Sosiaali- ja terveysministeriö rajoittaa perusoikeuksia

Kirjoittaja on oikeassa, nyt pitäisi hälytyskellojen soida. Olemmeko valmiit hyväksymään STM:n suunnittelemat pakkokeinot, itsemääräämisoikeuden rajoitukset avohuoltoon, kotipalveluun ja kotisairaanhoitoon ja muistisairaiden ja kehitysvammaisten palvelukoteihin ja työ ja päivätoimintaan.

Sosiaalitieto-lehti kirjoitti 14.2.2012

”Ajankohtaista edelleen: Kahlitseminen jatkuu – keinot muuttuvat
Yhdeksänkymmenen vuoden takaisessa Huoltaja-lehdessä kerrottiin, kuinka mielisairasta miestä oli pidetty puoli vuotta jalastaan kahlittuna kunnalliskodissa. Sirkka-Liisa Kivelän mukaan ihmisiä kahlitaan hoidossa edelleen, mutta keinot ovat hienovaraisempia.

Mielisairas puoli vuotta raudoissa. Maaherra puuttunut asiaan oli otsikoitu Huoltaja-lehden uutinen vuodelta 1921.
Kommentti yleislääketieteen emeritaprofessori, dosentti Sirkka-Liisa Kivelä

Huoltaja-lehdessä 91 vuotta sitten julkaistu kirjoitus on ajankohtainen. Mielenterveyshäiriöistä kärsiviä pantiin koppeihin ja kahlittiin rautakahlein 1900-luvun alussa. Teknologian kehittyminen muutti rautakahleet muistisairaiden ja dementoituneiden nahkaremmeiksi, geriatrisiksi tuoleiksi ja magneettivöiksi.

Psyykenlääkkeiden kehittäminen avasi kahlitsemiseen uuden keinon. Niitä ryhdyttiin käyttämään mielenterveyshäiriöistä, muistisairauksista tai dementioista kärsivien liikkumisen, toiminnan tai käyttäytymisen rajoittamiseen siten, että rajoittaminen oli ainoa tavoite eikä lääkkeiden käyttö perustunut hoitosuosituksiin. Kemiallisesta rajoittamisesta tuli hoidon osa.

Kopit, rautakahleet, nahkaremmit ja magneettivyöt ovat ulkopuolisille näkyviä tapoja hillitä ihmisen käyttäytymistä ja toimintaa. Psyykenlääke on näkymätön tapa kahlita. Psyykenlääkkeiden ottaminen rajoittamisen keinoksi merkitsi siirtymistä eleganttiin ja salaiseen kahlitsemiseen. Niiden oikeasta käytöstä ja rajoittamisen haitoista keskusteltiin vain vähän.

Tiedot muistisairauksista, iäkkäiden oireiden ja lääkehoitojen erityispiirteistä ja psyykenlääkkeiden haittavaikutuksista vanhoilla ihmisillä olivat puutteellisia. Tämä loi mahdollisuuden määrätä psyykenlääkkeitä iäkkäille perusteettomasti. Oli valtatie kemialliselle rajoittamiselle laitoksissa ja palvelutaloissa.

Maassamme asuu yksin kodeissaan paljon muistisairaita, jotka eivät päivittäin tapaa ketään muuta ihmistä kuin nopeasti ruoan tai muun palvelun tuovan virallisen hoidon työntekijän. Psyykenlääkkeillä rajoittaminen on yleistä näidenkin iäkkäiden hoidossa.

Toinen yli 90 vuotta vanhan kirjoituksen sanoma liittyy valvontaan. Maaherra puuttui rautoihin kahlitsemiseen. Kuka maaherra on 2000-luvulla puuttunut muistisairautta tai dementiaa sairastavien mekaaniseen tai kemialliseen rajoittamiseen tai edes kemialliseen pahoinpitelyyn?

Muistisairaiden ja dementoituneiden mekaaninen sitominen, kemiallinen rajoittaminen ja psyykenlääkkeiden määrääminen heille siten, että lääkehaitat ovat voimakkaat, eivät ole johtaneet virallisesta valvonnasta vastaavien tahojen puuttumiseen, vaikka potilastapauksia on tuotu esille tiedotusvälineissä. Jopa eduskunnan oikeusasiamiehen raportti kertoo surullista tarinaa suomalaisten iäkkäiden mekaanisesta ja kemiallisesta rajoittamisesta.

Eivätkö valvontaviranomaiset pysty perehtymään nopeasti lisääntyvään tietoon? Kuinka jäljessä lainsäädäntö laahaa? Onko sallivuuden korostaminen johtanut siihen, että emme puutu mihinkään?

Myönteistäkin on tapahtunut. Maailman terveysjärjestö WHO on ottanut kemiallisen pahoinpitelyn uudeksi pahoinpitelyluokaksi fyysisen, psyykkisen, taloudellisen ja seksuaalisen pahoinpitelyn rinnalle. Mekaaninen rajoittaminen siinä määrin, että kyseessä on pahoinpitely, on jo aiemmin kuulunut fyysiseen pahoinpitelyyn. Raja sallitun rajoittamisen ja pahoinpitelyn välillä on määritelty.

Tarvitaan tekoja, jotta mekaaninen ja kemiallinen rajoittaminen saadaan asialliseksi suhteessa rajoitusten kohteeksi joutuneen ihmisoikeuksiin ja hänelle rajoittamisesta koituviin haittoihin. Rajoittamista tarvitaan joskus, mutta se ei saa rikkoa ihmisoikeuksia ja aiheuttaa rajoitetulle henkilölle enemmän haittoja kuin hyötyjä.”

EIT puuttui pakkohoidossa olleen henkilön pakkolääkitykseen. Vanhusten ylilääkitys on tunnistettu, mutta kehitysvammaisten ihmisten kohdalla ylilääkitys on vielä tabu, josta ei saa puhua eikä siihen saa puuttua.

Toivottavasti uuden vammaislain säätäminen ja kehitysvammalain purkaminen tuulettaisi ikiaikaisen kehitysvammahuollon toimintatapoja. Kehitysvammaisten perus- ja erikoissairaanhoidon järjestäminen normaalin terveydenhuollon puitteissa on seuraava askel.