Koulu kestää, rouva ministeri!

OAJ:n barometrin antaman tiedon jälkeen alkoi polemiikki siitä, miten koulun voisi laittaa kuntoon.

OAJ:n puheenjohtaja ei ainakaan Twitter-profiilinsa perusteella ymmärtänyt oman väkensä viestiä, joten opettajien täytyy parantaa viestiä.

Opettajien listassa nousivat esiin seuraavat asiat tässä järjestyksessä: 1) inkluusio ei toimi, 2) opettajan työ on muuttunut silpputyöksi (viestiminen, työryhmät, pajapäivät, projektit), 3) opettajat eivät tule kuulluksi kehittämisessä, vaan visioitaan myyvät tulevat, 4) hankehumppa ja myös 5) älypuhelimet.

Osin kyse on johtamisesta. Ei OPS käske kuntia tai yksittäisiä oppilaitoksia pelleilemään. Se pyrkii pysymään ajassa ja ottamaan huomioon uusia oppimiskäsityksiä. Ei se käske pitämään turhia kokouksia. OAJ nyt vielä vähemmän.

Olen etuoikeutettu, koska muutosten keskelläkin olen saanut keskittyä työhöni ja pysähtyä miettimään, miksi teemme sitä mitä teemme ja mitä varten olemme koulussa. Aivan muutamana vuotena, ehkä 2014-2016, saattoi olla sellaista tuntua, että johtoajatus on vaarassa hukkua, mutta ei se hukkunut.

Barometrissa saattoi näkyä tunne siitä takavuosien vouheesta. Opetuksen järjestäjä voi olla abstraktio (kunta, koulu) mutta ihmisistä tekijät muodostuvat. Monenlaisia vaikuttajia on liikkeellä. Kaikilla aloilla varmaan joskus tuntuu siltä, että toimimattomia asioita pyritään istuttamaan kummallisia kanavia pitkin, ikään kuin joukkoliikkeenä. Yhtäkkiä nurkissa pyörii tulevaisuudentutkijoita, joiden mielestä Kiina menee kybervaluuttaan vuonna 2019 ja rekat liikkuvat ilman kuljettajaa vuonna 2020. Onko koulu valmis?

Lähitulevaisuuden kehitys yliarvioidaan (ja pitkän ajan kehitys aliarvioidaan). Se on Wiion laki.

2000-luvun alkupuolella yritysmaailman strategiat tunkivat eri puolilla Suomen kuntia alalle, johon ne huonosti sopivat. Kouluihin juoksutettiin konsultteja; opettajat istuivat eri puolilla maata tekemässä nelikenttäanalyysia. Synnytettiin tiimejä, jotka sitten tekivät raportteja ja kehittivät. Onhan se selvä, että jos konsultin humautuksen jälkeen tunti on aikaa visioida ja sitä salaattia sitten aletaan toteuttaa, homma päättyy joskus epämukavuusalueelle. Pakkohan se on tehdä, kun palkka maksetaan, mutta siinä oltiin todella myöhässä, Nokian kaltaisille konglomeraateille suunniteltuja matriiseja tuotiin 50 hengen porukoihin.

Se ei ollut tulevaisuuden tekemistä. Se oli menneisyyden tekemistä! Ja Nokia näyttikin sen ihan havainnollisesti.

Se oli vielä rauhallinen vaihe. Kun päästiin 2010-luvulle, nopeus kiihtyi. Laitteet eivät kuitenkaan olleet ongelma, vaan hyödyllinenkin väline. Ongelma oli siinä, että nyt päästiin myymään ja puhuttiin isoista summista; kauppaa käytiin ihan oikealla rahalla. 1990-luvun professori Kari Uusikylä oli taistellut pitääkseen tämän maailman kouluista poissaa sanoen, että jos opettajat murtuvat tässä koohotuksessa, Suomi menee suoraa päätä helvettiin.

Reformeissa nähtävään normaaliin tapaan läpi Suomen erilaisten koulujen opettajat jakautuivat 2000-luvulla muutosvastarintaisiin, realisteihin, hiljaisiin selviytyjiin ja sitten niihin, jotka liitivät katossa etenkin, jos saivat siitä profiilia ja etua. Siinä ei ole mitään ihmeellistä.

Eivätkä he murru. Opettajien valtava enemmistö, se hiljainen massa, koostuu realisteista. Jos opetusministeri kysyisi, kestääkö koulu, vastaisin: ”Koulu kestää, rouva ministeri.”

Pitää vain tarttua toimeen. Eikä sitten mitään työryhmiä nyt enää tähän. Pitäkää asiat yksinkertaisina. Jos arkkitehtoniset ratkaisut joissakin uusissa kouluissa ovat toimimattomia, se on vakavampi asia, mutta lukujärjestysteknisesti pitää yrittää parhaansa.

Opetusministerin haastattelu oli mielenkiintoinen. Opettajien jälkeen mukana keskustelussa on ollut ministerin lisäksi akateeminen asiantuntijaväki, joka jollain tavalla saa tai on saanut leipänsä kasvatusasioista tekemättä varsinaisesti kenttätyötä. Opetusministeri on tämän joukon keskellä, ja hänen haastattelustaan huomasi, että syvällä onkin. Matka opettajiin on jo aika pitkä, tai sitten hänellä on joku kapeahko oma läheisjoukko alalta.

Opetusministerin haastattelusta syntyi miltei ensi riveillä toimittajan toimesta PISA-kysymys, mikä harhauttaa ministerin pois barometrin antamasta tiedosta. Poliitikon vastauksessa kärkeen nousevat ”edellisten hallitusten koulutusleikkaukset” ja lukuharrastuneisuuden vähentyminen, mikä sekin jotenkin johtuu ”edellisten hallitusten koulutusleikkauksista”. Inkluusioon päästyään hän saivartelee termistä ja mainitsee, että ”pitää panostaa päiväkoteihin ja kouluihin”. Pirstaloituneeseen työnkuvaan hän olettaa syyksi sen, että kunnat ovat säästäneet tukipalveluista.

Suurimmaksi ongelmaksi ”koulun ongelmiin” hän kaikkien kasvatusalan teoreetikkojen lailla näkee perhetaustan aiempaa suuremman vaikutuksen. Oppimistulosten suhteen hän on osin oikeassa, vaikka puhuu tietenkin eri asiasta kuin barometrin tuloksista. Vuonna 2001 lapset lukivat enemmän, ja meillä oli hyvin vähän maahanmuuttajia.

Vastaus barometrin tuloksiin jää aivan liian vaatimattomaksi, koska opettajien kritiikki koulutusjärjestelmää kohtaan ei ole puhtaasti oppimistulosasia eikä sosiaalisen aseman kysymys. Luonnollisesti motivoituneet, työkuntoiset ja selkeästi perustyöhönsä keskittyvät opettajat saavat joukkona enemmän aikaan, koska kykenevät mahdollistamaan rauhallisen tilanteen. Siitä on kyse.

Viesti polemiikin jatkuttua on edelleen, ja vähän tiivistettynäkin: 1) pienemmät ryhmät, 2) keskittyminen perustyöhön, 3) työnkuvan selkeytys ja 4) kuulkaa tämä sanoma.

Tämä on ratkaisu.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu