Krim ja Suomen ja Venäjän suhteiden pitkä linja
”Tuntuu siltä kuin koko tekemäni työ olisi valunut hukkaan”,
totesi presidentti Urho Kekkonen syyskuussa 1968 pian Tšekkoslovakian
miehityksen jälkeen purkaessaan Tehtaankadun edustajalle Vladimir Stepanoville tuskaansa
Neuvostoliiton toimista Prahassa. Nyt elämme toista aikaa, mutta hieman
samanlaisia ajatuksia Suomen ja Venäjän suhteiden pitkän linjan kestävyydestä on
ollut mielessä, kun pari viikkoa sitten tuli ensimmäiset uutiset siitä,
että Venäjän joukot miehittävät Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan.
Krimillä äänestetään tänään alueen liittämisestä Venäjään
vaaleissa, joiden laillisuutta kovin moni Venäjän ulkopuolella ei tunnusta. Se,
että miten muutamassa viikossa idän ja lännen pahimpaan vastakkainasetteluun sitten
kylmän sodan, on päädytty, on asia, jota on syytä pysähtyä tarkemmin
pohtimaan.
Sen enempää Suomessa kuin koko läntisessä Euroopassakaan ei
ole ilmeisesti osattu riittävästi varautua siihen, että Venäjän
nykyisillä vallanpitäjillä on kovien puheiden lisäksi myös kanttia nopeaan ja
yllättävään sotilaallisen voiman käyttöön.
Euroopan mielenkiinto on ollut viime vuodet niin vahvasti maanosaamme talouskriisin
setvimisessä, että se mihin suuntaan kehitys idässä on samaan aikaan kulkenut, ei
ole ilmeisesti saanut riittävää huomiota. Helsingin Sanomissa tänään ilmestynyt
Jussi Niemeläisen usean vuoden Venäjän seurantaan perustuneet kirjoitus
osoittaa hyvin, että asioiden kulkeutuminen tähän pisteeseen ei olisi pitänyt
olla kovin suuri yllätys kenellekään.
Prahan uudistusmielisen kevään tukahduttaminen Varsovan
liiton joukoilla pelästytti kesällä 1968 pahan kerran presidentti Urho Kekkosen.
”On kuin pohjaluukku olisi pudonnut jalkojen alta”, hän kuvasi tuntojaan
päiväkirjalleen pohtiessaan sitä, että takasiko Neuvostoliiton kanssa sopimusten
ja korkeantason luottamuksellisten henkilösuhteiden varaan rakennettu politikka
Suomen turvallisuuden vai saattoiko Neuvostoliitto lähettää panssarinsa myös
Suomeen, jos koki, että maa oli vaarassa luisua liiaksi länteen.
Suomen ulkopolitiikkaa on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn
1944 välirauhasta rakennettu sen pitkän linjan varaan, jossa Suomen ja itäisen
suurvallan suhteet hoidetaan sopimusten ja valtionjohdon toimivien henkilösuhteiden
avulla. Samaa pitkää linjaa on itse asiassa jatkunut myös nykyinen
presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin.
Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti
Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa
tunnustusta edeltäjänsä tavalle hoitaa idän suhteita.
Tulevat viikot näyttävät, että mihin suuntaan lännen ja Venäjän
välit ovat matkalla. Kärjistääkö tämänpäiväinen kansanäänestys tilannetta
entisestään vai löytyykö lopulta halua lähteä etsimään voimannanäytön jälkeen diplomaattista ratkaisua?
Suomen rooli Euroopan Unionin jäsenenä
on nyt toinen, kun kesällä 1968 neuvostopanssarien ajaessa Prahan kaduille. Presidentti
Urho Kekkosen 45 vuotta sitten käymien pohdintojen tavoin Suomessa joudutaan jälleen
kuitenkin pohtimaan, että miten naapurissa olevan suurvallan toimet Euroopan toisella
lailla heijastuvat maamme asemaan sekä Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin
suhteisiin ja mitä johtopäätöksiä tästä mahdollisesti tulee vetää.
Mitenkä laillinen on Ukrainan uusi hallitus. Joka syntyi väkivaltaisten mellakoiden seurauksena. Se on kansainvälisen oikeuden mukaan laillinen koska Obama ja Merkel tunnustavat sen. Vain siksi. Ja onko presidentti Janukovitsh erotettu laillisesti. Ja kansoilla on oikeus laillisesti monien mielestä järjestää kansanäänestyksiä. Siitä on Suomessakin professorit olleet myös sitä mieltä, ettei kansanäänestys ole lain vastainen. Se on sitten tulkintakysymys, kenen lakia missäkin noudatetaan. Kiinassa rikotaan kansainvälisiä lakeja tämän tästä. Eikä se juurikaan ketään kiinnosta.
Ja miksi ukrainalaisten riita vaikuttaisi Suomen ja Venäjän suhteisiin.
Lopultakin kyse ei ole laillisuudesta vaan mitä ihmiset Ukrainassa haluavat. Suomessa on vahvana mielipide, etteivät ukrainalaiset halua venäläisiä. Mutta se on vain suomalaisten oma sisäpoliittinen peli. Mitä ukrainalaiset haluavat oikeasti. Vastaus riippuu keltä kysytään.
Ilmoita asiaton viesti
Mitä ilmeisimmin tästä on, jollei pahemmin käy, seurauksena uusi voimatasapaino, balance of Power. Kansainvälisissä suhteissa ainoastaan voimatasapaino voi taata rauhan. Tämä on tosi ikivanha ja ikävä teoria maailmasta, mutta tietysti voidaan sanoa, että Se ja vain Se on toiminut kaikenlaisten valtakuntien välisissä suhteissa tuhansia vuosia.
Suomen pitäisi sitten asemoitua Euroopan uuteen voimatasapainoon. Puolueettomuus ei oikein käy, jos maa kerran ei ole puolueeton. Suomen pitkää linjaa ei tässä myöskään ole. Kylmän sodan aikana puolueettomuusasema ja sen tunnustaminen Neuvostoliiton taholta oli Suomen ulkopolitiikan päätavoite. Kekkonen ei tätä tunnusta koskaan saanut. Gorba tunnusti Suomen puolueettomuuden Koivistolle. Nyt tästä puolueettomuudestakin on sitten luovuttu. Jos Suomi haluaa säilyä EU-maana, olisi syytä liittyä Natoon.
Ilmoita asiaton viesti
” Ja kansoilla on oikeus laillisesti monien mielestä järjestää kansanäänestyksiä. Siitä on Suomessakin professorit olleet myös sitä mieltä, ettei kansanäänestys ole lain vastainen. Se on sitten tulkintakysymys, kenen lakia missäkin noudatetaan. ”
Olen pitkälti sitä mieltä, että kansoilla on oikeus järjestää äänestyksiä itsenäistymisestä tai toiseen valtioon liittymisestä.
Krimin tapauksesta tämän arvon vie se, että (1) äänestyksessä ei ole todellisia vaihtoehtoja. (2) Se tapahtuu Venäjän miehityksen alaisena. (3) Venäjän hallinto tuskin on muuttanut asenteitaan sen suhteen, saavatko nyt Venäjään liitetyt alueet vastaavasti järjestää haluessaan äänestyksiä Venäjästä eroamisen suhteen.
Esimerkiksi saavatko Krimin asukkaat esim 10v jälkeen halutessaan järjestää uuden äänestyksen Venäjästä eroamisesta? Mitä luulette?
Ilmoita asiaton viesti
”Tulevat viikot näyttävät, että mihin suuntaan lännen ja Venäjän välit ovat matkalla. Kärjistääkö tämänpäiväinen kansanäänestys tilannetta entisestään vai löytyykö lopulta halua lähteä etsimään voimannanäytön jälkeen diplomaattista ratkaisua?”
Mielestäni yllä olevaa tulisi peilata Venäjän strategisiin tavoitteisiin. Mihin Venäjä pyrkii ? Tuskin näissä strategisissa tavoitteissa sen rajojen ulkopuolella olevien venäläistaustaisten ihmisten hyvinvointi on tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiä. Jos venäläisten yksittäisten kansalaisten hyvinvointi olisi tärkeimpiä tavoitteita, niin luulisi, että Venäjän rajojen sisäpuolella riittäisi ensialkuun riittävästi tehtäviä.
Oman näkökulmansa Venäjän strategisiin tavoitteisiin antaisi arvio siitä mihin sen asevoimien 500 miljardin euron uudistamisohjelma tähtää. Mitkä tämä venäläiselle yhteiskunnalle erittäin kalliiksi tulevan ohjelman tavoite on ja miksi se on niin tärkeä ? Olisiko edes osalle niistä rahoista muuta käyttöä Venäjälle ?
Ukrainan tilanteeseen liittyen voi myös kysyä mikä on Venäjän seuraava strateginen siirto, jos se onnistuu tavoittteissaan Ukrainassa ?
Vapaata kaupankäyntiä ja yksilön vapautta korostavassa lännessa tuskin on tarvetta tässä globaalissa taloudellisessa ympäristössä ehdoin tahdoin kiristää tilannetta. Toisaalta lännessä nähdään, että valtioiden tulisi toimia kansainvälisten sovittujen sääntöjen ja lakien mukaisesti. Ei toki voi väittää etteikö näitä sääntöjä olisi rikottu lännen suunnastakin, esimerkiksi Irakissa.
Oma näkökulmansa on vielä Venäjän tunne siitä, että Nato -maiden laajeneminen sen rajoille aiheuttaa sen sotilaspoliittiikan toteuttamiselle haasteita. Tässä Venäjän ongelmana on se, että kaikki nämä uudet Nato -maat ovat itse halunneet vapaaehtoisesti liittyä Nato:on. Kysymys on, onko Venäjällä oikeus vaatia ympärilleen ei – Nato -maiden turvallisuusvyöhykkeitä ? Tällaista oikeutta kansainvälinen laki tuskin tuntee. Se oikeus syntyy ilmeisesti ainoastaan aseellisen voiman käytön uhkaamisen kautta.
Ilmoita asiaton viesti
Suomen tilanne on vakiintunut, joten meillä on rauhallista, mutta kehitystä pitää seurata.
Ilmoita asiaton viesti
Suomen ulkopolitiikka perustuu käsitykseni mukaan vahvasti niin YK:n peruskirjaan kuin ETYK:n periaatteisiin. Jos nyt ollaan maailmassa, jossa ollaan luopumassa noista periaatteista, niin se tarkoittaa siirtymistä maailmaan, jossa vahvat tekevät tahtovat ja heikot kärsivät, mitä heidän on pakko kärsiä.
Huolestuttavinta Venäjän toiminnassa on se, että liittämällä Krimin itseensä Venäjä rikkoo useita sopimuksia, joita se on allekirjoittanut. Näitä ovat edellä mainitut YK:n peruskirja, ETYK:n periaatteet sekä sopimukset, jotka Venäjä on solminut muiden entisen Neuvostoliiton tasavaltojen kanssa.
YK:n peruskirja 1945:
https://www.unric.org/fi/perustietoa-yksta/13
YK:n peruskirjan 1. ja 2. artikla määrittelevät YK:n roolia rauhan ylläpitäjänä. Venäjä on rikkonut näitä artikloja vastaan. YK:n peruskirjan artiklat 33 – 51 käsittelevät sitä, miten rauhaa käytännössä ylläpidetään ja millainen rooli YK:lla on tässä prosessissa. Venäjä ei välittänyt näistä artikloista mitään, vaan lähetti sotilaansa Krimille.
ETYK:n perusperiaatteet 1975:
http://en.wikipedia.org/wiki/Helsinki_Accords
ETYK:n perusperiaatteille perustuu nykyään sen pohjalle tehdyn ETYJ:n toiminta. Näitä perusperiaatteita ovat valtioiden suvereeni tasa-arvoisuus, pidättäytyminen uhkauksien ja voiman käytöstä, valtioiden rajojen koskemattomuus, valtioiden alueellinen koskemattomuus, riitojen rauhanomainen ratkaiseminen, puuttumattomuus toisten maiden sisäisiin asioihin, ihmisoikeuksien kunnioitus, kansojen itsemääräämisoikeus, yhteistyö valtioiden välillä ja valtioiden velvollisuuksien täyttäminen hyvässä tahdossa kansainvälisten lakien mukaan.
Venäjän toiminta Krimillä rikkoi näitä periaatteita raskaasti ja samalla on muistettava, että niin Venäjä kuin Ukraina ovat ETYJ:n jäseninä sitoutuneet kunnioittamaan näitä periaatteita toisia jäsenmaita kohtaan.
Seuraava rikottu sopimus on Alma-Atan protokolla vuodelta 1991:
http://lcweb2.loc.gov/frd/cs/belarus/by_appnc.html
Yksi Alma-Atan protokollan keskeisiä kohtia on alueellisen koskemattomuuden ja vallitsevien rajojen kunnioitus. Protokollan ensimmäinen artikla korostaa tätä asiaa vahvasti.
Se, että Venäjä ei kunnioita tekemiään sopimuksia tarkoittaa Suomen näkökulmasta, että Venäjää on tarkasteltava Suomelle turvallisuuspoliittisena uhkana. Historia tuntee esimerkkejä johtajista, jotka aloittivat Euroopassa poliittisen uhkapelin ja pääsivät sangen pitkälle ennen kuin joku pisti rajan heidän toimilleen. Mielestäni Krimin suhteen Venäjä astui tällaisen rajan yli ja tämä tarkoittaa sitä, että kansainvälisen yhteisön tulee antaa Venäjälle vahva signaali siitä, että tällaisia toimia ei katsota hyvällä.
Ilmoita asiaton viesti
Tilanne maailmassa on arvaamaton, johtuen pääosin taloudellisista syistä, eikä kysymys ole mistään pienestä poliittisesta kahinasta Euroopan itäosassa. Venäjän nuorella johtajalla ei ole, ainakaan vielä, riippuvuusongelmia. Hänellä on näytön puutteesta johtuva identiteettiongelma, nippu sisäpoliittisia ongelmia ja maan lähialueilla tapahtuvista muutoksista johtuva turvallisuusongelma, joihin Suomi ei nyt liity millään tavalla. Suomessa on syytä olla, virallisesti ja viraattomasti, lausumatta yhtään mitään, maiden suhteita vähääkään ärsyttäviä kommentteja, kaikilla tasoilla. Lähihistoriamme kertoo, sopimuksiimme nojaten, tai ilman niitä, asemamme Euroopan laidalla. Ilman niitä, kohtalomme olisi mielikuvituksemme varassa, mutta ainakin toisenlainen, kuten kohtalomme mahdollisten tulevienkin sopimustemme varassa.
Ilmoita asiaton viesti
Suomi kuuluu kiinteästi Euroopan Unioniin.
Tämä edellyttää myös tiukan paikan tullen pysymistä poliittisesti EU:n rintamassa.
Jos Suomi tästä lipeää, niin voi vain arvata, mihin kategoriaan Suomi palaa. Saksalaisillahan on sille hyvä termi. Lipeäminen EU:n yhtenäisestä rintamasta, tarkoittaisi silloin että me paitsi fyysiesti, niin myös poliittisesti olisimme Euroopan reunalla taas keikkumassa.
Siitä keikkumista on Suomi saanut harrastaa aivan riittävästi sodanjälkeiset 45 vuotta. Vaikka siitä ehjin nahoin selvittiin, niin usein selviäminen yksin naapurin kanssa oli aikamoista tasapainoilua eikä olemisen varmuus ollut ollenkaan itsestään selvää.
Se, että Suomi lipeäisi EU:n rintamasta sopisi tietenkin vallan mainiosti Putinille ja Venäjän nykyhallinnolle. Heidän mielestään asiathan voitaisiin jatkossa sopia kahden kesken ilman että siinä mitään EU:ta tarvittaisiin väliin.
Ilmoita asiaton viesti
Oranssi vallankumous oli farssi. Ukrainan venäjänkielinen väestö menetti oikeutensa äidinkielellään palveluihin ja jopa venäjänkieliset televisiokanavat kiellettiin. Nyt ihmiset ovat osassa maata hyvin vihaisia ja eivät halua uusia vallanpitäjiä. Ehkä pitäisi keskustella myös siitä mikä Ukrainassa on vialla. Siellä ei taida onnistua balttien kaltainen ”puhdistus” venäläisyydestä. Ei se ole kyllä onnistunut Balttiassakaan.
Ilmoita asiaton viesti
Ukrainan oranssinen suuntaus/johto sai kokea vaikeita venäläisen puolen Yanukovich & co:lta, joten vaa’an kielen käännyttyä taas oranssille puolelle, tasapainoa lähdettiin hakemaan tavalla, joka taas suututti saavutetuista eduistaan ja niihin liittyneistä Venäjä-tavoitteistaan kiinni pitävää venäläisvästöä.
Saattaa olla, että tapaus Yanokovich kaikkine piruetteineen oli Venäjän yritys saada koko Ukraina takaisin suuren äiti-Venäjän helmaan – pikku hiljaa ”laillisesti”. Ukrainalainen vastarinta teki tämän hankalaksi, joten tapahtui siirtyminen selkämpään toimintaan asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, etteivät oranssiset voisi saada aikaa ja mahdollisuutta rakentaa omia realiteettejään ”maastoon”. Tässäkin tietysti tarvitaan demokraattisten toimien verho voimapolitiikan laillistamiseksi, että kaikki näyttäisi ”oikealta”.
Suurvaltapolitiikka on – ainakin idässä – intialaisen kulttuurin mukaista voimapolitiikkaa, jossa kaikki keinot ovat sallittuja, koska ei ole muita absoluuttisia arvoja kuin oma etu. Etua ajetaan tilaisuuden tullen. Alueita vallataan, jos se tuntuu tarpeelliselta.
Ainoa tapa, jolla tätä imperialistista halua voi hillitä, on luoda etuja suurempi menetysten mahdollisuus tai toisaalta muunlaisten, epäsuorempien etujen, esimerkiksi taloudellisten etujen suurempi mahdollisuus.
Tällaisessa toimintaympäristössä Suomen asemoituminen viisaasti on todella vaikeaa. Johtajuuden kausivaihtelut luovat omat lisäpaineensa. Seuraavan stalinin, keskeisemmässä Euroopassa hitlerin ilmestyminen on näet vain ajan kysymys. Rakenteiden valmistuttua vallan näet kaappaa se, joka pystyy siihen turhia ujostelematta.
Jo pientenkin, mutta varsinkin suurten kokonaisuuksien johtajuus tekee helposti temput. Valta näet turmelee, täydellinen valta täydellisesti.
Ilmoita asiaton viesti
”Suomi kuuluu kiinteästi Euroopan Unioniin.”
Suomi ei ole tästä unionista saanut kuin ongelmia, järkevää olisi miettiä vanhaa puolueettomuuslinjaa joka ei tarkoita mielistelyä kuin ehkä IKL perillisissä.
Ilmoita asiaton viesti
Ville Jalovaara kirjoitti:
”Suomen rooli Euroopan Unionin jäsenenä on nyt toinen, kun kesällä 1968 neuvostopanssarien ajaessa Prahan kaduille. Presidentti Urho Kekkosen 45 vuotta sitten käymien pohdintojen tavoin Suomessa joudutaan jälleen kuitenkin pohtimaan, että miten naapurissa olevan suurvallan toimet Euroopan toisella lailla heijastuvat maamme asemaan sekä Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin ja mitä johtopäätöksiä tästä mahdollisesti tulee vetää.”
Blogissa esitetään pohdintoja ja kysymyksiä, mutta ei tarjota vastauksia.
Mikä on blogistin neuvo tässä tilanteessa, jossa Venäjä on yllättänyt unionin jyrkillä toimenpiteillään? Olisiko syytä perustaa EU:n yhteinen puolustus vai olisiko Suomen mentävä mukaan Natoon, jossa useimmat EU-maat ovat jo valmiiksi?
Vai olisiko Suomen jäätävä nykymalliin yksikseen ihmettelemään? Venäjän eurooppalaisista naapurimaista Naton ulkopuolella ovat vain Valko-Venäjä, Ukraina – ja Suomi. Onko Suomi oikeassa seurassa?
Ilmoita asiaton viesti