Pikku Paavo vietiin väkisin Neuvostoliittoon

Kirjoitin äsken Puheenvuorossa blogin ”Viimeisellä junalla Inkeriin”.Se ei synnyttänyt paljonkaan keskustelua. Mutta palaan aiheeseen, koska jäi käsittelemättä erityisen traaginen osa-aihe, eli inkeriläisten orpojen lasten luovutus Neuvostoliittoon.

Mainitaan tässä että toinen maailman sota (1939-1945) päättyi Suomen kohdalla jo 19.09.1944, kun oli solmittu Moskovassa Neuvostoliiton, Britannian ja Suomen välinen aseleposopimus, eli välirauhasopimus joka määräsi palauttamaan sotavangit ja internoidut neuvostokansalaiset, niin myös inkeriläiset.

Lapset

Suomeen saapui vuosina 1943-1944 yli 65’000 inkerinsuomalaista, joiden joukossa oli satoja orpolapsia. Lasten osuus siirtoväestä oli 22’447 henkeä, eli 36 % kokonaismäärästä. Orpolapsia oli joukossa 841 henkeä. Joittenkin lähteitten mukaan Suomessa oli jatkosodan aikana yksityisperheissä kasvatteina noin 700 orpoa tai muuten turvatonta inkeriläislasta lasta. Lapset saivat uuden kodin ja vanhemmat suomalaisissa perheissä. Alle kouluikäiset lapset olivat jo ehtineet asettua uusiin kasvatuskoteihinsa Suomessa ja heistä oli tullut osa perheettä.

Kysymys lasten palauttamisesta otettiin esille neuvostokansalaisten palautusten järjestelyjä koskevassa neuvottelussa 10. marraskuuta 1944. Päätöksen mukaan lastenkodeissa ja huoltolaitoksissa olleet lapset piti yksiselitteisesti palauttaa.

Inkerinsuomalaisten lasten palauttamista Neuvostoliitto vaati sillä perusteella, että Suomen viranomaisilla ei heidän mukaansa ollut oikeutta tehdä päätöksiä, jotka koskivat alaikäisiä neuvostokansalaisia.

Myös oli annettu ohjeet ottaa selvää paljonko neuvostolapsia oli yksityisissä perheissä. Sisäministeriön siirtoväenasian osaston ilmoituksen mukaan suomalaisiin yksityiskoteihin, etupäässä maalaistaloihin, oli sijoitettu orpoja tai muuten vanhempiaan vailla olleita inkeriläisiä, karjalaisia ja muita neuvostolapsia 841 henkeä.

Petos

Koska viranomaisilla ei ollut tarkkaa tietoa lasten sijainnista, niin ottovanhempia, jotka halusivat pitää lapsen omanaan, pyydettiin täyttämään virallinen anomus. Anomuksessa olivat tietenkin tiedot lapsesta ja hänen olinpaikastaan. Jos olisi kerrottu, että kaikki lapset palautetaan, heitä ehkä olisi piilotettu ja toimitettu vaikka Ruotsiin.

Eli tässä tapahtui mielestäni petos. Pyytämällä kasvattivanhemmilta virallisen anomuksen ottolapsesta Liittoutuneiden Valvontakomissio sai tietoonsa orpolasten tarkat osoitteet, joita sisäministeriö tai siirtoväenasian osastokaan eivät tienneet. Anomuksiin oli liitetty jopa muutaman lapsen itsensä kirjoittama ilmoitus halusta jäädä perheeseen.

Samalla paljastui, että anomuksen tehneet kasvattivanhemmat halusivat pitää ottolapsensa omanaan. Ihmiset olivat jo tottuneet lapsiin ja monet halusivat pitää heidät perheessään. He olivat kiintyneet lapsiin ja lapset kasvattajiinsa, mutta nyt lapset voitiin hakea kodeista vaikka poliisivoimin. Näinkin tapahtui.

Kasvattivanhemmat.

Tämä oli erityisen kipeä pala suomalaisille perheille, jotka halusivat pitää lapsen, josta oli tullut jo osa perhettä. Kasvattivanhemmat panivat parastaan ottolapsensa pitämisen perusteluissa. He vakuuttivat, että olivat kiintyneet lapseen kuin omaansa riippumatta siitä, oliko perheessä omia lapsia. Moni lapseton perhe oli jo ehtinyt saada kihlakunnan oikeudesta päätöksen pitää lapsi omanaan ja ottaa hänet nimiinsä. Hyvin monessa tapauksessa ottovanhemmat ilmoittivat, että lapsi jäisi heidän ainoaksi perillisekseen…

Neuvostoliittoon

Helsingistä lapset lähetettiin junalla kohti Viipuria 14.1.1945 klo 17. Siis 70 vuotta sitten. Lapset vietiin niin kuin muutkin inkeriläiset syvälle Venäjälle kurjiin olosuhteisiin. Monet ottovanhemmat toimivat ripeästi ja ehtivät piilottaa lapsensa tai viedä esim. Ruotsiin. Suurin osa lapsista koki varmasti vaikeamman kohtalon. Hyvä jos selvisi hengissä Neuvostoliitossa. Siellä suomalaiset olivat kansan vihollisia. Epäselvä on muutenkin orpolasten kohtalo, koska Suomeen oli tuotu 841 orpolasta tai huoltoa vailla olevaa lasta ja palautettuja oli 331.

Tarina Pikku Paavosta

Seuralehti kirjoitti 25.2.1994 numerossa 8 ”Pikku Paavo vietiin väkisin Neuvostoliittoon”. Lehtikirjoituksen mukaan Paavon naapuri ja leikkitoveri Erkki Vuori muisteli, että Paavo ehti asua Alitalojen luona parisen vuotta.

    Alitaloja parempia kasvatusvanhempia kukaan ei olisi voinut saada. He olivat mukavia, elämänmyönteisiä ja vakavaraisia maanviljelijöitä. Paavon he ottivat ottopojakseen saadakseen tilalle perillisen ja työn jatkajan. Virallista adoptiota he eivät kuitenkaan ehtineet tehdä. Alitalot taistelivat loppuun saakka voidakseen pitää Paavo Hembetin lapsenaan.

Tammikuun 22. päivänä (1945) klo 17.00 Pikku Paavo lähti junalla Neuvostoliittoon. Veturissa oli kirjaimet: NL 123. Paavo oli sijoitettu vaunuun nro 7. Kaikki tämän vaunun matkustajat olivat alle viisi vuotiaita inkeriläisorpoja.

Kun Paavon viimein jouduttiin viemään Oitin asemalle, hänelle puettiin uudet vaatteet päälle. Sitä ennen kasvatusäiti Alli Alitalo oli ommellut takin vuoriin rahaa ja kirjeen, jossa pyysi Paavoa ottamaan yhteyttä myöhemmin. Tällaista yhteydenottoa ei koskaan tullut… Kun juna nytkähti liikkeelle Pikku-Paavon käsiin jäi muistoksi kaksi nappia kasvatti-isän takista, kun vieraat kädet repivät hänet irti lämpimästä sylistä. Naapurien kertomuksen mukaan Lambert Alitalo ei koskaan ommellut uusia nappeja Paavon irti repäisemien tilalle.

Näin surullinen oli tarina Pikku-Paavosta ja näitä tarinoita oli satoja. Jotkut kuitenkin selvisivät hengissä ja ehkä palasivat Suomeen paluumuuttajinakin.

Tämän linkin takana Aamusydämellä -ohjelma vuodelta 2008 ”Inkeriläisiltä orvoilta riistettiin äidin rakkaus”.

    Lilja Huttusen ja Niina Olosen kertomukset raskaasta kokemuksesta sodasta, kuolemasta ja omien vanhempiensa menettämisestä.

Olkaa hyvä, jos kiinnostaa!
Пожалуйста, если интересует!

viovio

Syntymäpaikka Pohjois-Inkeri, Lempaalan kunta, Oinaalan kylä, Arvilan talo.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu