Mitä on kiihottaminen kansanryhmää vastaan?

Viime aikoina on ollut julkisuudessa kysymys kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan aloitetusta esitutkinnasta, jossa häntä epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, koska hän oli Twitter- tilillään siteerannut Roomalaiskirjeen 1. luvun homoseksuaalisuutta käsitteleviä jakeita.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tarkastella kiihottamista kansanryhmää vastaan historialliselta ja oikeudelliselta kannalta ja näin helpottaa julkiseen keskusteluun osallistumista. En ota kantaa siihen, onko Päivi Räsänen mahdollisesti toiminut tilanteessa lainvastaisesti.

HISTORIA

Ajatus kansanryhmään kohdistuvan kielteisen kielenkäytön kriminalisoimisesta on kehittynyt 1800-luvun Keski-Euroopassa. Ensimmäisten joukossa oli Preussin yleinen maanlaki vuonna 1794, jonka 227 § mukaan ”joka saarnassa tai muussa julkisessa puheessa pyrkii herättämään vihaa ja katkeruutta valtion tunnustamaa uskonnollista yhteisöä kohtaan, pantakoon viraltaan ja saakoon viidestä viikosta kuuteen kuukauteen kestävän vankeusrangaistuksen.”  Sanamuodosta voi päätellä, että tämä oli ainoastaan pappeja ja virkamiehiä koskeva rikossäädös. Ranskassa annettiin laki vuonna 1822, joka teki rangaistavaksi vihan ja väheksynnän levittämisen yhtä tai useampaa yhteiskuntaluokkaa vastaan. Rangaistus oli sakko tai enintään kaksi vuotta vankeutta.

Sanomalehtien yleistyessä Itävallassa annettiin vuonna 1849 säännös, jossa rangaistiin sitä, joka ”painotuotteita käyttäen kiihottaa vihamielisyyteen kansanryhmiä, uskontokuntia, yhteiskuntaluokkia, säätyjä tai laillisesti tunnustettuja yhteisöjä vastaan” enintään kahden vuoden vankeusrangaistuksella. Preussissa annettiin niin ikään 1849 asetus, jossa rangaistiin ”sitä, joka yrittää häiritä yleistä rauhaa kehottamalla vihaan tai halveksuntaan toisia kansalaisia kohtaan”, kahdensadan taalerin sakkorangaistuksella.

Saksasta tuli yhtenäinen keisarikunta vuonna 1871, ja koko valtakuntaan annettiin samana vuonna yhtenäinen rikoslaki, Reichsstrafgesetzbuch. Sen 130 § kuului näin:

”Joka kiihottaa väestön eri luokkia toisiaan vastaan väkivaltaisuuksiin yleistä rauhaa vaarantavalla tavalla, rangaistaan enintään 200 taalerin sakolla tai enintään kahden vuoden vankeusrangaistuksella.”

Siihen aikaan ei ollut tapana kirjoittaa lakiin rangaistavaksi säädetyille teoille rikosnimikettä. Rikosoikeuden professori Albert Friedrich Berner kutsui tekoa nimellä ”kiihotus luokkataisteluun” (Anreizung zum Klassenkampf), jolla se tuli yleisesti tunnetuksi. Rikoslain 130 § oli yksi useista toimenpiteistä, joilla Saksa pyrki estämään sen ajan vasemmiston toimintaa. Kirjapainoja koskevissa laeissa annettiin poliisille oikeus takavarikoida painotuotteita, joiden sisältö vastasi 130 § määritelmää. Kuten nimestä voi päätellä, lainkohtaa käytettiin marxilaista vasemmistoa mutta myös Saksan puolalaisen vähemmistön itsenäisyyspyrkimyksiä vastaan. Lainkohdan pääasialliseksi kontekstiksi tulikin painotuotteiden takavarikoinnin perustelu. Saksan korkein oikeus on 1899 antamissaan kahdessa tuomiossa katsonut, että juutalaiset ovat 130 § tarkoittama väestön luokka, ja juutalaisvastaisesta kielenkäytöstä oli tuomittu rangaistuksia.

Historiankirjoituksessa on keskusteltu jälkikäteen siitä, olisiko 130 § tiukempi soveltaminen voinut rajoittaa juutalaisvastaista propagandaa, jonka avulla natsit nousivat valtaan. Antisemitismi ei ollut sen ajan oikeuslaitokselle vierasta, ja erilaisia juutalaisvastaisia lausumia koskevia syytteitä hylättiin esimerkiksi siksi, että niitä ei esitetty julkista rauhaa häiritsevällä tavalla.

Vuonna 1871 Saksan rikoslakiin tuli myös 130 a §, jossa kiellettiin pappeja ja muita hengellisen työn tekijöitä julistamasta valtion tehtäviin kuuluvista asioista yleistä rauhaa häiritsevällä tavalla. Pykälä sai oikeustieteessä nimen ”saarnatuolin väärinkäyttö” (Kanzelmißbrauch) ja se oli Saksan laissa 1960-luvulle saakka.

Toisen maailmansodan jälkeen Saksan liittotasavallassa uudistettiin koko rikoslaki 1960-luvun alussa. Pitkän keskustelun jälkeen 130 § muutettiin vuonna 1960 niin, että se kuului näin

”Joka yleistä rauhaa vaarantavalla tavalla hyökkää toisten ihmisarvoa vastaan niin, että

1. kiihottaa vihaan väestön eri osia vastaan
2. rohkaisee väkivaltaisiin tai mielivaltaisiin toimiin tai
3. solvaa heitä, saattaa aiheettomasti epäilyksen alaiseksi tai loukkaa heidän kunniaansa, on tuomittava vähintään kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen. ”

Vuonna 1975 Saksan rikoslakiin kirjattiin rikosnimikkeet, ja 130 § sai nimekseen ”kansankiihotus” (Volksverhetzung). Saksan rikoslain 130 § on ollut jatkuvan keskustelun kohteena. Vuosina 1871 – 2005 erilaisia on tehty yhteensä 42 erilaista muutosesitystä. Vuonna 1994 lakia täsmennettiin niin, että kansankiihotuksena tuomitaan myös natsivaltakunnan ajan ihmisarvoa loukkaavien tekojen halventaminen, kiistäminen ja harmittomana pitäminen.

Ruotsissa kiihotus kansanryhmää vastaan (hets mot folkgrupp) tuli rikoslakiin vuonna 1949. Laki tunnetaan nimellä ”Lex Åberg” ruotsalaisen natsijohtaja Einar Åbergin mukaan, jonka juutalaisvastaiset kirjoitukset ja puheet vielä toisen maailmansodan päättymisen jälkeenkin saivat Ruotsin kiusalliseen valoon.

YK:n piirissä on laadittu Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskeva kansainvälinen yleissopimus, joka oli solmittu vuonna 1965. Sen 4. artiklassa sopimusvaltiot sitoutuvat ”selittämään lain mukaan rangaistaviksi teoiksi kaiken rodulliseen ylemmyyteen tai vihaan perustuvien aatteiden levittämisen, rotusyrjintään kiihottamisen samoin kuin kaikki väkivaltaiset teot tai yllyttämisen sellaisiin tekoihin toista rotua tai toista ihonväriä tahi etnistä alkuperää olevaa henkilöryhmää vastaan, samoin kuin myös kaiken rotusortotoiminnan avustamisen, sen rahoittamisen mukaan lukien;”

Yleissopimuksen tultua voimaan useat maat alkoivat laatia lakeja, joissa säädettiin seuraamuksia kiihottamisesta etnisiä ryhmiä vastaan. Iso-Britanniassa yllytys rodulliseen vihaan tuli rikokseksi vuonna 1965 osana Racial Relations Act -nimistä syrjinnänvastaista lakia. Sveitsissä säädettiin rasismin vastainen lakipaketti vasta vuonna 1994 pidetyn kansanäänestyksen jälkeen, jolloin rikosnimikkeeksi tuli rotusyrjintä (Rassendiskriminierung), mikä käsittää paitsi kansanryhmää halventavat lausumat, myös historiassa tunnettujen kansanmurhien kiistämisen sekä syrjinnän kaikenlaisessa asiakaspalvelussa. Sveitsissä on tuomittu rotusyrjinnästä kaksi turkkilaista historiantutkijaa, jotka ovat julkisesti kiistäneet Ottomaanien valtakunnassa tapahtuneen armenialaisten kansanmurhan, mikä on kiristänyt Sveitsin ja Turkin välejä.

Australia on soveltanut rotusyrjinnän vastaista yleissopimusta niin, että siellä kansanryhmän vastainen vihamielinen kielenkäyttö ei ole rikos vaan siviilioikeudellinen vahingonkorvausperuste. Yhdysvalloissa ei ole edelleenkään minkäänlaista lakia, joka rajoittaisi rasistista ja loukkaavaa puhetta. Ku Klux Klanin mielenosoitukset, joissa on poltettu ristejä afroamerikkalaisten perheiden kotien lähistöllä, on useaan otteeseen katsottu korkeinta oikeutta myöten olevan sananvapauden piirissä. Westboro Baptist Church- ryhmä oli järjestänyt mielenilmaisuja sodassa kaatuneiden amerikkalaissotilaiden hautajaisissa, joissa julistettiin sotilaan kuoleman olevan Jumalan rangaistus homoseksuaaleja suosivasta politiikasta. Tämänkin on Yhdysvaltain korkein oikeus katsonut kuuluneen sananvapauden piiriin.

Suomessa kiihottaminen kansanryhmää vastaan tuli rangaistavaksi vuonna 1970, kun Suomi liittyi Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen. Lainkohtaa on täsmennetty vuonna 2011. Taustalla oli vuonna 2003 laadittu Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirja, joka koskee tietojärjestelmien välityksellä tehtyjen luonteeltaan rasististen ja muukalaisvastaisten tekojen kriminalisointia, sekä Euroopan Unionin neuvoston vuonna 2008 antama puitepäätös rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin. Nykyinen lainkohta kuuluu näin

Rikoslaki 11:10 § Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

”Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

LAINTULKINTAA

Kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevassa pykälässä ei ole mitään poikkeuslauseketta, joka sulkisi Raamatun tai muiden uskontojen pyhät kirjat pois lain soveltamisalan piiristä. Esimerkiksi 2. Mooseksen kirjan 2:17 lausuma ”Noitanaisen älä salli elää” sisältää kehotuksen henkirikokseen tietyn maailmankatsomuksen naispuolisia kannattajia kohtaan. Roomalaiskirjeen 1. luvun lauseet ”Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan” tai ”Miehet ovat harhautuneet harjoittamaan keskenään säädyttömyyttä ja saavat ansaitsevansa palkan” voidaan hyvinkin tulkita rikoslain 11:10 § tarkoittamalla tavalla panetteluksi ja solvaamiseksi seksuaalisen suuntautumisen perusteella, kun ne irrotetaan asiayhteydestään.

Koraanin 9. suuran 5. jakeessa sanotaan ” Mutta kun pyhät kuukaudet ovat kuluneet, niin vuodattakaa pakanain verta missä tahansa heitä tapaattekin. Ahdistakaa ja piirittäkää heitä ja väijykää heitä kaikkialla, mutta jos he kääntyvät (oikeaan Jumalan uskoon), rukoilevat ja antavat almut, niin päästäkää heidät menemään.” ja suuran 29. jakeessa ”Taistelkaa niitä vastaan, jotka, vaikka ovat saaneet Kirjoituksen, eivät usko Jumalaan eivätkä viimeiseen päivään, eivät pyhitä sitä, minkä Jumala ja Hänen lähettiläänsä ovat selittäneet pyhäksi, eivätkä tunnusta totista uskontoa, taistelkaa, kunnes he auliisti maksavat veronsa ja tunnustavat alistuvansa”. Ensi lukemalta nämä vaikuttavat rikoslain 11:10 § tarkoittamana väkivallan uhkana niitä henkilöitä kohtaan, jotka eivät halua kääntyä islamin uskoon. Bhagavad-Gitan 9:32 jakeessa Krishna lausuu: ”Oi Prithan poika, kaikki minuun turvaavat voivat saavuttaa korkeimman päämäärän, vaikka he ovatkin syntyperältään alhaisia – naisia, vaishyoja tai sudria”. Vaikka jae puhuu kaikkien mahdollisuudesta hengelliseen kehitykseen, voidaan naisten sekä kauppias- ja työläistaustaisten ihmisten julistaminen syntyperältään alhaiseksi tulkita solvaamiseksi alkuperän perusteella.

Kysymys siitä, miten edellä mainittuja Raamatun, Koraanin ja Bhagavad-Gitan kohtia tulisi ymmärtää, kuuluu teologian eikä oikeustieteen piiriin. Jo Preussin 1794 laista alkaen on tiedostettu, että kansanryhmän vastaisen kiihotuksen kriminalisointi on vaikeassa suhteessa sananvapauteen ja myös uskonnonvapauteen. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artikla julistaa, että jokaisella on sananvapaus, mutta ”koska sananvapauden käyttöön liittyy velvollisuuksia ja vastuita, se voidaan asettaa sellaisten rajoitusten alaiseksi, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa mm. yleisen turvallisuuden vuoksi.” Siksi kysymys siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, ei ole sananvapausasioissa koskaan yksiselitteinen. Se seikka, ettei kukaan ole aikaisemmin keksinyt nostaa syytettä Raamatun tai Koraanin siteeraamisesta jossain tilanteessa, ei tarkoita, etteikö sitä voitaisi arvioida kiihotuksena kansanryhmää vastaan. Päivi Räsänen ei ole epäiltynä rikoksesta siksi, että tätä kysymystä koskeva laki olisi viime aikoina muuttunut.  Laintulkinta elää muuttuvien arvojen mukana, ja kielletyn ja sallitun raja määritellään esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja oikeudessa.

Pelkästään se, että siteeraa jotain lausumaa, jota pidetään kansanryhmää loukkaavana, ei ole välttämättä kiihottamista kansanryhmää vastaan. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on tehnyt vuonna 1994 ratkaisun Jersild vastaan Tanska.  Televisiotoimittaja oli haastatellut nuoria tanskalaisia, ja nuoret olivat sanoneet vihamielisiä ja halventavia lausumia erityisesti afrikkalaisista maahanmuuttajista. Nuorille esitetyt kysymykset olivat sellaisia, että toimittaja osasi odottaa kuulevansa niihin rasistisia vastauksia. Haastattelut näytettiin televisiossa.  Tanskan korkein oikeus oli tuominnut toimittaja Jens Jersildin sekä hänen työnantajansa, Tanskan yleisradioyhtiön Danmarks Radion rangaistuksiin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, mutta EIT ratkaisussaan katsoi, että Tanska oli rikkonut heidän sananvapauttaan. Perusteluissa korostettiin, että Jersildin tarkoitus ei ole edistää rasismia vaan nostaa keskusteluun Tanskan nuorten asenteet maahanmuuttajia kohtaan. EIT totesi, että nuorten rasistiset lausumat itsessään eivät nauttineet sananvapauden suojaa.

Toinen mielenkiintoinen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu on vuodelta 2009 tapaus Balsytė-Lideikienė vastaan Liettua. Kirjankustannusalan yrittäjä oli julkaissut ”Liettualainen kalenteri”- nimisen vuosikirjan, johon oli merkitty eri päiville Liettuan historian tapahtumia. Useita historian tapahtumia oli kommentoitu siten, että niissä loukattiin puolalaisia, venäläisiä ja juutalaisia ja katsottiin heidän olevan liettualaisten vihollisia. Kalenteri oli yleisesti myytävänä maan kirjakaupoissa. Liettuan oikeuslaitoksessa kustantaja sai lievän hallinnollisen sakon ja oikeus määräsi kaikki vielä kaupoissa olevat kappaleet takavarikoitaviksi, koska ne sisälsivät kiihotusta etniseen vihaan. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Balsytė-Lideikienė oli vedonnut siihen, että kyseessä oli hänen ilmaisunvapautensa piirissä ollut tulkinta maan historian tapahtumien merkityksestä, ja että kalenterien takavarikointi kaupoista oli epäsuhteessa väitetyn etnisen vihan lietsonnan vakavuuteen. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että Liettuan valtion menettely oli perusteltua, koska kalenterin kielenkäyttö oli niin rajua, että se herätti vihaa kansanryhmiä vastaan.

Tapaus Jersild vastaan Tanska voi ehkä auttaa, kun pohdimme milloin ja missä voimme käsitellä niitä Raamatun jakeita, jotka saattavat olla jonkin kansanryhmän korvissa loukkaavia. Jos Raamattua luetaan seurakunnassa tai osana hengellisestä kysymyksestä käytävää keskustelua, toiminnan tarkoitus on kristinuskoon tutustuminen ja jonkin uskonelämän alueen tarkastelu, ja silloin siteeraamiselle on sanan- ja uskonnonvapauden suojan piiriin kuuluva motiivi. Vaaran vyöhykkeelle mennään silloin, kun mietitään mihin käytännön toimiin Raamatun uskotaan meitä kehottavan. Silloin on hyvä miettiä tapausta Balsytė-Lideikienė, jossa sinänsä paikkansa pitävien historian tapahtumien tiukkasanainen tulkinta katsottiin etnisen vihan lietsonnaksi.  Jos joku siteeraa Roomalaiskirjeen 1. lukua tilanteessa, jossa työpaikkaa hakee homoseksuaalina tunnettu hakija, tai on tulossa eduskuntavaalit ja halutaan tuohon Raamatun lukuun vedoten vastustaa homoseksuaaleja ehdokkaita, en pitäisi ihmeellisenä, jos tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan annetaan.

Päivi Räsäsen (kd) lisäksi kiihotuksesta kansanryhmää vastaan on epäiltynä kansanedustajat Hussein Al-Taee (sd), Sebastian Tynkkynen (ps) ja Juha Mäenpää (ps). Tutkinnan alla olevat ilmaisut ovat hyvin erilaisia, ja niiden kohteena on eri ihmisryhmät. Voidaan ajatella, että kansanedustaja saattaa tavoitella niiden ihmisten ääniä, jotka suhtautuvat kielteisesti tiettyyn väestöryhmään, ja heillä on siksi suurempi kiusaus koetella tällä alueella lain rajoja. Ammattipoliitikot ovat niitä harvoja ihmisiä, joille kansanryhmää halventavasta kielenkäytöstä voi koitua henkilökohtaista hyötyä. Liettualainen kustantaja hyötyi taloudellisesti julkaistessaan kalenterin, jossa käytettiin naapurikansoista roisia kieltä. Kun arvioidaan Jersild vastaan Tanska -ratkaisun mukaisesti erilaisten lausumien motiiveja, kansanedustaja on aina vaikeammassa lähtökohdassa kuin tavallinen ihminen, joka on tullut sanoneeksi jotain sopimatonta. Siksi poliittisesti aktiivisen henkilön tulee olla sanoissaan varovainen. Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan Suomessa tuomituista henkilöistä merkittävä osa on ollut jollain tavalla politiikassa mukana.

Muissa Euroopan maissa on ollut muutama tapaus, joissa kristillisessä kontekstissa lausuttuja kommentteja on tutkittu kiihotuksena kansanryhmää vastaan ja syytteitä on hylätty. Sveitsissä Graubündenin kantoninoikeus on vuonna 2016 hylännyt syytteen Churin katolisen hiippakunnan piispaa Vitus Huonderia vastaan, joka oli siteerannut 3. Mooseksen kirjan 18:22 ja 20:13 jakeita, joissa homoseksuaalista kanssakäymistä luonnehditaan ”kauhistuttavaksi teoksi” ja säädetään siitä kuolemanrangaistus, ja pitänyt näitä Raamatun kohtia lähtökohtana homoseksuaalisuuden tarkastelulle. Ruotsin korkein oikeus on vuonna 2005 hylännyt syytteen helluntailaista pastori Åke Greenia vastaan, joka oli samassa lauseessa puhunut homoseksuaaleista ja eläimiin sekaantujista. Rikosnimikkeenä on kiihotus kansanryhmää vastaan. Ranskassa Bordeaux’n valitustuomioistuin on vuonna 2016 hylännyt syytteet kahta kristittyä vastaan, jotka olivat julkaisseet traktaatin, jossa he kertoivat Jeesuksen vapauttaneen heidät homoseksuaalisuudesta. Rikosnimikkeenä oli ”yllytys syrjintään kansanryhmää vastaan seksuaalisen suuntautumisen perusteella”. Englannissa on ainakin vuosina 2018 ja 2019 pidätetty katusaarnaajia, jotka ovat käyttäneet voimakasta kieltä islamiin ja homoseksuaalisuuteen liittyen. Lontoossa vaikuttanut saarnaaja Oluwole Ilesamni on sittemmin saanut korvauksen laittomasta pidätyksestä.

Kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevalla lainkohdalla voi olla kristillisen opetuksen laatua parantava vaikutus. Minua itseäni on usein häirinnyt kristillisissä tilaisuuksissa käydessäni se tapa, jolla homoseksuaalisuutta käsitellään. Avioliittolain muutos oli ja meni ja Pride -kulkue on joka vuosi, eikä niiden kauhistelu auta enää asiaa eikä tuo ketään lähemmäksi Jumalan läsnäoloa. Sen sijaan kristittynä kaipaisin neuvoja, kuinka osaisin kohdata lähimmäisiä, jotka ovat homoseksuaalisissa suhteissa. Miten keskustelen poikkeavasta seksuaalisuudesta lasteni kanssa, jos heidän ystävinään on sateenkaariperheiden lapsia? Ehkä Raamatun käytön oikeudellinen haastaminen voi ajan mittaan lisätä pyhyyden tuntoa Jumalan sanan ääressä. Se on kuitenkin Jumalan kirje koko maailmalle eikä lyömäase.

Lähteet

Illman, Mika: Uudistunut säännös kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Oikeus-lehti 2/2012

Rohrßen, Benedikt: Von der „Anreizung zum Klassenkampf“ zur Volksverhetzung (§ 130 StGB): Reformdiskussion und Gesetzgebung seit dem 19. Jahrhundert. Berlin 2009

Rundgren, Aretta: Kiihottaminen kansanryhmää vastaan – tunnusmerkistön sisältö ja tulkinta. Pro gradu -työ, Itä-Suomen yliopisto 2019