Poliittissävytteistä väkivaltaa oli jo 70-luvun koulumaailmassa.

Varsinkin somessa käydään kovaa poliittissävytteistä rähinää milloin mistäkin ja jopa väkivallan käyttöä yltiöpäisimmät vaikuttavat pitävän eräänä ratkaisuna joihinkin asioihin. Ei mitään uutta, sillä pienimuotoisella poliittisella väkivallalla on meilläkin pitkä ”kotikutoinen” historia jo ihan koulumaailmasta.

Muistan miten 70-luvulla jotkut nuoret ehkä kotitaustansa vuoksi ryhtyivät kokoomusnuoriksi. Siihen aikaan monellakaan koululaisella tai nuorella ei juuri ollut kosketuspintaa poliittisiin järjestöihin ja sen vuoksi nuo Kokoomusnuoret tuntuivat jotenkin kovasti menestyviltä vaikka eipä se ainakaan heidän koulumenestyksessään juuri näkynyt.

He tietysti yrittivät esiintyä fiksuina ja hyvinä, taisipa jollain olla oikein pikkutakkikin päällä, mikä 15-vuotiaalle oli kyllä hieman erikoinen valinta. Fiksuus oli kuitenkin vain pintakiiltoa, ja toki heilläkin oli omat sosiaaliset jännitteensä ja omat inhokkinsa koulussa. He eivät tietenkään voineet itse lähteä ainakaan tönimistä kummemman väkivallan tielle, koska se olisi tahrannut heidän kilpensä.

Osalla taisi olla vielä sellainen koti, jossa siinä tapauksessa että nuori olisi jäänyt kiinni väkivallasta ja saanut siitä harmia, olisi heidän kotonaan epäilemättä tullut sen seurauksena melkoinen huuto ja ehkä jopa heihin kohdistuvaa väkivaltaa. Toki me kaikki iäkkäämmät muistamme miten tuohon aikaan oli  opettajia, jotka koulussa ja kotioloista puhumattakaan mielellään turvautuivat väkivaltaan.

Useat menestyjänuoret keksivät silloin että he saavatkin käskyläisikseen huonoista oloista olevia ”laitakaupungin poikia”, jotka suorittivat likaisen työn heidän puolestaan. Siihen aikaan osa nuorista kun oli lähtöisin todella surkeista oloista. Olihan se tuollaiselle köyhälle pohjalle suuri hetki kun hän pääsi edes vähäksi aikaa menestyjien loistoon, siinä hän unohti varattomuutensa ja ajatteli onneton jopa kuuluvansa joukkoon.

Kun tuo poika oli menestyjänuorten kehotuksesta käynyt jonkun hänelle osoitetun nuoren kimppuun niin oli selvää, että asiasta saattoi tulla vakavia seurauksia. Pelkkä nuhtelu ei riittänyt vaan siihen aikaan oli matala kynnys, että lastensuojeluviranomainen puuttui asiaan.

Kun tuollainen poika yritti huonolla ilmaisutaidollaan selittää, että toiset olivat hänen käskeneet hakata jotain nuorta, niin kukapa häntä uskoi. Huonoissa ryysyissään, risaisine hampaineen, kehnoine koulumenestyksineen ja kaikin puolin muutenkin surkean oloisena hän oli sosiaaliviranomaisten silmissä nuori, jonka oikea osoite oli poikakoti. Niinpä hänet repäistiin irti kotoaan, perheestään ja koulukavereistaan. 70-luvun maailmassa hänen haaveensa ammattikoulusta tai muista opinnoista katkesivat siihen paikkaan.

Mitä tekivät menestyjänuoret? He kovasti paheksuivat tuollaista hulttioita ja jatkoivat seuraavien kanssa samaan malliin.

Pitkä tarina, mutta ettei vain olisi niin että nykyään on sama meno politiikassa. Ovelat menestyjät saavat yllytettyä alempiarvoiset ja heikoilla tiedoilla olevat henkilöt pahimmillaan hyvinkin äärimmäisiin tekoihin. Mutta kun joku yksinkertainen lähtee käyttämään oman käden oikeutta ja pahoinpitelee tai jopa surmaa jonkun vihansa keskellä, niin tuomioistuin onkin hyvin huumorintajuton. Entä puolustavatko nuo menestyjät heitä silloin?

Tätä taustaa vasten on ehkä sittenkin parempi että koitetaan hoitaa asiat järjestäytyneen yhteiskunnan keinoin. Keinot voivat olla joskus hiukan hitaita, mutta lopputulos on parempi kuin siinä tapauksessa, että lähtisimme oman käden oikeuden tielle.