Globaalin talouseliitin vahvistuminen vaatii kriittistä vastinetta

Rikkaiden varakkuus – ja samalla valta – on ollut viime vuosikymmeninä kasvussa suhteessa muuhun väestöön. Vuonna 2009 maailman 380 rikkainta omisti yhtä paljon varallisuutta kuin köyhin 50 prosenttia ihmiskunnasta yhteensä. Oxfam raportoi globaalin eriarvoisuuden jyrkentyneen entisestään vuoteen 2018 mennessä: tuolloin vain 26 miljardöörin omaisuus riitti vastaamaan maailman koko köyhimmän väestöpuoliskon varallisuutta. Superrikkaiden nousu on ollut vahvaa. (Inequality.org, n.d.)

Toinen rikkaiden suhteellista valtaa vahvistanut tekijä ollut valtioiden velkaantuminen. Superrikkaille ja suuryrityksille voisi siten arvata avautuvan entistä enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Antaako kenties koronapandemian aika lisävaloa tällaiseen pohdintaan?

Piketty tarjosi kokonaiskuvan

Ranskalainen ekonomisti Thomas Piketty (2014) summasi Capital in the Twenty-First Century -kirjassaan keskeiset historialliset trendit tällaisista kysymyksistä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa tulo- ja varallisuuserot kasvoivat länsimaissa huippulukemiin. Toisen maailmansodan jälkeen elettiin verrattain tasa-arvoisia vuosikymmeniä, kunnes 1980-luvulta lähtien taloudelliset erot ovat kasvaneet voimakkaasti.

Yksi Pikettyn (2014, 165) kiinnostavista kaavioista koskee julkista ja yksityistä pääomaa niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. 1970-luvulla julkista pääomaa (public capital) löytyi näistä molemmista merkittävissä määrin, mutta vuoteen 2010 mennessä sen arvo oli velat huomioiden painunut nollan tuntumaan. Samalla yksityisen pääoman arvo oli noussut niissä molemmissa suhteessa kansantuloon (national income), Euroopassa jopa enemmän kuin Yhdysvalloissa.

Monipuolista jatkokeskustelua näistä aiheista löytyy esimerkiksi After Piketty -kirjasta vuodelta 2017. Karua oppia uudemmille analyyseille tarjoavat osaltaan euroalueen velkakriisi (noin 2010–12) sekä Yhdysvaltoja ja globaaleja markkinoita ravisuttanut finanssikriisi. Hätkähdyttävää kuitenkin on, että talouseliitti on viime aikoina jälleen vahvistunut. Kriittinen arviointi tästä kehityskulusta näyttää jääneen osin koronapandemian sekä erinäisten pienempien ja suurempien selkkausten varjoihin.

Tämän postauksen jo kirjoitettuani huomasin, että täällä Uudessa Suomessa Henri Alakylä on valottanut rahavaltaa Suomen kannalta kiinnostavasti juuri äsken, mutta laajassa aiheessa riittäisi kyllä monelle tutkittavaa. Tärkeää on hahmottaa globaalia kokonaiskuvaa, mikä toki vaatii hieman perehtymistä.

Oxfam: eriarvoisuus kasvanut edelleen

Oxfam (Jan 2022, 2) avaa Inequality Kills -raporttinsa tiivistelmän seuraavasti: ”Maailman 10 rikkaimman miehen (men) varallisuus on kaksinkertaistunut pandemian alkutilanteeseen verrattuna. Ihmiskunnan 99 prosentin tulot ovat puolestaan laskeneet COVID-19-viruksen vuoksi.” Raportin lehdistötiedotteessa Oxfam (17 Jan 2022) siteeraa Forbesin listaa, jonka mukaan kymmenen rikkaina miestä ovat: Elon Musk, Jeff Bezos, Bernard Arnault & family, Bill Gates, Larry Ellison, Larry Page, Sergey Brin, Mark Zuckerberg, Steve Ballmer ja Warren Buffett.

Varallisuutta on tosiaan kasaantunut juuri miehille: 252 miestä omistivat sitä ”enemmän kuin miljardi naista ja tyttöä Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Karibian alueella yhteensä” (Oxfam, Jan 2022, 7). Kaikkiaan pandemian aikana miljardöörien joukkoon tuli uusi jäsen joka 26. tunti. Samalla yli 160 miljoonaa ihmistä painettiin köyhyyteen projektion avulla lasketusti (ibid., 8).

Rokotteiden puute on ollut Oxfamin mukaan yksi suuri ongelma köyhissä maissa. Tästä pitäisi kirjoittaa joskus erikseen yrittäen selvittää päivitetysti, miten rokotekattavuus vastaa ylimääräistä kuolleisuutta ja muita relevantteja kriteerejä eri maissa. Kuitenkin jo siksi, ettei terveydenhuoltoon ylipäänsä päästä riittävästi köyhissä maissa, arvioidaan 5,6 miljoonan ihmisen kuolevan vuosittain. Niin ikään osin taloudelliseen köyhyyteen liittyen Oxfam arvioi nälän tappavan vähintään 2,1 miljoonaa ihmistä vuosittain. (ibid., 12)

Sittemmin nälkä- ja ruokaturvahaasteet ovat kärjistyneet edelleen. Loppukeväällä Oxfam (23 May 2022) raportoi Pandemic creates new billionaire every 30 hours -lehdistötiedotteessaan oleellisten hyvinvointituotteiden hintojen nousseen nopeammin kuin vuosikymmeniin. Samalla ruoka- ja energiasektorin miljardöörit ovat rikastuneet. Ennätyskorkeat ruuan hinnat ovat johtaneet poliittisiin levottomuuksiin Sri Lankasta Sudaniin.

Myös Maailmanpankki huolissaan eriarvoisuuksista

Inequality and Shared Prosperity -sivustonsa yleiskatsauksessa Maailmanpankki (World Bank, updated 26 Apr 2022) kirjoittaa, ettei maailma tule pääsemään eroon äärimmäisestä köyhyydestä, ellei eriarvoisuuksia vähennetä oleellisesti. Ajanjaksolta 2012–2017 on tärkeää hyvääkin kerrottavaa: niistä 91 kansantaloudesta, joista dataa on ollut saatavilla, 74 tapauksessa tulot kasvoivat väestön köyhimmän 40 prosentin keskuudessa.

Sen sijaan vuonna 2021 tämän väestönosan (alin 40 %) tulot jäivät 6,7 prosenttia projektioita alhaisemmiksi. Varakkaimman 40 prosentin väestönosan keskuudessa tappiota projektioihin nähden tuli vain 2,8 prosenttia. Osatekijä oli töiden menettäminen juuri alemmissa tuloluokissa useammin kuin ylemmissä. (ibid.)

Inequality.org-sivusto (n.d.) tekee myös seuraavan globaalin tason vertailun: ”Oxfamin mukaan miljardöörien varakkuus kasvoi 18.3.2020 alkaen saman vuoden loppuun mennessä 3,9 biljoonalla (trillion) Yhdysvaltain dollarilla. Samalla työntekijöiden palkat globaalisti yhteensä laskivat 3,7 biljoonalla (trillion) dollarilla.” Oxfam (2022, 20) kertoo lääkejättien olleen vahvasti mukana superrikkaiden luomisessa, esimerkiksi Googlen ja Facebookin lisäksi.

Valtioiden velkaantuminen ollut laukalla

Olen nostanut valtioiden ja ylipäänsä julkisen sektorin velkaantumishuolen esille vuosien mittaan eri yhteyksissä. Matkan varrella olen toki oppinut lisää siitä, miten suuret keskuspankit kykenevät hallitsemaan sen riskejä monilta osin. Kuitenkaan valtioiden velkaantumista ei ole saatu kontrolliin, ei ainakaan tavalliselle ihmiselle ymmärrettävällä tavalla. Eikä kriittisen keskustelun ote saisi herpaantua, ellemme halua jättää yhteisiä raha-asioitamme enenevästi globaalin talouseliitin hoidettavaksi.

Maailmanpankin tutkimuksen mukaista 77 prosentin velkamäärää suhteessa bruttokansantuotteeseen voinee käyttää jonkinlaisena merkkipaaluna. Tällaisilla veloilla on taipumus jo vähintään hidastaa taloutta. Yli 130 prosentin velka-BKT-suhde oli vuonna 2021 esimerkiksi Japanissa (257%), Kreikassa (207 %), Italiassa (159%) ja Yhdysvalloissa (133 %). (Amoros 2022)

Reaaliaikaisen valtiokohtaisen ja globaalin velkatilanteen voi tarkistaa The Economistin (2022) sivulta. Suomelle löytyy sieltä public debt -lukemaksi USD 133 283 060 109 eli henkilöä kohden noin USD 24 500. Tämä tarkoittaa 52.1 prosenttia BKT:sta. Valtiokonttori (2022, päivitetty 7.7.) kertoo saman suuntaisesti Suomen valtionvelan olleen vuoden 2021 lopussa 50,9 % BKT:sta. Velka on ollut pari vuotta euromääräisesti selvästi koholla.

The Economist kysyy globaalissa katsauksessaan myös, onko velasta haittaa. Näin on ainakin silloin, kun velka nousee nopeammin kuin talouden tuotto, kuten on viime vuosina paljolti tapahtunut. Tällöin ”korkeampi valtionvelka johtaa valtioita puuttumaan talouselämään ja nostamaan veroja tulevaisuudessa” (ibid.). Eli kyllä tässä helposti lasten piikkiin päädytään elämään, muistuttaisin kuten monesti aiemminkin. The Economist huomauttaa ongelmana voivan myös olla velkojen uudistamisen, mikä tosiaan on ollut monen maan hallitukselle haastavaa.

Tarkkaavaisuutta tarvitaan myös demokratian kannalta

On täysin mahdollista, että kansa sallii melko paljon sekä eriarvoistumista että valtion velkaantumista reilun demokraattisen prosessin kautta. Eriarvoistumisen voidaan katsoa palvelevan kaikkien etua, myös huono-osaisimpien etua kokonaiskasvun kautta. Vastaavasti velkaantumisen voidaan katsoa olevan olosuhteissa X ja Y järkevämpää kuin vyön kiristämisen, vaikkakaan ei olosuhteissa Z ja Å. Useimmat voinevat pitää tällaisia argumentteja kohtuullisen järkevinä ainakin periaatteellisella tasolla.

Dramaattinen taloudellinen eriarvoistuminen johtaa kuitenkin täysin erilaisiin tosiallisiin mahdollisuuksiin köyhille ja rikkaille vaikuttaa oman elämänsä ja yhteiskunnan asioihin. Vaikkapa yhdysvaltalainen filosofin John Rawlsin termein sanottuna reilut mahdollisuudet eivät enää toteudu. Ainakin nuo Oxfamin mainitsemat kymmenen miestä elävät vaikutusmahdollisuuksiltaan tyystin eri maailmassa kuin tavallinen suomalainen kuluttajakansalainen, globaalisti köyhistä puhumattakaan.

Taloudellisten erojen taas kasvettua journalistien ja kansalaiskeskustelijoiden onkin pidettävä erityisen tarkasti silmällä, miten rikkaat voivat käyttää taloudellista valtaansa politiikassa. Oleellista ei kuitenkaan ole se, onko yksittäinen poliittinen vaikuttaja rikas vai köyhä, vaan miten demokraattinen reiluus voidaan ylipäänsä taata dramaattisen taloudellisen eriarvoisuuden aikakaudella.

Ekonomistit pyrkikööt vastaamaan siihen, miten lähellä riskirajoja liikutaan Suomen valtionvelan kohdalla nykyisin. Noissa yli 130 BKT-prosentin velkamaissa on puolestaan vaikea kuvitella riskien olevan täysin hallussa, varsinkin kun samalla painavat päälle energian hinnan nousu ja inflaatio ylipäänsä.

Globaalilta talouseliitiltä varmaan ratkaisukeinoja löytyy. Kun sain kerran tavata Genevessä erästä The Global Fundin johtotason henkilöä, sain osaltani tuntumaa tällaiseen kohteliaaseen itsevarmuuteen. En ihmettelisi, jos esimerkiksi Bill Gatesin, George Soroksen ja Mark Zuckerbergin rahoittamien säätiöiden merkitys päätöksenteossa kasvaisi entisestään, joskus hyvässä ja joskus pahassa, ja tietenkin suuryritysten merkitys.

Elon Muskin koeponnistus ostaa Twitter on tarjonnut kiinnostavasti hieman erilaisen, avoimuutta lisäävän sysäyksen poliittiseen kenttään. Länsimaisen demokratian sijaan voimme kuitenkin joutua yhä useammin puhumaan joissain suhteissa länsimaisesta oligarkiasta (harvainvallasta) tai plutokratiasta (rahavallasta).

Lähteet

Boushey, H., DeLong, J.B. & Steinbaum, M. (eds.). 2017. After Piketty: The Agenda for Economics and Inequality. Cambridge, MA: The Harvard University Press.

Piketty, Thomas. 2014. Capital in the Twenty-First Century. Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University Press.

(Nettilähteet löytyvät suoraan tekstilinkeistä.)

+2
villepaivansalo

Kirjoittaja on teologian tohtori (2005), teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti (2010) ja Diakin lehtori (2021-, v. 2022 lyhennetyllä työajalla).

Kulttuurit ja etiikka -aloite: tavoitteena uskontojen, kulttuurien ja kestävän oikeudenmukaisuuden käytännöllinen ymmärtäminen (https://culturesethics.wordpress.com).

Uuden Suomen blogistina kirjoitan ensisijaisesti sosiaalieettisen tutkimustaustani pohjalta, tai miten itse parhaaksi näen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu