Heimopataljoonat

Jatkosodan (1941-1944) päätyttyä Neuvostoliiton kansalaisia odotti paluu kotimaahansa. Olen kirjoittanut blogit inkeriläisten palauttamisesta takaisiin Neuvostoliittoon
ja myös inkeriläisten orpojen lasten palauttamisesta.

Ihmisten luovuttaminen vastoin heidän tahtoaan toiseen valtioon herättää voimakkaita tunteita vielä vuosikymmeniä tapahtumisen jälkeen. Haluan palata aiheeseen, jossa käsitellään inkeriläisten heimopataljoonien kohtaloa.
Suomi luovutti ensin välirauhansopimuksen (1944) 10. artiklan ja myöhemmin Pariisin rauhansopimuksen (1947) 9. artiklan nojalla Neuvostoliittoon yli 100’000 ihmistä.

Suomi oli saanut jatkosodan aikana (1941-1944) yli 64’000 neuvostoliittolaista vankia. Heitä oli vankeudessa kuollut reilut 18’000.
Yli 1’000 sotavankia oli jäänyt teille tietymättömille. Neuvostoliiton Helsingin lähetystö piti huolta siitä, että suomalaisviranomaiset jatkoivat sotavankikarkurien etsimistä ja palauttamista aina 1950-luvun puoleen välin. Vasta NL:ssa syyskuussa 1955 annettu asetus maanpetturien armahtamisesta lopetti luovutukset.

Vangiksi joutuneiden keskuudessa oli myös inkerinsuomalaisia miehiä.

Virallisen selityksen mukaan Suomen jatkosodassa saamien sotavankien joukossa oli ollut paljon suomensukuisia miehiä, lähinnä inkeriläisiä, jotka ”olivat alkujaan suomalaisia ja puhuivat suomen kieltä”.
Heidät oli vapautettu sotavankeudesta, koska he olivat ”Suomen kansan läheisiä heimolaisia”. Tämän jälkeen miehet olivat liittyneet Suomen armeijaan, jossa heistä oli muodostettu heimopataljoona.

Heimopataljoona 3, HeimoP 3

Kansainvälisten sopimusten mukaan sotavankeja ei saa käyttää sotatoimiin.

Jo pataljoonan perustamisvaiheessa 1942 osa Suomen sotilasviranomaisista oli vastustanut yksikön kokoamista, mutta ylipäällikkö Mannerheim päätti kuitenkin toisin.
Pataljoona perustettiin 12.11.1942. Liittymiseen porkkanaksi miehille luvattiin vielä Suomen kansalaisuus sodan jälkeen. Pataljoonassa oli kaikenkaikkiaan taistellut yli 1’000 miestä., mutta välirauhansopimuksen jälkeen sen vahvuus oli 690.
Välirauhasopimuksen astuttua voimaan (19.9.1944) valvontakomission (LVK) vaatimuksesta heidät piti palauttaa Neuvostoliittoon. Suomi luovutti heidät valvontakomission puristuksessa.

Aseista riisuttu ja takaisiin vankilaan

Marraskuun 2.päivän iltana 1944 Päämajan sotavankikomentaja antoi käskyn riisua Raahen lähelle majoitetun Heimopataljoona 3:n miehet ”kiireellisesti aseista ja kuljettaa heidät, mahdollisten karkaamisyritysten estämiseksi tarkoin vartioituna, Pieksämäen pitäjän Naarajärven kylässä sijainneeseen sotavankien järjestysleiri 2:een sieltä edelleen Neuvostoliittoon luovutettaviksi.”

Tutkijoitten mukaan kuljetusaikana ”pataljoonan miehiä karkasi sadoittain ja ja monet kuljetuksesta vastanneista joutuivat sotaylioikeudessa arestirangaistukseen, koska LVK:n mielestä operaatio oli hoidettu ala-arvoisella tavalla, ja se kiinnitti Suomen hallituksen huomiota sotilasviranomaisten lepsuun ja jopa tahalliseen toimintaan vaatien hallitusta ”rankaisemaan niitä Suomen armeijassa palvelleiden neuvostovenäläisten sotavankien luovutuksen laiminlyömiseen”.

Lappeenrannan vankileiri

Siinä välissä 28.11.1944 Lappeenrantaan oli perustettu erityinen leiri, karanneiden sotavankien kokoamispaikka.
Massaluovutuksen jälkeen Suomessa siellä täällä piileskeli neuvostoliittolaisten ja saksalaisten sotilaskarkureita.
Lappeenrannan leirin perustamiseen ei valvontakomissio vaikuttanut mitenkään, se oli suomalaisten oma ideointi ja aloite.

Leirin tehtävä oli vastaanottaa siviili- ja sotilasviranomaisten kiinnisaamat karkurit, hoitaa heidät luovutuskuntoon ja samalla koota sopivat luovutusryhmät Neuvostoliittoon lähettäviksi.

Jo leirin perustamispäivän aikana sinne oli tuotu muitten karkureiden kanssa 13 Heimopataljoona 3:n miestä. Vuoden 1945 alku oli vilkkain aika ja Lappeenrannan leirin kautta oli palautettu Neuvostoliittoon kaikkiaan 140 HeimoP 3:n miestä muiden lisäksi.
Joten Suomi ”palkitsi” huonosti inkeriläisten heimosotilaiden palvelukset Suomen armeijalle. Voi olettaa, että nämä maanpetturit teloitettiin raja toisella puolella samaan tien.

Erikoispataljoona ErP 6

Tämä oli koottu Saksan itärintamalta siirretyistä inkeriläisvapaaehtoisista muodostetusta entisen OSt-Bataillon 664:n miehistä. Suomessa ErP 6:ksi nimetty joukko-osasto.

ErP 6:n miehet oli kotiutettu sodan päättyessä ja olivat puolestaan sopeutuneet tai sopeutumassa suomalaiseen yhteiskuntaan lähes täydellisesti. Useimmat olivat normaalisti töissä, monella oli vaimo ja lapsiakin, ja kaiken lisäksi heidän jäljittämisensä oli hyvin vaikeaa, sillä varsin moni erityisesti ErP 6:n ”heimosotureista” oli saanut joko Valpon tai puolustusvoimien avustuksella uudet, aidot tai joskus myös väärennetyt henkilöllisyystodistukset.
Heidät oli kotiutettu samalla periaatteella kuin muut Suomen armeijan yksiköt.

Valvontakomission määräykset aiheuttivat ongelman.

ErP 6:n miesten palautuksen takarajaksi oli määrätty kesäkuun loppu 1945. Ensimmäiset 24 katkeraa miestä tuotiin junavaunussa Lappeenrantaan 4.9.1945 Mikkelin ja Turun lääninvankiloista ja samana päivänä muiden karkureiden kanssa heidät lähetettiin Neuvostoliittoon!

Kuudessa viikossa palautettiin 99 miestä. He olivat helpoimmin kiinniotettavissa olleita henkilöitä, jotka eivät joko ehtineet tai halunneet piileskellä tai paeta Ruotsiin. Moni luotti asemansa entisenä rintamamiehenä. Yhteensä 1946 kesäkuun loppuun mennessä oli luovutettu 177 ErP 6:n miestä. Leiri suljettiin elokuussa 1946.

Lappeenrannan leirin kautta luovutettiin kaikkiaan 542 henkilöä.

Sotilaan kohtalo

Karanneiden sotavankien kokoamispaikasta tuli todellinen luovutettavien sulatusuuni, jonka läpi käyneiden taustojen analysointi osoittaa selkeästi kuinka tiukasti ja tarkasti valvontakomissio vaati välirauhansopimuksen noudattamista oman tulkintansa mukaisesti ja ihmisten luovuttamista Neuvostoliittoon.

Näin siis kävi inkeriläisten heimopataljoonien sotilaille. Suomi palkitsi huonosti inkeriläisten heimosotilaiden palveluksistaan Suomen armeijassa. Voi vain arvella miten heille kävi rajan toisella puolella! Todennäköisesti teloitettiin saman tien maanpettureina.

Kun katson tuota kuva, jossa on iso joukko vankeja, niin tulee mieleeni julman Stalinin sanat:

    Yhden ihmisen kuolema on tragedia, miljoonien on vain tilasto.

Minäkin tässä kirjoituksessa tuon esille vain tilastoja, mutta jokaisen ihmisen kärsimyksen määrää onkin vaikea arvioida.

Sotatilanteissa tehdyt päätökset varmasti vaikuttavat jälkikäteen vääriltä, mutta olisiko tässä mahdollisuus arvioita toisenlaisten päätösten seurauksia? Se on mahdotonta.
Mutta kuitenkin rohkenen sanoa, että niin inkeriläisten kuin myös inkeriläisten orpolasten luovutukset Neuvostoliittoon, kuin myös heimopataljoonien sotilaiden luovutukset, olivat osa sitä hintaa mitä Suomi maksoi jatkosodan jälkeen Maan itsenäisyyden säilyttämisestä.

Lähteet:

viovio

Syntymäpaikka Pohjois-Inkeri, Lempaalan kunta, Oinaalan kylä, Arvilan talo.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu