Tästäkin opetussuunnitelmien kehittämisessä on kysymys

En ole poteroihminen. Yritän auttaa.

Kolme asiantuntijaa Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksesta kirjoitti opettajan autonomian puolesta ja muistutti, että opetussuunnitelma on jätetty tietoisesti väljäksi. Opetussuunnitelman perusteet on vahvasti tutkimusperustainen, ja sitä on ollut luomassa valtava joukko tutkijoita, opettajia ja virkamiehiä, he huomauttivat.

Näin varmasti on. Ei kuitenkaan pidä väheksyä silloin Opetushallituksessa esiintynyttä tahtotilaa ja vakavaa virhearviota, kun silloinen pääjohtaja tuli uskoon, että matematiikan oppimistulosten lasku johtui siitä, ettei käytetty riittävästi opetusteknologiaa. Opettajan on kuitenkin noudatettava opetuksen järjestäjän tahtoa.

Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Pitää siis puhua opetushallinnolle, ei niinkään opettajille, joita ehkä kannattaisi kuulla. Opettajien ammattitaito on tallella. Itselläni kävi tuuri, koska työnantaja osoitti suurta viisautta antamalla kaiken tukensa. Autonomisesti toteutettuna OPS2014 on hyvä, ja se tarjoaa vyön ja henkselit. On eri tapoja, erilaisia oppijoita.

Toinen väärin ymmärretty aspekti on ilmiö sinänsä, se mitä ilmiöopettaminen on ja miten se kannattaa toteuttaa. Ei ainakaan niin, että koulussa on jokin ilmiöpäivä tai -viikko ja siinä se. Oikein toteutettuna ilmiöpainotteisuudella on mahdollista saada aikaan hienoja skeemoja, mutta sen voi saada aikaan ihan yksinkin omassa työssään, joka hetki. Ihan perinteisessä luokassa.

Nykyisen opetussuunnitelman perusteiden laadintaan osallistui todellakin monenlaista väkeä, joista uutterat ja osaavat hiljaiset ammattilaiset ovat varmasti tärkein mutta eivät aina näkyvin osa. Yksi hyvinkin näkyvä oli paljon kiertävä puhetyöläinen, joka pääsääntöisesti ennustelee tulevaisuutta. Vuonna 2014 hän esitti, että vuonna 2020 raskas liikenne kulkee yöaikaan Suomen teillä täysin automatisoidusti ilman kuljettajia ja että autokoulunopettajia ei pidä enää kouluttaa. Vuonna 2018 istuin seminaarissa, jossa hän väitti Kiinan siirtyvän kryptovaluuttaan vuonna 2019, mikä ”tulee suurena yllätyksenä Suomen Pankille”.

Hän voi olla oikeassa jollain paljon pitemmällä aikavälillä tai sitten täysin väärässä. Väittämät osuvat kuitenkin aina lähikehitykseen. Wiion laki (prof. Osmo A. Wiio) tulevaisuuden ennustamisesta on osuva: Lähitulevaisuus yliarvioidaan ja kaukainen tulevaisuus aliarvioidaan.

Vygotskin mukaan opettaminen pitää saattaa lähikehityksen vyöhykkeelle, siihen mihin ollaan astumassa, ei siis taakse eikä liikaa eteen. Meidän ei myöskään kannata tehdä suunnitelmaa, joka osuu 50 vuoden tai 100 vuoden päähän, vaan yhden vuosikymmenen tarpeisiin ja realistisesti.

Osaksi kyse hurmosihmisten vauhdissa on puhtaasti ansaintalogiikasta. Monet saavat elantonsa koulutushumpasta. Yliopistossa voi olla tutkimusyksikkö, jonka rahoitus on kiinteästi sidoksissa siihen, miten se onnistuu ajamaan ”vättämätöntä muutosta”  ja vakuuttamaan olevansa tärkeä.

Pohjimmiltaan asia on hyvä, koska opetusmenetelmien jatkuva kehittäminen on välttämätöntä. Opettaja ei kuitenkaan saa ulkoapäin istutetussa muutosvauhdissa unohtaa lasten kehitysvaiheita. Vygotski ei ole kuollut. Edes behaviorismi ei ole täysin ohi, ja jokainen psykologi ymmärtää miksi. 1990-luvun lopulla suosioon tullut konstruktivistinen oppimiskäsitys saattaa hyvinkin olla kaikkein paras oppimiskäsitys koskaan.

Jotta vauhtia ja tuloja alan suunnittelupuolella riittäisi, hurjimmat ”taikajuomatyypit” (lainaan käsitteen Olli-Pekka Heinosen humaanista kirjoituksesta Vade mecum) haluavat muuttaa koulutuksen kokonaan yrittämiseksi. Opettaja olisi tulevaisuudessa yrittäjä-operaattori, joka myy palveluja.

Jos haluaa tietää, mitä hurjimpien visionäärien tulevaisuuden ennusteissa on, kannattaa lukea vaikkapa Suomen yrittäjien julkaisu Osaamisen ekosysteemi 2025: Kohti jatkuvan oppimisen järjestelmää. Pelottavinta on se, että joissakin pönöttävämmissä hallintoihmisissä tällainen kieli, lainatakseni Janne Saarikiveä, ”haalea kuin maitovalaan traani”, saattaa herättää tärkeyden tuntua kokouksissa.

Tähän suuntaan samoilla tekijöillä on kuitenkin pyrkimys.

Koulut ja oppilaitokset ovat osaamisekosysteemin hubeja eli keskuksia. Ne ovat pitkälle suunniteltuja ja muuttuvia oppimisen ympäristöjä, mutta ne ovat myös kasvavassa määrin tukikohtia, joista ohjataan yhteiskunnasta tai verkosta löytyviä oppimisen etäpisteitä. Opettaja on hubin operaattori, joka liikkuu ketterästi erilaisten oppimisen ympäristöjen, niin reaalisten kuin virtuaalisten, välillä yhdessä oppijoiden kanssa. Näissä vaihtelevissa ympäristöissä opettaja soveltaa oppimisteknologiaa, analysoi oppimisesta kertyvää dataa ja ohjaa tämän perusteella omaa ja oppijoiden toimintaa. Hän toimii saumattomassa yhteistyössä ekosysteemin muiden opettajien ja osaamisen ammattilaisten sekä pedagogisten (ro)bottien kanssa. Opettajuus on jaettua ja oppiminen opettajuuden jakamaton osa. Opettajan osaaminen vaatii jatkuvaa ylläpitoa, mihin opettajia myös kannustetaan. Opettajan pedagoginen pätevyys rakentuu jatkuvan oppimisen periaatteelle. Opettajan työaika ja muut työehdot on päivitetty vastaamaan uutta asiantuntijaroolia.

 

Kannattaa lukea tämä dystopia, jolle monet koulutuksen kehittäjät ovat jo ainakin somessa taputtaneet, aivan kokonaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu