Koulun avaus onnistui teknisesti

Olen tehtäväorientoitunut, joten en palaa vanhoihin keskustelunaiheisiin. Ensimmäinen koulupäivä on takana. Toinen alkaa.

Tein tilannekuvan jokaisen ryhmäni oppilaan kohdalla ja vaadin heitä kertomaan rästiin jääneet tehtävät kaikissa aineissa. Joillakin oli tekemättömiä tehtäviä, jotka tunnustettiin minulle. Koska arviointi on ovella, asialla on merkitys. Joku teki äidinkielen palauttamatta jäänyttä tehtävää, toinen musiikkikappaletta, joka jostain syystä oli etävaiheessa jäänyt väliin, ja kolmas teki ranskaa jne.

Vaikka istuimme porrastetusti (puolikas ryhmä luokkatilaa kohden), paikalla olleen ryhmän jäsenet kykenivät tukemaan toisiaan. Se joka ei ollut saanut musiikkia aikaiseksi, sai valmennusta toiselta nuorelta, joka osasi musiikin tekemiseen liittyvät sovellukset. Myös ranskan kielessä vertaistuki voitti oman substanssiosaamiseni (osaan sanoa ranskaksi ferme ta gueule), mutta organisoin toiminnan, määräsin rivistä avustajat kullekin ja valvoin, että työt tehtiin.

Periaatteessa olisi pitänyt suorittaa jälkipuintia, mutta en nähnyt siinä järkeä, kun huomasin, miten paljon onnellisemmaksi lapset tulivat, kun kaikki tehtävät niitä kaipaaville opettajille palautettiin eri alustoille. Todistuksia kuitenkin kirjoitetaan ihan justiinsa. Eivät huoltajat aina tiedä kaikkea. Vaikka vanhemmat oikeasti tuntevat lapsensa parhaiten, opettaja etäänpänä näkee kokeneella röntgenkatseellaan sinne, minne läheisen rakastava silmä ei aina edes halua nähdä.

Ehdin kehittää uutta tekemistä. En ole hetkeäkään ajatellut pitäväni yläluokkalaisille pelkkää päiväkotia, vaikka en kiistä koulun sosiaalista puolta (etuineen ja haittoineen). Joku oppilas voi olla sellainen, että jos hän aiemmin on tarvinnut paljon huomiota, etävaiheen aikana se nälkä on kasvanut melkoisiin mittoihin. Aikuiset ymmärtävät, mutta vertaisryhmä, joka haluaa työrauhan, voi ajatella, että etänä oli rauhallisempaa.

Nyt ei voi päästää poukkoilemaan. Aikaisemmissa oloissa kineettisille sopivat rauhoittavat kävelyt ja vaihtelevat työskentelytilat. Nyt ollaan pulpetissa tai ulkona. Tämä johtaa hiukan perinteisempään metodiin, jossa aika suoraviivaisesti joudun vaatimaan taitoja, joita vielä vuosikymmeniä sitten vaadittiin.

Olemaan hiljaa pulpetissa. Tässä myönnän kerran jyrähtäneeni. No, kaksi kertaa.

Välineitä ei lainata eikä kierrätetä; työskentelemme laitteilla. Tässähän se on valmis paketti, vyö ja henkselit. Koronan pakottamana.

Yhtä ja samaa ryhmää pidän aina 180 minuuttia. Suunnittelen eri aineista kootun ohjelman ja toteutan sen.

Pidin sisäjakson aika pitkänä, 105 minuuttia ensin sisällä (tosin siinä oli ruokailu mukana), ja sitten siirryimme puistoon. Hajaryhmityksessä työnsimme virtuaaliopintoja pois fyysisesti. Kävelimme puolisen kilometriä ja sitten opettelimme jujutsun peruskäännöksiä, tasapainon säilyttämistä, liikkumista ja peruslyöntiä. Koska en ole liikunnanopettaja, voin valmentaa vain sellaista, mitä itse olen opetellut vuosia. Motivoin ryhmää kertomalla, että painopisteen hallinta esimerkiksi vuorilla vaellellessa tai liukkaalla kelillä kävellessä on merkittävä.

Tässä sitten pidimme juttutuokion ja kuuntelin juttuja viimeisestä kuukaudesta.

Sitten menimme taas sisälle tehtäviin. Nyt hiljaisempaa työskentelyä oli 45 minuuttia.

Täytyy seurailla mielialoja. Voisi kuvitella, että alkuun ollaan innokkaampia tehtäviin, mutta parin viikon sisään se uutuus hiipuu. On varmaan hauskempaa kauniimpien ilmojen tullessa tutustua vaikkapa Huopalahden luontoon nähden siellä opetussuunnitelman mukaisia asioita. Kyseisen aineen opettaja antaa kyllä tehtävät. Enkä minä ehkä niin tietämätön ole itsekään.

Näen entisen itseni niin monessa lapsessa. ”Valikoivalla kiinnostuksella” varustettuna levottomana pitkästyjänä tiedän monesta asiasta kuitenkin jotakin. Miksi? Koulussa se tapahtui, jotenkin. Näen tämän mahdollisuuden kaikissa, joita ei päältä päin muka kiinnosta. Moni tunnollinen sai paremmat numerot kokeista, joista puolitehoinen ei, mutta ei hän välttämättä muista niistä asioista enää mitään. Olen selittänyt maa-aineksista, erilaisia kerrostumista, entiselle luokkatoverilleni 30 vuoden takaa. Hän oli unohtanut kaiken, mutta eipä yliopistoon pääsy ollut ainakaan papereista kiinni.

Mistä opissa on kysymys? Jos oppii ajamaan polkupyörällä, voi olla vuosikymmenen nousematta sen selkään ja silti osaa. Jos lukee kokeeseen ihan hikenä ja saa kympin, sillä ei  ole mitään arvoa, jos kuitenkin saisi parin vuoden kuluttua siitä hylätyn. Välinearvoa on tietysti. Pääsee eteenpäin.

 

Se ”seiskan” tai kahdeksan tyyppi voi saada edelleen kahdeksan vuosikymmenten päästä. Tietenkään ei ole estettä, ettei ahkera kympin oppilas saisi myös vielä sen kahdeksan, tai vaikka yhdeksän puoli. Ei näitä ole tutkittu, mutta on erilaisia ihmisiä, erilaisia oppijoita, erilaisia oppeja ja vielä erilaisia tekniikoita. Tämä pitäisi ottaa huomioon korkeakouluihin valittaessa.

Elämä opettaa. Joskus se silittää kätösellään päätä niin, etttä luu paistaa. Saksan kielessä minulla oli heikoimpana lintsausvuotena viitonen, mutta jumalat kostivat ja veivät minut 1990-luvulla lamavuosina siirtotyöläiseksi Frankfurtiin.

Opettajat olivat hyviä myös 1970-ja 1980-luvuilla, vaikka teinin näkökulmasta he olivat ihan horiskoita. Minkä kuuntelin, on vieläkin päässä. Ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää parhaani tarjota mahdollisuuksia ja oppiminen on sen oppijan käsissä. Heistä olen vanha kääpä, ja he ovat oikeassa. Mutta he oppivat!

Tänään pitää kysellä, tuntuuko heistä vankilalta, kun minä haen ja minä vien ja olen ulkonakin mukana. Voin yrittää kääntää ajatusta siihen suuntaan, että tässähän me olemme kaikki samassa veneessä. Jos se yhtään lohduttaa, istun lukkojen takana suunnittelemassa jo ennen heidän tuloaan, ja kun he lähtevät kotiin, jään lukittujen ovien taakse suunnittelemaan,

Voin sanoa heille: Kun te kirjoitatte ylioppilaiksi, minä jatkan täällä parta entistä harmaampana. Tulee uusia pieniä, uusia vääntöjä, uusia vanhempia. Sitten he taas lähtevät, ovat iloisia, on kevät.

Omista opettajistani tärkeimmät ovat kuolleet. Yhdelle ehdin soittaa, 2000-luvun alussa. Toisen ehdin tavata sattumalta eräissä hautajaisissa. Pian tulivat hänen omansa. Aika lentää. Ihmisen elämä on kuin karhun henkäys pakkassäässä.

Ei sitä sohvassa kannata kuluttaa.

Kurosawan elokuvassa köyhää kylää puolustivat hiljaiset samurait, jotka saivat palkaksi kupin riisiä. Suomalainen yhteiskunta luottaa siihen, että opetus kestää. Se on yksi kantavimpia pilareita, yksi tämän maan vankimmista vuosikausia rakennetuista betonijalustoista, emmekä saa missään koohotuksessa antaa periksi, olimme muuten asioista mitä mieltä tahansa.

Pelataan peli loppuun asti.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu