Viimeisellä junalla Inkeriin

On kulunut 70 vuotta kun Suomesta inkeriläisiä kuljettava viimeinen juna lähti jyskyttämään kohti itärajaa, mutta ei vienytkään sinne Kotiin, … jonne moni halusi, vaan jyskytti pysähtymättä ohi kotiseudun syvälle Keski-Venäjän alueelle…

Inkeriläisten siirrot vuosina 1943-1945

Palataan ensin tuosta tapahtumasta hieman taakse päin eli inkeriläisten siirroista Suomeen vuosina 1943-1944.

Toisen maailman sodan aikana (1941-1945) osa Inkerin maata jäi saksalaisten valloittamalle alueelle. Saksan huomattua, että osa väestöstä oli suomensukuisia, se teki Suomelle ehdotuksen inkeriläisten siirrosta Suomeen. Aluksi Suomi ei suostunut hankkeeseen, mutta lopulta vuonna 1942 tehdyn sopimukseen mukaan Suomeen siirrettiin, alkaen keväästä 1943 ja jatkuen kesäkuuhun 1944 asti, Viron keskitysleirien kautta noin 65’000 inkeriläistä.

Joittenkin tutkijoitten mukaan (P.Takalo) Suomessa oli työvoimapula ja inkeriläisen siirtoväen ajateltiin korvaavan armeijan palvelukseen siirtyneitä miehiä. Toisaalta keskeisenä ajatuksena oli sijoittaa siirtoväki maaseudulle. Heidät olikin sijoitettu 500 kuntaan. Heidän työnsä osuus sota-ajan Suomessa oli merkittävä etenkin maataloudessa. Parhaimmillaan Suomen työmarkkinoilla oli 35’000 inkeriläistä ylimääräisenä resurssina. Inkeriläisten itsensä esittämät toiveet työpaikasta ja asuinpaikkakunnasta jäivät vähälle huomiolle.

Toisaalla on mielipide (T. Flink), että

    ”…miksi suomalaiset ylipäätänsä siirsivät sotatoimialueelta kymmeniä tuhansia inkeriläisiä Suomeen vuosina 1943-1944. Useinhan on arveltu, että inkeriläiset haluttiin Suomeen nimenomaan sodan aiheuttamaa työvoimapulaa helpottamaan. Valtaosa siirretyistä inkeriläisistä oli kuitenkin naisia ja alle 15-vuotiaita lapsia, ja vain murto-osa parhaassa työiässä olevia miehiä. Lisäksi vaikein työvoima- ja elintarvikepula oli jo takanapäin Suomessa Silloin, kun väestösiirrot alkoivat keväällä 1943. – Näin ollen väestönsiirroilla ei ollut työvoimapoliittista merkitystä.”

Siis, miksi suomalaiset ylipäätänsä siirsivät sotatoimialueelta tuhansia inkeriläisiä Suomeen vuosina 1943-1944?

Väestön siirtoa perusteltiin vielä veljeskansanideologialla.

Arkipäivän tilanteessa heimoinnostus ei kuitenkaan aina kantanut ja suhteet paikalliseen väestöön saattoivat olla joskus kireät.
Puute ja sodanaikaiset vaikeat olosuhteet heijastuivat paikallisten asenteisiin ja varsinkin huonosti suomea taitavat inkerikot ja vatjalaiset saivat kokea valtaväestön vihamielisyyttä.

Inkeriläisiä kohtaan tunnettiin myös poliittista epäluuloa. He olivat merkitty seurakuntien väestörekisteriin ulkomaalaisiksi. Samoin asuinpaikkakunnan ulkopuolelle matkustamiseen vaadittiin lupa (HUOM! Aivan kuin neuvostoliitossa!) paikalliselta poliisipäälliköltä ja valtiollinen poliisi oli jatkuvasti varuillaan poliittisesti epäluotettavien henkilöiden suhteen. Inkeriläisvalvontaa varten perustettiin Valpoon myös ylimääräinen osasto.

Poliittisen tilanteen kiristyttyä kesällä ja syksyllä 1944 tämä johti pahimmissa tapauksissa kärjistyneisiin ristiriitoihin, ja inkeriläisiä ryhdyttiin syrjimään avoimesti. Osittain eripura johtui myös siitä, että kuin Suomen tulevaisuuden näkymät heikkenivät ja välirauhansopimus astui voimaan syyskuussa 1944, inkeriläiset rohkaistuivat esittämään mielipiteensä avoimemmin ja suhtautumaan Suomeen kriittisemmin. Osa oli pettynyt Suomessa saamansa kohteluun ja monet heistä kaipaisivatkin kotiseudulleen, koska olivat huolissaan kadonneista omaisista ja pettymys elämään Suomessa ja halusivat kotiin, vain kotiin!

Välirauhansopimus

Paluu kotiin odottikin inkeriläisiä kun oli solmittu Neuvostoliiton, Britannian ja Suomen välinen jatkosodan päättänyt aseleposopimus, joka oli allekirjoitettu Moskovassa 19.09.1944. Tämä määräsi palauttamaan sotavangit ja internoidut neuvostokansalaiset, mutta vapaaehtoisesti tulleet inkeriläiset olivat monimutkaisemmassa asemassa…

Välirauhansopimuksessa mainittu Liittoutuneiden valvontakomissio (LVK) tuli Suomeen 22.9.1944 ja sen puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Zdanov vasta 5.10 1944. LVK:n tehtävänä oli sovitusti valvoa, että kaikki välirauhansopimuksen artiklat pannaan täytäntöön.

Suomalaiset viranomaiset

Suomalaisten viranomaisten käsityksen mukaan inkeriläissiirtoväki ei siviilihenkilöinä kuulunut sen enempää internoituihin kuin väkisin tuotuihinkaan. Suomen päättäjät olivat kuitenkin tietoisia inkeriläisten mielialoista, tyytymättömyydestä ja Neuvostoliittoa kohtaan ääneen lausutuista sympatioista. Tiedettiin kuitenkin joukossa olevan sellaisia, jotka eivät missään tapauksessa lähde. Inkeriläisten palauttamisen menettelytavasta teki päätökset ulkoasiainministeriö, jonka mukaan vapaaehtoisesti Suomeen saapuneiden inkeriläisten jäämiselle ei katsottu olevan esteitä.

Inkeriläisten anomuksistaan voitiin varmistaa, että he olivat tulleet vapaaehtoisesti Suomeen vuosina 1943-1944. Tai ainakin periaatteessa vapaaehtoisesti, mikäli otetaan huomioon heidän siirtonsa sotatoimialueelta.

Suomessa palautuskäytäntö oli kirjava… huomattava osa nimismiehistä näytti kuitenkin ilmoittaneen inkeriläisille, että he itse saivat päättää mitä tekevät!?? Sekavassa ja epämääräisessä tilanteessa viranomaisten harkintakyky ja suhtautuminen inkeriläisiin ratkaisi heidän päätöksensä. Oli myös niitä poliisiviranomaisia, jotka kehottivat jäämään, ja vakuuttivat, etteivät suomalaiset missään tapauksessa tule luovuttamaan inkeriläisiä!??..

Virallinen Suomi siis salli inkeriläisten joko jäädä tai palata … ja virallisia ohjeita pakottamiseen ei annettu missään vaiheessa. Kuitenkin Suomen viranomaiset antoivat yli 60’000 inkeriläisen olinpaikkatiedot Valvontakomissiolle ja Suomen viranomaisille oli selvinnyt jo joulukuussa 1944, että paluujunien määränpää onkin luvattua Inkerinmaata huomattavasti kauempana. Muun muassa sisäministeriön osastopäällikkö Johannes Virolainen neuvotteli usein palauttamiskäytännöistä venäläisten kanssa.

Neuvostoliiton viranomaiset

Neuvostoliitossa oli jo 1920-luvulla kriminalisoitu kontaktit ulkomaalaisiin ja luvaton muuttaminen ulkomaille. Erittäin raskauttavana pidettiin muuttamista maahan, jonka kanssa Neuvostoliitto oli sotatilassa. Tätä vastaan rikkoneet tuli palauttaa kotimaahan ja saattaa edesvastuuseen.

Kaikki palautetaan eikä ketään entisille asuinsijoille oli
Zdanovin esikunnan hallinto-osaston päällikön kenraalimajuri V. D. Sturovin yksiselitteinen kanta.

Palauuttamisjärjestely vaiheessa tutkija T.Flinkin mukaan

    ”Valvontakomissiolla (LVK) ei ollut vielä suunnitelmaa inkeriläisten palauttamisesta Neuvostoliittoon. LVK:n johtohenkilöitten neuvottelukokouksessa 5.10.1944 LVK:n puheenjohtaja, kenraalieversti Andrei Zdanov kysyi kenraalimajuri Sturovilta: Onko meillä itsellämme inkeriläisten palauttamissuunnitelma?, johon Sturov vastasi, ettei LVK:lla ollut vielä suunnitelmaa.

    ”Zdanov totesi tähän, että yleisesti ottaen … tämä ”porukka” oli aikanaan suhtautunut varsin vihamielisesti neuvostovaltaan. (T. F.) Vuosina 1941-1942 oli kaikenlaisia mielialoja, mutta nyt merkittävä osa heistä luultavasti pelkää palata kotiin. Heistä oli muodostettu Suomessa erikoisjoukko-osastoja ja he palvelivat uskollisesti ja tunnollisesti … Kannattaako heitä palauttaa Leningradin alueelle? … Zdanov arveli, että asiaa täytyy vielä miettiä, mutta ”luultavasti joudumme ottamaan”. Meillä on parhaillaan ylimääräistä väkeä vähän. Väkeä tarvitaan”.

Näin siis arvelivat inkeriläisten kohtaloa myös Neuvostoliiton viranomaiset.

Siis, Neuvostoliitto tarvitsi väkeä nostamaan raunioista sodan tuhoamia alueita ja ne olivat nimenomaan Keski-Venäjällä jonne inkeriläiset sitten vietiin. Neuvostoliiton puolustuskomitean salaisen määräyksen mukaan vuodelta 1944, jonka allekirjoitti V. Molotov. Inkeriläiselle siirtoväelle osoitettiin sijoituspaikkakunnat Keski-Venäjällä: Jaroslavin, Kalinin, Novgorodin, Pihkovan ja Velikolukin aluelle.

Siinä välissä kun niin Suomen viranomaiset kuin myös LVK:n puheenjohtaja A. Zdanov johtohenkilöitten neuvottelukokouksessa pohtivat inkeriläisten siirtoväen kohtaloa, inkeriläisten keskuudessa kuohui varmasti! Mitä tehdä?

Tutkijoitten mukaan oli merkittävä määrä inkeriläisiä jotka olivat valmiita lähtemään heti tilaisuuden tullen. Oli niitä, jotka eivät halunneet palata missään olosuhteissa, ja myös niitä, jotka eivät osanneet päättää. Lähdeaineiston mukaan jäämistä tukevia seikkoja oli vähemmän kuin lähtöön innoittavia. Lähtijöiden keskuudessa levisi antautumismieliala, jonka mukaan vapaaehtoisesti lähtevät eivät tulisi saamaan yhtä kovakouraista kohtelua kuin myöhemmin väkipakolla vietävät … vaikka viimeisellä junalla. Tehtyjen virheiden vilpittömän ja nöyrän tunnustamisen katsottiin perinteisesti vähentävän rangaistusta. Venäläisen sananlaskun mukaa ”nöyrää kaulaa ei miekka katkaise”.

Valmisteluvaiheessa suuri osa inkeriläisistä tuli harhaan johdetuksi ja viime kädessä petetyksi. Neuvostoviranomaisten heille esitetyiltä vakuutuksilta ja lupauksilta putosi pohja, kun he näkivät vaunujen ristikkoikkunoista ja seinien raoista, että junat, joiden piti heidät viedä kotiasemilleen, olivat kulkemassa Leningradin ohi.

Näin ollen inkeriläiset palautus perustui petokselle: Meidät pettivät niin Neuvostoliiton viranomaiset kuin myös Suomen viranomaiset.

Lähteet:

  • Toivo Flink: Kotiin karkotettavaksi
  • Pekka Nevalainen, Hannes Sihvo: Inkeri. Historia, kansa, kulttuuri
  • Jussi Pekkarinen, Juha Pohjoinen: Ei armoa Suomen selkänahasta. Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981
  • Pirjo Takalo, Mari Juote: Inkerin-suomalaiset
  • Juha Pohjonen: Valvontakomission uhrit. Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1955
viovio

Syntymäpaikka Pohjois-Inkeri, Lempaalan kunta, Oinaalan kylä, Arvilan talo.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu