kyllä aiheellista tutkia realistisen teorian avulla. En ole kuitenkaan tässä reduktionisti: en pyri palauttamaan kaikkia niiden toimintaa realistisen teorian premisseihin. Käsittääkseni on tyypillistä, että kaikki osapuolet eivät toimi yhtä lailla realistis-itsekkäistä vaikuttumista – aste-erot ovat usein huomattavat.

Sodan etiikan kannalta pidän oikeutetun sodan teorian jokaista kriteeriä tärkeänä. Jos joudumme puolustamaan sotimalla Suomea, tai kenties jotain muuta erittäin pahasti loukattua maata tai väestöä, meidän on pyrittävä toimimaan mahdollisimman oikeutetusti. Onnistuminen tässä on vaikeaa. Näin vakavissa asioissa tämä ei kuitenkaan saa missään tapauksessa johtaa yrityksistä luopumiseen.

Olen itse vasta muodostamassa tarkempaa käsitystäni reagoinnista Venäjän hyökkäyssotaan sen nykyvaiheessa.

• Mihinköhän oikeutetun sodan kriteereihin tulisi lännen tukeman Ukrainan vastahyökkäyksen eettisessä tutkimuksessa kiinnittää erityistä huomiota?
• Entä miten niitä pitäisi tulkita eri skenaarioiden kohdalla – ottaen huomioon esim. tulitaukojen, rauhan, Venäjän alueelle asti ulottuvien hyökkäysten ja sodan eskaloitumisen mahdollisuudet?