Inkeriläisyys hävettää! Miksi?

Mikä On Häpeä?

    ”Häpeä on tunne riittämättömyydestä ja huonommuudesta. Se on usein seurausta nöyryytyksistä tai epäonnistumisista. Se mitä asioita ihmiset voivat hävetä, vaihtelee historiallisesti, maittain, kulttuureittain, suvuittain ja perheittäin.”

      wikipedia

Tutkijoitten mukaan häpeää saattaa olla vaikea tunnistaa, se sotketaan usein syyllisyyteen, johon se on läheisesti kytköksissä.

Syyllisyys on eriytyneempi tunne kuin häpeä. Se liittyy johonkin tekoon. Me tunnemme syyllisyyttä jostakin aikeestamme tai teostamme, mutta kun taas häpeä koskettaa koko ihmistä.

Häpeä kohdistuu epämääräisesti itseemme, koko minuuteemme. Häpeä koskee koko itseä. Ihminen voi pyrkiä korjaamaan syyllisyyttä herättävän teon, mutta häpeä tuntuu korjaamattomalta ja koko minä perusteitaan myöten väärältä; siksi se ”vaatii koko itsen muuttamista.”

Inkeriläisyys Uhkana

”Inkeriläisyys oli pitkään uhka Alina-Sinikka Saloselle, joka muutti Suomeen sota-aikana” kirjoitti 09.09.2014 Ulla-Maija Vilmi ”Kirkko ja kaupunki” -lehdessä otsikolla ”Paljastuminen pelotti”.

Lehtikirjoituksen mukaan kun Alina-Sinikka Salonen, silloin vielä Alina Mylläri, tuli vanhempiensa kanssa Suomeen 1943, hän oli 2,5-vuotias.

    – Minut on kastettu Galinaksi. Rajamuodollisuuksien yhtey­dessä virkailija sanoi, että otetaan G pois, niin lapsi saa suomalaisen nimen.

    – Neuvostoliiton-passissamme oli kansallisuutena suomalainen. Se oli siellä halveksittava asia. Suomessa taas inkeriläisiä voitiin pitää ryssinä ja venäläisinä. Olemme aina olleet vieraalla maalla,sanoo Alina-Sinikka.

… kotiin ei milloinkaan …

Vastaanotto oli kuitenkin hyvä.

    – Tuntui siltä kuin olisimme olleet taivaassa. Oli ruokaa. Kohtelu oli hyvää.. Kiitollisuus Jumalaa kohtaan leimasi vanhempieni koko loppuelämää, mutta inkeriläisiä alettiin palauttaa Neuvostoliittoon jo seuraavana vuonna 1944. Valtaosa Suomessa olleista inkeriläisistä palasi kuitenkin Neuvostoliittoon, heidän joukossaan Alinan vanhempien sisarukset perheineen.

Myllärit kuitenkin onnistuivat jäämään Suomeen muitten noin 6’000 inkeriläisten joukossa.

Inkeriläisyys hävetti

Vaikka elämä oli vakiintunut, epävarmat ajat jatkuivat Stalinin kuolemaan 1953 asti. Suomen inkeriläiset puhuivat elämänvaiheistaan lähinnä keskenään. Paljastuminen pelotti. Myllärit saivat Suomen kansalaisuuden 1957. Epämääräinen inkeriläisyyden häpeäminen jatkui 1990-luvulle asti. Silloin inkeriläisistä alettiin puhua enemmän julkisuudessa uuden paluumuuton myötä.

Uusi tilaisuus

Alina-Sinikka Salonen on tarttunut uudelleen isältään jääneisiin papereihin joista sai tietoa siitä, millaista oli elää rintamien välissä kesästä 1941 kevääseen 1942.

    Talot paloivat ja välillä elettiin maakuopissa. Ruoasta oli niin kova pula, että syötäväksi jouduttiin kaivamaan haudattuja hevosia. Jos jostakin saatiin leipää, sitä liotettiin lapselle. Keväällä syötiin heinää.

Nyt olen pesun kestävä inkeriläinen

Alina-Sinikka Salonen puhui Imatran seminaarissa ”Inkeriläisyys tänään ja huomenna” vuonna 2014.

    ”Kun elimme (Suomessa) 1940 ja 1950 -lukuja… Inkeriläisyys oli hävettävää, siitä piti olla hiljaa. Piti tulla niin suomalaiseksi, että ei erottunut joukosta. Tämä oli tärkeätä myös turvallisuuden kannalta. Ensimmäisten liki 15 vuoden ajan pelkäsimme karkotusta Neuvostoliittoon.

    En koskaan käynyt inkeriläisten tilaisuuksissa, kun niitä alettiin järjestää 1950-luvun lopulla. Ne kuuluivat vanhemmilleni. Vasta kun vanhempia ei enää ollut ja jäin eläkkeelle, menin uteliaisuudesta Inkerin kulttuuriseuraan kuuntelemaan Aleksei Krjukovia. Ja sen lisäksi tuli vielä matka Inkerinmaalle ja tapaaminen sukulaisten kanssa.

    Siitä alkoi aikuistumiseni. Pian huomasin, että olin ”kääntynyt” pesunkestäväksi inkeriläiseksi. Ja nimenomaan pesunkestävä olenkin. Minulla on täysin inkeriläiset juuret, ja olen myös syntynyt oikealla Inkerinmaalla. Olen siitä suunnattoman ylpeä. – Näin ihminen voi muuttua kun antaa ajan tehdä tehtävänsä.

Sukupolvesta Toiseen

Inkeriläisyyden pitäisi olla vahvasti mukana seuraaville sukupolville. Tuleeko vielä sellainen aika, että kaikki inkeriläistaustaiset alkaisivat vielä ”vetää yhtä köyttä?” Nyt eri aikoina Suomeen muuttaneet inkeriläiset vierastavat toisiaan.

Alina -Sinikka kertoo:

    Pitkän tien ja kasvuprosessin itse kuljettuani oletan, että Suomeen muuttanut nuorempi väki elää nyt läpi kiireistä ja vaativaa elämänvaihetta, jossa ei ole sijaa inkeriläiselle menneisyydelle. Uskon, että hyvin monelle tulee myöhemmin kaipuu juuriensa ja itsensä etsimiseen. Toivon, että näin käy myös omille pojilleni.

    Alina-Sinikka Salonen on työskennellyt opettajana, erityisopettajana, kouluhallituksen ylitarkastajana ja Itä-Hakkilan koulun rehtorina. Nyt hän on Suomen Inkeri-liiton puheenjohtaja tämän vuoden 2017 loppuun asti ja on luvannut olevansa aktiivisesti toiminnassa mukana muun muassa osallistumalla matkoille Inkerinmaalle.

Minäkin, Viola Heistonen, Olen Inkeriläinen

”Kaupunki ja kirkko” artikkelissa Alina-Sinikka sanoo ”Olemme aina olleet vieraalla maalla…” Jäin itsekin miettimään. Miksi suomalaisia (nimenomaan Inkerin suomalaisia) halveksittiin Neuvostoliitossa ja sieltä meidät piti saada pois. Ja sitten Suomeenkaan emme kelvanneet suomalaisina, vaan meistä tuli ryssä, venäläinen ja loppujen lopuksi etninen venäläinen?

Mikä ihmeen ”leimakirves” meissä on? Miksi emme kelpaa minnekään? Ja miksi pelkäämme paljastua inkeriläisenä, Inkerin suomalaisena?

Onko täällä kansalla, Inkerin kansalla, johon itsekin kuulun, jokin alemmuudentunto jo geeneissä Jokin, joka pitää meidät pelossa tulla julki suomalaisena? Olemmeko saaneet sen perinnöksi kaikkien niitten menneiden sortovuosien jälkeen?

Nykyään paluumuuttoprosessi toi Suomeen tutkija Toivo Flinkin mukaan noin 60’000 inkeriläisiä perheineen noin 74-tuhannesta mahanmuuttajista Neuvostoliitosta /Venäjältä!

Missä kaikki inkeriläiset ovat?

Meistä kymmenistä tuhansista paluumuuttajista vain pieni osa toimii aktiivisesti inkeriläisyyden ylläpitämiseksi.

Paluumuuttajia ei näy edes Suomen Inkerin liitossa, eikä myöskään Kulttuuriseurassa?

– Onko pelko tulla julki inkeriläisenä!
– Häpeä kenties?
– Kummalliselta se ainakin tuntuu.

Oikein hyvää Uutta vuotta 2018 kaikille!

Nouse Inkeri

viovio

Syntymäpaikka Pohjois-Inkeri, Lempaalan kunta, Oinaalan kylä, Arvilan talo.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu