Suomi vuodesta 1968 eteenpäin ilman Urho Kekkosta
Jos Urho Kekkonen olisi väistynyt presidentin tehtävistään vuonna 1968 kun hän oli ollut kaksi kautta Tasavallan presidenttinä niin kuinka Suomen kehitys kansakuntana olisi siitä eteenpäin mennyt? Joitain voi tälläinen spekulointi , jossitteluksi he sitä nimittävät, ärsyttää turhana. Ehkä se sitä onkin mutta eikö kontrafaktualismi ole yksi tapa keskustella historiasta? Itseäni hieman oudoksuttaa se tapa jolla menneisyys on tuomittu varsinkin viime vuosina kun ns. suomettuneisuus on ollut valokeilassa. Kekkosta on usein moitittu läpämädäksi vehkeilijäksi ja varmaan osa voi pitää paikkansakin mutta koko totuus se ei ole. Totta kuitenkin lienee että Kekkosen toiminta voimistui sisäpolitiikassakin yli parlamentarismin juuri 60-luvulta alkaen. On myös muistettava että Tasavallan presdentin valtaoikeudet olivat huomattavasti suuremmat kuin nykyään.
Miten Suomen kehitys olisi edennyt vuodesta 1968 ilman Kekkosta? Olimme suuren naapurin kyljessä ja YYA-sopimuksella sidottu siihen. Vuosi 1968 oli hullu vuosi levottomuuksineen koko Euroopassa. Ja alkusyksystä 1968 panssarivaunut tunkeutuivat Prahaan kun tämä naapurimme kävi kurinpalautusta suorittamassa.
Vuonna 1968 alkanutta kautta Kekkonen muuten piti ehdottomasti viimeisenään. Sanoihan hän vaalikampanjansa avaustilaisuudessa 8. joulukuuta 1967 ”Jos olen vuonna 1974 vielä kantaani lausumassa, niin ehdokkaaksi en halua enkä suostu. Tämä on hyvä tietää jo ajoissa, että puolueet ja naiset ja miehet voivat ottaa sen tulevassa toiminnassaan huomioon. Mutta kävi sitten niin että hän ei osannut luopua vallastaan kuin vasta pakon edessä sairauden murtamana 1980-luvun alussa.
Joten varsinainen kysymys: kuinka arvioisit Suomen valtiollisen kehityksen maailmassa tapahtuneen vuodesta 1968 alkaen edellyttäen että presidentti Kekkonen olisi väistynyt tuolloin.
Mielenkiintoinen kysymys.
Voisi ajatella, että osallistumisen ollessa pitempiaikaista ja valtaakäyttävää… seurauksia tosiaan olisi tuota ajatellen helpompaa tehdä.
Olisi aidommin jotain mitattavaa ja vastattavaa siitä, mitä on tullut tehtyä, ja aikaansaatua.
Samalla tapaa voi tehdä vaikuttavuusinventaarioita yleisemminkin.
Kun tila ja trendi tiettyä… ja tämä alkaa käydä varmemmaksi, tarkasteltava sitä, mitä on taustalla.
Vaikeita analyyseja voi odottaa, mutta mihinkäs näistä pääsee, jos tällaista toimijuutta halutaan pitää matkassa.
Ettei Kekkosia enempää, ei tosiaan tarkoita sitä, ettei Kekkosen tapaisia ilmenisi, ja jos ei oikein… kyseessä jokin Helvetillisemmin ilmenvävä K-tapaus, tai taivaallisemmin. Ehkä noita molempia on.
Muuten valveutuneisuus varmasti jotain. Yleensäkin jos toimintaa ajattelee tietoisilta osin, melkein oltava läsnä siinä, että vaikuttavuutta voi odottaa.
Tiedostamattoman toisella puolen… tarvitaan kokemus ja tatsimahdollista. Ei sen ihmeempää.
Kun toisaalta tietää, että juuri ongelmakoettavat ovat siivottavia, ja satsaus t ähän… meiningeissä on tosiaan jotain hyvin ”potentiaalista”, ihan peruslähdöllisesti.
Ilmoita asiaton viesti
Ehkä pitäisi lähteä siitä, että kuka olisi tullut Kekkosen tilalle?
Kekkonenhan piti sanansa, hän ei asettunut ehdokkaaksi, vaikka sitten presidenttinä päätyi jatkamaankin.
Ilmoita asiaton viesti
Jos Kekkonen olisi luopunut jo 1968, SDP olisi saanut vallan aikaisemmin ja näin Suomen tuho olisi tapahtunut ennen 1990-luvun lamaa.
Ilmoita asiaton viesti
Mielenkiintoisia näköaloja blogisi herättää…
Ilmoita asiaton viesti
Kuusikymmentä luvun lopussa ja seuraavallakin oli aika paljon niitä, jotka uskoivat Neuvostoliitton voittoon muuallakin, kuin jääkiekossa.
Olisiko Mauno Koivisto voittanut presidentin vaalit 1974 vai olisiko valitsiamiesten enemmistö valinnut presidentiksi henkilön, joka nauttisi Kremlin suosiota?
Itse veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa, eli presidentiksi olisi valittu Ahti Karjalainen.
Kuinka Suomen olisi sitten käynyt?
Ilmoita asiaton viesti
”Olisiko Mauno Koivisto voittanut presidentin vaalit 1974…”
– Entä ajanjakso 1968-1974, johon blogi ensisijaisesti keskittyy?
Ilmoita asiaton viesti
Olet oikeassa, luin blogin huolimattomasti. Luultavasti skenaario olisi pysynyt samana.
Neuvostoliitolla oli keinoja saada haluamansa vaalitulos Suomessa, olihan ajan poliittinen henki siihen taipuvainen.
Ilmoita asiaton viesti
Korkman, Koivistohan nautti Kremlin suosiosta omana presidenttikautenaan. Oli suuri huijaus ku Koivisto väitti ettei muka olisi Kremlin suosiossa. Viikottaiset palaverit KGB:n Vladimirovin kanssa kuuluivat asiaan jossa sai toimintaohjeensa.
Vuonna 1968 kovia luita olisi olleet Karjalainen ja Sorsa, molemmat taattuja Kremlin miehiä.
Ilmoita asiaton viesti
Olisiko Kekkonen sittenkin ollut paras vaihtoehto? Sorsaan en kyllä luottaisi.
Koiviston kanta ballittien itsenäistymiseen langettaa varjon hänen maineelleen.
Ilmoita asiaton viesti
Sorsa on jokseenkin luotettavasti kyetty osoittamaan vielä Koivistoakin sovjetisoituneemmaksi.
Koivistolla on aika paljon varjoja. Mm. päätös inkeriläisistä KGB:n pyynnostä ja Suomen ajaminen lamaan vakaalla markalla ja kieltäytyminen auttamasta vaikeuksiin joutuneita ja edistämällä pankkien pääomanmuodostusta asiakkaiden kustannuksella.
Ilmoita asiaton viesti
Sorsan ehdokkuuden varaan v.1968 ei sdp olisi jättäytynyt. Jotain valtiomiesmäisempää olisi pitänyt 37-vuotiaan varsin tuntemattoman poliitikon sijaan löytää. Eduskunnassa vaikutti vasemmistoenemmistö, joten sosialistit kieltämättä olivat jonkinlaisessa nosteessa. Olisiko Rafael Paasiolla ollut pääministerin statukselta iskun paikka?
Ilmoita asiaton viesti
Karinen toi Sorsan nimen esille ja sekoitin vuoden 1968 Sorsan siihen mukavaan setään, joka oli valmis ryhtymään kansakunnan isäksi muutama vuosikymmen myöhemmin.
Koivisto oli taitava luomaan vaikutelman, ettei varsinaisesti pyri mihinkään, mutta minkäs teet, kun kansa vaatii.
Ilmoita asiaton viesti
Muistatko vielä Rafun vakiovastauksen jokaiseen kysymykseen hänen pääministerikautenaan?
Sehän meni näin. ”Asiasta on paljon keskusteltu hallituksen piirissä, ….. lopulliseen päätökseen ei ole vielä tultu, …., mutta joka tapauksessa … hallitus … tutkii …asiaa.
Ilmoita asiaton viesti
Vuonna -68 Sorsa oli täysin tuntematon tekijä Niin Suomen politiikassa kuin Sdp:a. R. Paasio nosti Sorsan tuntemattomuudesta Sdp:n puoluesihteeriksi Turun puoluekokouksessa jota muuten olin seuraamassa, kun sattui viikoloppuloma intistä. Todennäköisesti Ahti Karjalaisesta olisi tullut urkin seuraaja olisihan hänellä ollut kepun, Kremlin ja koti-kommunistien tuki takana.
Ilmoita asiaton viesti
Niin, vuonna 1969. Eli heitti vuodella. Mutta olet oikeassa. Nousu oli nopea ja oli pääministerinä heti kohta. Mutta ei vielä 1968.
Kukapa tietää, KGB:n tuella olisi ehkä kyennyt kilpailemaan presidenttiydestä suoraan tuntemattomuudesta. KGB:n suosikki nimittäin.
Ilmoita asiaton viesti
Karjalaiselta olisi edelleen mennyt päiväsaikaan iso pullo wiskiä presidenttinä, kuten oli tullut tavaksi.
Ilmoita asiaton viesti
Jos Urho Kekkonen olisi vetäytynyt niin perusteellisesti, ettei hän olisi asettunut ehdolle v. 1968, menee kontrafaktuaalisen historian pakka todellakin sekaisin.
Pelkästään Matti Virkkusen ja Veikko Vennamon kesken kisaa ei missään tapauksessa olisi käyty. Ehdokkaita olisi etsitty ja löydetty ainakin demareille ja kepulle, varmasti myös ruotsalaisille. Ja koska presidentti lopulta siivilöityi esille vasta valitsijamiesten kokouksessa, hän olisi saattanut tulla näkyviin myös ”tyhjästä” ns. mustana hevosena.
Melko arvaamattoman vaalitavan lisäksi 1960-luvulla(kin) vaikutti itänaapuri, joka tuohon aikaan oli sosialistista missiota harjoittanut suurvalta voimainsa tunnossa. Urkin väistyminen olisi aiheuttanut aikamoista vipinää akselilla Kreml-Tehtaankatu. Ehkä juuri Neuvostoliitto olisi ollut se osapuoli, joka tiukimmin olisi koettanut torjua tämän blogikirjoituksen jossittelun? Samaan aikaanhan toisaalla oli alkanut Prahan kevät, jota Moskova ei kauan katsellut.
Ilmoita asiaton viesti
Tässä asiassa kannattaa ottaa tosiasioihin perustuva lähtökohta.
Sodan aikana Stalin antoi Puna-armeijalle kolme kertaa käskyn valloittaa Suomi. Kuten tiedämme, hän ei tässä onnistunut.
Suomen ja Neuvostoliiton välinen aselepo solmittiin 2.9.1944, jonka jälkeen Stalin antoi kommunisteillemme tehtäväksi kaapata valta nimenomaan ay-liikkeen avulla ja siirtää Suomi kommunistiseen leiriin.
Tätä tehtävää varten Neuvostoliitto ohjasi, rahoitti ja koulutti suomalaisia vasemmistolaisia aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka 1991. Tässä ”vaaran vuodet olivat” sodan jälkeen ja vielä 70-luvullakin.
Tämä Neuvostoliiton suunnitelma estettiin Suomen teollisuusjohtajien ja SDP:n välisellä salaisella sopimuksella, sekä Urho Kekkosen lähes uskomattoman taidokkaan / juonikkaan toimin ansiosta.
Sen sijaan, että tuona aikana Suomi olisi ”suomettunut” asteittain kommunistisen Itäblokin suuntaan, siirryimmekin todellisuudessa koko ajan länteen päin.
Näin säilytimme itsenäisyytemme, länsimaisen demokratiamme ja nostimme elintasomme aivan maailman kärkimaitten joukkoon, lopulta EU:hun ja NATO:n jäseneksi!
Seppo Korppoo, asekätkijöitten sukua, joka toivoo uuden hallituksen lopettavan epäonnistuneen sosialistisen talouskokeilumme ja tekevän Suomessa ”kaikkien talousreformien äidin”, markkinatalouden ehtojen mukaan.
Ilmoita asiaton viesti
1968 eläneenä ja jo jotain maailmasta ja politiikasta ymmärtäneenä uskoisin että me olisimme olleet tai tulleet yhdeksi SNTL:n kansantasavallaksi. Kenties, ja uskottavasti jo ennen, jos ei olisi ollut Kekkosta tai Kekkosen tyyppistä maata johtamassa. Ja venäläisiä kusettamassa.
1950 lopussa ja 1960 alussa oikeasti pelättiin että näin käy.
Ilmoita asiaton viesti
Vuodesta 1968 aina vuoteen 1989 Suomi tarvitsi ovelaa, käytännönläheistä politiikkaa suhteessaan Neuvostoliittoon. Harjoittiko Urho Kekkonen sitä? Mielestäni kyllä.
Oli myös muita. En voi sivuuttaa tuonaikaisia SKDL:n ja SKP:n johtohenkilöitä, jotka NKP:n painostuksesta huolimatta eivät lähteneet tekemään työväen kapinaa. Samalla taistolaisuus ja siihen hurahtanut ”sivistyneistö” sai nähdä marginaalissa vain unia Suomen aseellisesta luokkataistelusta.
Monta ilkeää asiaa tapahtui Kekkosen suomettuneessa Suomessa, mutta piru ei saanut kuin pikkusormen.
Ilmoita asiaton viesti
Lokakuussa 1969 Kekkonen isännöi Podgornyin vierailua, ja neuvostojohtajaa ajelutettiin Ruokolahdella asti. Me koululaiset muodostimme hyvissä ajoin kunniakujan Ukonsalmen tuntumaan Salosaaressa, koska presidenttien autosaattueen tiedettiin määrätyllä hetkellä sivuuttavan paikan matkallaan kohti pääkaupunkia.
Mustien autojen jono hujahti muutamassa sekunnissa ohitsemme ilman, että ainakaan minä olisin ehtinyt tarkentaa katsettani autojen uumenissa matkustaviin valtiomiehiin. Iso ja työläs tervehtimisoperaatio osoittautui käytännössä aivan turhaksi, ja lähdimme kävellen kohti parin kilometrin päässä sijainnutta koulua: ensin lossilla mantereelle, ja sitten jonossa eteenpäin.
Hyvinä puolina pidin toisaalta poutasäätä, toisaalta sitä, että minulle oli osunut huiskutettavaksi Suomen lippu. Puolet porukasta joutui ensin piirtämään neukkulipun, ja sitten heiluttamaan sitä ”iloisesti”. En muista, että nolosti lässähtäneestä tapahtumasta olisi kouluyhteisössä tehty minkäänlaista yhteenvetoa. P**** reissu!
Ilmoita asiaton viesti
Vai oliko seuraaja vuonna 1968 tässä! Arto Paasilinna näkemys ja Martti Kuninkaan hieno roolisuoritus.
https://www.youtube.com/watch?v=yfJOvwc1Z0w
Ilmoita asiaton viesti