Onnistuinko väitteessäni? Ymmärtävän oikeudenmukaisuuden jäljillä

Väitöskirjani valmistui vuonna 2005. Kenties ei ole omalta kannaltani fiksua enää palata Balances of Reasonable Justice: Rawls and beyond -opinnäytetyöhöni. Voihan tässä paljastua argumentaatiostani heikkouksia.

Toisaalta mitäpä oikeudenmukaisuusargumenteilla tekee, jos niitä ei yritetä kumota! Tältä kannalta on hyvä, jos argumenttien heikkoudet paljastuvat. Näin voimme ehkä oppia kaikki jotain uutta ja samalla parantaa valmiuksiamme vastata oman aikamme oikeudenmukaisuushaasteisiin.

Pidän silti tiettyjä väitöskirjani perusratkaisuja edelleen sekä onnistuneina että ajankohtaisina. Lähinnä palaan nyt tähän väitteeseeni: käsityksiä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta on täydennettävä pyrkimyksillä toisenlaisten käsitysten ymmärtämiseen. Alempana sukellan hieman myös 15–20 vuoden takaiseen ajankuvaan, mutta tätä väitettäni olen siis valmis puolustamaan edelleen ajankohtaisena.

Nykyhaasteet näyttävät entistä rajummilta

Ottakaamme alkuvauhdit nykypäivästä, Sitran muodikkaalta Megatrendit 2023 -listalta. Millaisten haasteiden keskellä siis tarvittaisiin oikeudenmukaisuuskäsityksiä nykyisin? Kolme ensimmäistä Sitran megatrendiä ovat:

• Luonnon kantokyky murenee
• Hyvinvoinnin haasteet kasvavat
• Demokratian kamppailu kovenee

Niin, ekomaailma murenee, pahoinvointi lisääntyy ja politiikka kovenee. Tällaisissa olosuhteissa laajasti hyväksyttävissä olevien oikeudenmukaisuuskäsitysten puolustaminen näyttäisi olevan vielä vaikeampaa kuin parikymmentä vuotta sitten.

Kukin Sitran megatrendi vaatisi oman sisältöpainotteisen kirjoituksensa: mitä on oikeudenmukaisuus luonnon kantokyvyn osalta, mitä se on hyvinvoinnin osalta, ja niin edelleen? Väitteeni ymmärtävästä oikeudenmukaisuudesta koskee enemmän oikeudenmukaisuuskeskustelun lähtökohtia ja menetelmiä. Jos tämän tason ratkaisut eivät kuitenkaan ole riittävän onnistuneita, jäävät myös sisältöjä koskevat oikeudenmukaisuuskeskustelut sekaviksi.

Näin katson paljolti käyneen. Usein keskusteluissa ei päästä edes alkuun, koska toisessa ”kuplassa” elävien näkemyksiä ymmärretään erittäin huonosti.

Edes demokratia ei ole täydellinen menetelmänä. Se tarvitsee tuekseen riittävän laadukkaan keskustelukulttuurin. Vaikeiden ongelmien edessä meidän on uskallettava vaikuttaa, mutta samalla tarvitaan vanhanaikaisesti sanottuna maailman katselemista lähimmäistemme silmin.

’Monta oikeudenmukaisuutta + kriittisyys’ ei riitä

Oikeudenmukaisuuskäsityksiä tarvitaan, jotta voisimme ratkaista kiistoja ihmisten kesken reilusti ja järkevästi ja jotta voisimme rakentaa kaikille oikeutettavissa olevaa yhteiskuntaa. Oikeuspositivistit katsovat, että oikeudenmukaisuus on varsinaisesti vain säädetyn lain mukaisuutta. Luonnonoikeuden kannattajien mukaan lain täytyy puolestaan perustua jonkinlaiseen luonnolliseen moraalilakiin.

Nähdäkseni oikeuspositivismi on sellaisenaan kestämätön kanta. Säädetty laki voi mahdollistaa jopa diktaattorin valinnan. Silloin on voitava kritisoida säädettyä lakia tai täydentää sitä oikeutetulla moraalikritiikillä. Tällöin vedotaan usein luonnolliseen moraalilakiin.

Säädettyä lakia voidaan kritisoida myös luonnolliseen moraalilakiin vetoamatta, tai ainakin välttäen sitoutumista mihinkään tiettyyn käsitykseen luonnollisesta moraalilaista. Tällaisesta lähestymistavasta voi lukea lisää esimerkiksi professori Kaarlo Tuorin kirjasta Kriittinen oikeuspositivismi (2000). (Väitöskirjassani analysoin hieman saman tapaista Jürgen Habermasin käsitystä.)

Kriittinen oikeuspositivismi lienee moneen käytännön oikeudenmukaisuusharkintatilanteiseen riittävä malli. Jotain tarvitaan silti myös lisää. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi kriittisyyden tarkoittavan joidenkin kriteerien mukaista argumentaatiota. Mistä sitten tulee näiden kriteerien moraalinen painoarvo? Tässä näyttäisi välttämättömältä tukeutua myös jonkinlaiseen luonnolliseen moraalilakiin, moraaliseen intuitionismiin tai johonkin muuhun perustavan tason moraalilähtökohtaan.

Sekä uskonnollista että ei-uskonnollista perinteistä moraalilähtökohtia löytyykin sitten melkoinen kirjo. Erimielisyyttä on. Tämä heijastuu sitten usein myös käytännön tason oikeudenmukaisuuskäsityksiin. ’Sinun oikeutesi’ ei ole sama kuin ’minun oikeuteni’.

Jokaisella olkoon oikeus kritisoida toistensa käsityksiä. Laadukas kritiikki on aina tarpeen. Oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentamiseen kriittisyys ei silti riitä. On kyettävä löytämään tai rakentamaan myös yhteisymmärrystä, yhteisiä lähtökohtia.

’Monta oikeudenmukaisuutta + suvaitsevaisuus’ ei riitä

Modernin maailman yksi keskeisimpiä vastauksia oikeudenmukaisuuskäsitysten moneuden haasteeseen on ollut suvaitsevaisuus: vaikka emme ole yksimielisiä, pyrkikäämme sentään sietämään toisiamme. Tästä ratkaisulinjasta voi lukea tarkemmin esimerkiksi kirjasta Tolerance: Human Fragility and the Quest for Justice (eds. Ville Päivänsalo, Taina Kalliokoski, David Huisjen, LIT Verlag 2017). Myöskään suvaitsevaisuus ei kuitenkaan tarjoa paljoa kestävästi oikeudenmukaisen maailman rakentamiselle.

Ymmärtävä oikeudenmukaisuus, tai lisensiaatintutkimukseni pääotsikon mukaisesti Justice with Understanding (2004), menee pitemmälle kuin kriittisyys ja suvaitsevaisuus. Se lisää kuvaan toisenlaisten käsitysten lähtökohtaisesti suopean ymmärtämisen. Tämäkään ei toki takaa, että erimielisyydet pystyttäisiin silloittamaan läheskään aina. Pyrkimys ymmärtämiseen lisää kuitenkin oleellisesti osapuolten mahdollisuuksia järjellisten ja reiluiksi nähtyjen ratkaisujen löytämiseen.

Ja vaikka täydellisesti hyväksyttävissä olevia ratkaisuja ei löytyisikään, jo kohtuullisen järkeviksi ja kohtuullisen reiluiksi nähdyt ratkaisut voivat olla kullanarvoisia varsinkin jännitteisissä yhteiskunnallisissa tilanteissa. Käytännössä minkä tahansa oikeudenmukaisuusmallin kylkeen sopii riittävä annos pragmatismia: mikä toimii?

Lisensiaatintyöni vastaväittäjänä toimi filosofi ja historioitsija Juha Sihvola (1957–2012), joka menehtyi valitettavan nuorena. Sain tutustua häneen kohtalaisen hyvin, lähinnä toimiessani tieteellisenä sihteerinä Mielen historian tutkimuksen huippuyksikössä. Varsin myönteisenä on mieleeni jäänyt myös eräs konferenssimatka Jordanian Ammaniin. Sihvolan jälkeen historiallisesti juureva liberaalidemokraattinen oikeudenmukaisuusfilosofia ei ole nähdäkseni onnistunut säilymään akateemisesti ja yhteiskunnallisesti riittävän vaikutusvaltaisena. Olisimmepa saaneen nähdä, miten hän olisi kehittänyt rakentavaa oikeudenmukaisuusajattelua vastapainoksi minimalistiselle suvaitsevaisuusajattelulle ja ajan ei-argumentatiivisille suuntauksille.

Myötätuntoisuus ilman oikeudenmukaisuutta ei riitä

Ymmärtävän oikeudenmukaisuuden näkökulmasta yksi tuon aikakauden rohkaisevia suuntauksia oli myötätuntoajattelun nousu. Jos pyrimme ymmärtämään toisiamme vain järjen tasolla, todella paljon olennaista jää huomaamatta. Tarvitaan myös myötätunnetta. Esimerkiksi professori Anne-Birgitta Pessi ryhmineen on tutkinut aihetta paljon minua perusteellisemmin. Heidän esitelmiään kuunnellessani olen puolestani usein pohtinut, onnistuvatko he ottamaan tarpeeksi hyvin huomioon myötätuntoisuuden mahdolliseen epäreiluuteen liittyvät riskit.

Kristillisessä perinteessä on vastaavasti ajateltu, ettei lähimmäisenrakkaus voi tarkoittaa vain järkimoraalia ja reiluutta. Kristityt ovat kutsuttuja välittämään toisista ihmistä kokonaisina persoonina. Järkeä ja reiluutta kyllä tarvitaan silloin, kun tulisi välittää ihmisistä oikeudenmukaisesti. Tällainen on tilanne varsinkin julkisessa virassa toimittaessa.

Väitöskirjaa kirjoittaessani toivoin löytäväni välittämisen feminismistä (care feminism) paljon yhteistä pintaa ymmärtävän oikeudenmukaisuuden käsitykseni kanssa. Aihe osoittautui haastavaksi, mutta esimerkiksi Daryl Koehnin ja Joan Tronton ajattelusta melko paljon löytyikin. Edelleen olen sitä mieltä, että moniin kiperiin haasteisiin vastattaessa tarvitaan myötätuntoa, reiluutta ja järkevyyttä.

Mitä kiperämpiä haasteet ovat, sitä tarkempi on oltava argumentaation järkevyyden kohdalla. Pari edellistä blogipostaustani kuitenkin käsittelevät jo argumentaatiota sinänsä melko seikkaperäisesti: Entä jos…? Kohti hyvää päättelyä sekä Näkökulmavääristymä argumentaatiossa ja noitavainot.

Nyt olemme jo varsin lähellä sellaisia reiluuden, järkevyyden ja yleistyn myötätunnon käsitteitä, joita väitöskirjani päätutkittava yhdysvaltalainen filosofi John Rawls (1921–2002) puolusti. Säästän teidät kuitenkin nyt Rawls-referaatilta – blogiraapaisuani tähän asti lukeneille Rawlsin teorian pääkohdat lienevät tuttuja jo muutenkin. Pääpointsini on nyt, että myötätuntoista liberaalidemokraattista oikeudenmukaisuutta olisi kyllä ollut aihetta yrittää kehittää määrätietoisemmin sitten 2000-luvun alun.

Huomiotalous, puhevalta ja mediakohujen aika

Väittelyvuotenani 2005 julkaistiin myös Jari Sarasvuon kirja Huomiotalous. Sarasvuo oli tältä osin paremmin ajan hermolla kuin minä. Samalla kun kehitin omaa käsitystäni sisältölähtöisesti (globaalin oikeudenmukaisuuden suuntaan), Suomi pyöri entistä enemmän mediahuomion saavuttamisen ja kontrolloimisen ehdoilla.

Jonkinlaisen läpimurron teki myös teologian tohtori Juhana Torkki kirjallaan Puhevalta (2006). On sinänsä oikein hyvä, että opetellaan analysoimaan puheita ja myös käyttämään retoriikan keinoja. Samaan tapaan olen myös valmis näkemään Sarasvuon analyyseissa ja projekteissa paljon ansioita. Toimikoot ’huomiotalous’ ja ’puhevalta’ kuitenkin nyt esimerkkeinä siitä, että noihin aikoihin Suomessa – ja toki laajemminkin – vahvistui vaikuttamisen keinoihin keskittyvä ajattelu.

Ajankuvaan kuuluivat Anneli Jäätteenmäen asiakirjakohuun päättynyt lyhyt pääministerikausi vuonna 2003, Jyllands-Postenin Muhammedia esittävästä pilapiirroksesta syntynyt jupakka vuonna 2005 ja Matti Vanhasen ”lautakasakohu” vuonna 2009. Akateemista väkeä kuohutti yliopistouudistus. Alkoi somen läpimurto: You Tube avattiin vuonna 2005 ja seuraavana vuonna Facebook ja Twitter.

Maailma oli siirtymässä aikaan, jolloin entistä useammalla oli mahdollisuus saada viestejään näkyviin ja kuuluviin. Samalla suuret mediatalot ja moni muukin suuri organisaatio yliopistoja myöten joutui kilpailemaan entistä enemmän huomion, retoriikan, kohujen ja one-linerien areenoilla. Timo Soinin tähti oli nousussa, johtaen jytkyyn eduskuntavaaleissa 2011. Power Point -dioilla ei saanut olla montaa sanaa, ja teorioissa piti olla markkinointikelpoiset pääpointsit ja lyhenteet. Kirkollisessa mediassa innostuttiin twaarnoista – twiitin mittaisista saarnoista.

”Ajan henkeä vastaan ei voi taistella.” En nyt kyennyt tarkistamaan, kirjoittiko näin Hartvig Frisch neliosaisessa vai Egon Friedell kolmiosaisessa kulttuurihistoriassaan. En kuitenkaan voinut tuolloin vastustaa kiusausta yrittää uida hieman vastavirtaan.

Esimerkiksi tässä käyköön se, kun pohdin sopivaa lyhennettä Maallinen oikeudenmukaisuus (STKS 2011) -kirjassani esittämälleni oikeudenmukaisuusmallille. Ei tullut heti mieleen mitään nasevaa. Päätin sitten käyttää mahdollisimman asiatäsmällistä lyhennettä, eli LYK-LaRATO. Karmean kömpelöhän tuo on! Ihan uhallanikin jätin lyhenteen silti tuollaiseksi, koska se nousi täsmällisesti mallini lähtökohdista (lähimmäisyys, yhteistyö ja kertomuksellisuus) ja ydinkriteereistä (lainmukaisuus, reiluus, ansionmukaisuus, totuudellisuus ja omantunnonmukaisuus). Sisältö ensin.

Kuinka ymmärtävä oikeudenmukaisuus elvytetään?

Siinäpä se. Kysymys tuo mieleen William Shakespearen varhaisen näytelmän nimen: Kuinka äkäpussi kesytetään? Vanha kansa puhuu myös siitä, miten saadaan käärme pyssyyn ja henki takaisin pulloon. Ymmärtävän oikeudenmukaisuuden elvyttäminen lienee nykyisin vaikeampaa kuin mitä olisi ollut sen onnistunut markkinointi 20 vuotta sitten.

Toisaalta esimerkiksi Sitran kuvaamiin megatrendeihin liittyvät vakavat huolet voivat tulla tässä avuksi. Nimittäin huonosti käy, jos emme onnistu kohentamaan valmiuksiamme arvioida eri suuntausten kannattajien sanoja ja tekoja reilusti, myötätuntoisesti ja järkevästi. Ja huonosti olisi voinut jo käydä, jos Venäjä olisi ollut normaalivoimissaan hyödyntämässä eripuraamme Nato-prosessimme hämmentämiseksi.

Sitran kuvaamien megatrendien aikakaudella erilaisten käsitysten reilu ymmärtäminen näyttäisi olevan entistäkin tärkeämpää. Katson siis edelleen olleeni ymmärtävän oikeudenmukaisuuden teoriaa kehittäessäni pääosin oikeilla jäljillä.

Väitöskirjan pohjalta laatimani kansainvälinen vertaisarvioitu julkaisu:

Päivänsalo, Ville (2007). Balancing Reasonable Justice: John Rawls and Crucial Steps Beyond (Ashgate New Critical Thinking in Philosophy). Aldershot, UK: Ashgate. https://www.amazon.com/Balancing-Reasonable-Justice-Critical-Philosophy/dp/1138265217