Miksi Ahvenanmaan demilitarisointia ei purettu 1990-luvun alussa?

Kysymys Ahvenanmaan demilitarisoinnista on tullut jälleen erittäin ajankohtaiseksi. Nykytilannetta koskevien keskustelujen pohjaksi meillä pitäisi olla mahdollisimman tarkka kuva ymmärrys sitä koskevista sopimuksista ja niiden tulkinnan lähihistoriasta.

Kun yritin tsekata asiasta pääkohdat, huomasinkin siihen liittyvän yllättävän paljon tulkinnanvaraisuutta. Tämä blogipostaus menee siten sarjaan, jossa lähinnä toivon kommentaattorien auttavan tulkinnassa eteenpäin.

 

Ahvenanmaansaarten linnoittamattomuutta ja puolueettomuutta koskeva sopimus (1922)

Tästä ovat sopineet Suomen lisäksi monet tuon ajan valtiot, ”jotta saataisiin takeet siitä, etteivät nämä saaret koskaan tule aiheuttamaan vaaraa sotilaalliselta kannalta[.]” Tässä tarkoituksessa nämä ovat ”päättäneet täydentää sen sitoumuksen sisällystä, jonka Venäjä on antanut 30 päivänä maaliskuuta 1856 Parisissa solmittuun traktaattiin liitetyssä Ahvenanmaan saaria koskevassa sopimuksessa, mainittua sitoumusta kuitenkaan loukkaamatta[.]

Sopimuksen 1 artiklan mukaan Suomi ”sitoutuu siis olemaan linnoittamatta Ahvenanmaan saariksi nimitettyä Suomen saariston osaa”. Sen sijaan siltä osin, mitä on sovittu nimenomaan Venäjän kanssa, olisi katsottava sopimushistoriaa 1800-luvun puoliväliin asti. Silloinhan Suomea ei ollut itsenäisenä valtiona vielä olemassakaan.

 

SOPIMUS Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä Ahvenanmaan saarista (1940

Tässä ovat osapuolina ”Suomen Tasavallan hallitus toiselta puolen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton hallitus toiselta puolen[.]”

Sen 1 artiklan mukaan ”Suomi sitoutuu demilitarisoimaan Ahvenanmaan saaret, olemaan linnoittamatta niitä sekä olemaan asettamatta niitä muiden valtioiden aseellisten voimien käytettäväksi.

Tämä merkitse myöskin, ettei Suomi eivätkä muutkaan valtiot saa Ahvenanmaan saarten vyöhykkeellä tai sinne rakentaa mitään sotilas- tai laivastorakennusta tai -tukikohtaa, mitään sotilasilmailurakennusta tai -tukikohtaa eikä mitään muutakaan sotilastarkoituksiin käytettävää laitetta ja että saarilla olevat tykkiperustat on hävitettävä.”

Ensimmäinen kysymys itselleni on tästä, miten tulkitaan sopimuksen relevanssi Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi.

Toinen kysymykseni koskee sitä, että ”muutkaan valtiot” eivät saa rakentaa alueelle ”mitään muutakaan sotilastarkoituksiin käytettävää laitetta”. Olisiko joitakin Venäjän virityksiä Ahvenanmaalla ja sen ympäristössä tulkittava tämän sopimuksen vastaisiksi?

Näitä kuvaillaan esimerkiksi Nykysuomen (25.10.2016) Jussi Niinistön haastatteluun perustuvassa artikkelissa. Siinä mainitaan, että Venäjä ei ole vuoden 1921 Kansainliiton päätöksen perusteella laaditun sopimuksen osapuoli.

 

Rusin ja presidentti Niinistön puheenvuorot

Alpo Rusi kysyi Iltalehden (6.1.2019) haastattelussa, miksi demilitariosintia ei purettu Neuvostoliiton hajottua. Hän näki tuolle parhaan mahdollisuuden vuonna 1992 ja piti tämän hukkaamista yhtenä esimerkkinä Suomen puutteellisesta turvallisuuspoliittisten mahdollisuuksiensa tulkinnasta.

Demilitarisoinnin poistamisen seurauksina Rusi mainitsi ensinnäkin nämä: ”1) Venäjän konsulaatti poistuisi Maarianhaminasta, 2) Saaret olisivat Suomen puolustuksen integraali osa, 3) Saarien sotilaallisesta asemasta ei syntyisi spekulaatioita.” Lisäksi hän katsoi, että se olisi vahvistanut Ruotsin puolustusta.

Presidentti Sauli Niinistö puolestaan piti Ahvenanmaan demilitarisointia ”hyvin tarpeellisena” äskettäin Ahvenanmaan itsehallinnon 100-vuotisjuhlassa (Yle 20.10.2021). Hänen mukaansa ”Ahvenanmaasopimus on tasapainoittava voima Ahvenanmaan alueen rauhan kannalta”.

 

Siis mihin tasapaino perustuu ja mitkä ovat sen heikot kohdat nyt?

Oikeustieteen maallikolle jää kuitenkin melko mystiseksi ensinnäkin, miten tuon tasapainottelun sopimustekninen puoli on ymmärrettävä. Jos Suomi esimerkiksi haluaisi sanoutua demilitarisointisopimuksista irti, keitä / mitä valtioita tämä koskisi oikeudellisesti? Jos nimittäin asia esimerkiksi ei koskisi nyky-Venäjää, vaan vain rajattua joukkoa länsimaita, sopimuksen purkaminen olisi toki niin halutessamme oleellisesti helpompaa.

Toiseksi tietenkin kiinnostaisivat eri skenaariot siitä, miten turvallisuuspoliittisen tasapainon olisi tarkoitus säilyä yhtäältä nykyistä sopimustilannetta sitkeästi ylläpidettäessä ja toisaalta mahdollisessa yrityksessä hankkiutua siitä eroon.

Täällä US Puheenvuorossa blogisti Ion Mitter kyseli asiaa jonkin aikaa sitten. Hänen blogipostauksessaan ja sen kommenteissa tuli kiinnostavia näkökohtia ilmi, mutta aika pahasti keskustelu taisi jäädä kesken.

Varmaankin asianosaisissa ministeriöissä nämä asiat ovat kirkkaasti selvillä. Jos tässä kuitenkin haluaisi kansalaiskeskustelijana varautua siihen, että demilitariosointi kyseenalaistetaan, lisäselvyys ei olisi pahitteeksi.

Ion Mitter (15.9.2021):

+4
villepaivansalo

Kirjoittaja on teologian tohtori (2005), teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti (2010) ja Diakin lehtori (2021-, v. 2022 lyhennetyllä työajalla).

Kulttuurit ja etiikka -aloite: tavoitteena uskontojen, kulttuurien ja kestävän oikeudenmukaisuuden käytännöllinen ymmärtäminen (https://culturesethics.wordpress.com).

Uuden Suomen blogistina kirjoitan ensisijaisesti sosiaalieettisen tutkimustaustani pohjalta, tai miten itse parhaaksi näen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu