Krim ja Suomen ja Venäjän suhteiden pitkä linja

”Tuntuu siltä kuin koko tekemäni työ olisi valunut hukkaan”,
totesi presidentti Urho Kekkonen syyskuussa 1968 pian Tšekkoslovakian
miehityksen jälkeen purkaessaan Tehtaankadun edustajalle Vladimir Stepanoville tuskaansa
Neuvostoliiton toimista Prahassa. Nyt elämme toista aikaa, mutta hieman
samanlaisia ajatuksia Suomen ja Venäjän suhteiden pitkän linjan kestävyydestä on
ollut mielessä, kun pari viikkoa sitten tuli ensimmäiset uutiset siitä,
että Venäjän joukot miehittävät Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan.

Krimillä äänestetään tänään alueen liittämisestä Venäjään
vaaleissa, joiden laillisuutta kovin moni Venäjän ulkopuolella ei tunnusta. Se,
että miten muutamassa viikossa idän ja lännen pahimpaan vastakkainasetteluun sitten
kylmän sodan, on päädytty, on asia, jota on syytä pysähtyä tarkemmin
pohtimaan.  

Sen enempää Suomessa kuin koko läntisessä Euroopassakaan ei
ole ilmeisesti osattu riittävästi varautua siihen, että Venäjän
nykyisillä vallanpitäjillä on kovien puheiden lisäksi myös kanttia nopeaan ja
yllättävään sotilaallisen voiman käyttöön. 
Euroopan mielenkiinto on ollut viime vuodet niin vahvasti maanosaamme talouskriisin
setvimisessä, että se mihin suuntaan kehitys idässä on samaan aikaan kulkenut, ei
ole ilmeisesti saanut riittävää huomiota. Helsingin Sanomissa tänään ilmestynyt
Jussi Niemeläisen usean vuoden Venäjän seurantaan perustuneet kirjoitus
osoittaa hyvin, että asioiden kulkeutuminen tähän pisteeseen ei olisi pitänyt
olla kovin suuri yllätys kenellekään.    

Prahan uudistusmielisen kevään tukahduttaminen Varsovan
liiton joukoilla pelästytti kesällä 1968 pahan kerran presidentti Urho Kekkosen.
”On kuin pohjaluukku olisi pudonnut jalkojen alta”, hän kuvasi tuntojaan
päiväkirjalleen pohtiessaan sitä, että takasiko Neuvostoliiton kanssa sopimusten
ja korkeantason luottamuksellisten henkilösuhteiden varaan rakennettu politikka
Suomen turvallisuuden vai saattoiko Neuvostoliitto lähettää panssarinsa myös
Suomeen, jos koki, että maa oli vaarassa luisua liiaksi länteen.

Suomen ulkopolitiikkaa on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn
1944 välirauhasta rakennettu sen pitkän linjan varaan, jossa Suomen ja itäisen
suurvallan suhteet hoidetaan sopimusten ja valtionjohdon toimivien henkilösuhteiden
avulla. Samaa pitkää linjaa on itse asiassa jatkunut myös nykyinen
presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin.
Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti
Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa
tunnustusta edeltäjänsä tavalle hoitaa idän suhteita.

Tulevat viikot näyttävät, että mihin suuntaan lännen ja Venäjän
välit ovat matkalla.   Kärjistääkö tämänpäiväinen kansanäänestys tilannetta
entisestään vai löytyykö lopulta halua lähteä etsimään voimannanäytön jälkeen diplomaattista ratkaisua?
 

Suomen rooli Euroopan Unionin jäsenenä
on nyt toinen, kun kesällä 1968 neuvostopanssarien ajaessa Prahan kaduille. Presidentti
Urho Kekkosen 45 vuotta sitten käymien pohdintojen tavoin Suomessa joudutaan jälleen
kuitenkin pohtimaan, että miten naapurissa olevan suurvallan toimet Euroopan toisella
lailla heijastuvat maamme asemaan sekä Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin
suhteisiin ja mitä johtopäätöksiä tästä mahdollisesti tulee vetää.

villejalovaara
Sosialidemokraatit Helsinki
Ehdolla eduskuntavaaleissa

Helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu vuodesta 2013, SDP:n valtuustoryhmän varapuheenjohtaja, Helsingin ja Turun yliopistojen dosentti. Ehdolla eduskuntaan 2023.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu