Inkeriläisten Pakkosiirto Piiritetystä Leningradista Jäämeren Rannikolle

Edellisessä blogissani ”Suomalaisten Salattu Kansanmurha Venäjällä”, jonka kirjoitin Gildi’n venäjänkielisen kirjan ”Sosiaalisesti vaarallisen kansan kohtalo” pohjalta, kerroin sitä, kuinka Leningradin saarto (alkoi 8. syyskuuta 1941) jakoi inkerinsuomalaisen väestön kahteen erisuuruiseen osaan. Noin 2/3 kansasta, yli 60 tuhatta henkeä jäi saksalaisten miehitysalueelle. Noin 1/3 inkerinsuomalaisista joutui saartorenkaaseen ja heidät pakkosiirrettiin keväällä 1942 saarretusta Leningradista Siperiaan.

Siirtoa nimitettiin pakkoevakuoinniksi sota-ajan olosuhteisiin viitaten. Väestön siirto alkoi 15.3.1942. Operaatiota pidettiin erittäin salaisena, sillä karkotus tapahtui kansallisuuden perusteella. Tästä voi päätellä, että Neuvostoliiton korkein johto itsekin ymmärsi olevansa tekemässä kansanmurhaa! Tämä evakuointi muutettiin myöhemmin elinikäiseksi karkotukseksi.

Leningradissa ja sen esikaupungeissa menehtyi tutkija Gildin mukaan noin 38’000 saksalaista ja suomalaista siviilihenkilöä nälkään ja kylmyyteen. Ensimmäinen saartotalvi (1941 — 1942) oli erittäin raskas; kylmyys ja nälkä aiheuttivat paljon kärsimystä ja kuolemaa mutta inkeriläisille pahin oli vielä edessä:

Täydellinen Häätö Leningradista Ja Sen Lähialueelta

Inkeriläisten karkotusta Leningradista ja sen esikaupunkialueilta vuoden 1942 maaliskuussa edelsi Leningradin alueen Sisäasiain kansankomissariaatin hallinnon levittämä tieto inkerinsuomalaisten vallankumouksenvastaisen kapinallisen järjestön paljastumisesta.

Gildin kirjan mukaan tämä informaatio oli täysin valheellinen. Sellaista järjestöä ei saarretussa kaupungissa tai sen esikaupunkialueilla ollut. Se oli alusta loppuun asti ”valppaiden” turvallisuuspalvelun erikoiskomission virkailijoiden tehtailema rikosasia. Sisäasiain kansankomissariaatin hallinto oli ennenkin kertonut erilaisista paljastamistaan vallankumouksenvastaisista vakoilu- ynnä muista järjestöistä ja ryhmistä inkerinsuomalaisten keskuudessa.

Tällainen informaatio ei voinut olla lisäämättä vallanpitäjien päättäväisyyttä jatkaa inkerinsuomalaisten täydellistä häätöä Leningradista ja sen alueelta.

Beria, Stalin Ja Zdanov

Berijan johtama turvallisuuspalvelu kehitti vuonna 1942 suunnitelman inkerinsuomalaisten lopulliseksi häätämiseksi Leningradista ja Leningradin alueelta. Suunnitelma sai Stalinin ja Zdanovin hyväksynnän.

Inkerinsuomalaisille, joita pakkosiirrettiin Leningradista ja sen lähialueilta vuosina 1942 — 1943, määrättiin Stalinin johtaman Valtiollisen puolustuskomitean toimesta elinikäisiksi pakkosiirtopaikoiksi:

• Jakutian pohjoisalueet,
• Pohjoisen jäämeren Laptevien meren rannikot,
• Trofimovskin saari sekä
• Itä-Siperian kaukaiset asutuskeskukset.

Salainen Pakkosiirto

Vuoden 1942 maaliskuussa Leningradin alueen puolue- ja neuvostoelinten työntekijät, joita Sisäasiain kansankomissariaatti oli informoinut inkerinsuomalaisten vallankumouksenvastaisen kapinallisjärjestön paljastuksesta, alkoivat aktiivisesti etsiä inkerinsuomalaisia, jotka värjöttelivät rintamaoloissaan kellareissa ja maakuopissa.

Inkerinsuomalaisten pakkosiirrot pidettiin salassa. Kolpinassa, Leningradin rintamalinjalla Izoran tehtaan alueella seisoivat tavaravaunut, joihin löydettyjä inkerinsuomalaisia toimitettiin. Haavoittuneita ja aliravittuja vedettiin kelkoilla. Siirtolaisille ilmoitettiin, että heidät evakuoidaan kuten muutkin saartorenkaaseen jääneet kansalaiset.

Vallanpitäjät Valehtelivat

Ei ole ensimmäistä kertaa kun vallanpitäjät valehtelivat inkeriläisille! Tässäkin tapauksessa vallanpitäjät ja Sisäasiain kansankomissariaatin työntekijät uskottelivat, että heidät viedään vain väliaikaisesti evakkoon. Evakuointitodistuksia jakoivat ja allekirjoittivat piirien evakuointikomissioiden esimiehet…

Todellisuudessa edessä oli pitkä taival, jonka aikana pakkosiirrettyjen osaksi tuli nälkää, kylmyyttä, sairauksia ja kuolemia.

Elämäntien Kautta Kuolemaan

Inkerinsuomalaisten kiireellisen pakkosiirron jälkeen kokonaiset kylät tyhjenivät Leningradista ja sen lähialueilta. Vuoden 1942 maaliskuun loppuun mennessä siirrettiin jäätyneen Laatokan yli ns. elämäntietä pitkin noin 28 tuhatta inkerinsuomalaista. Heidät lähetettiin erikoissiirtolaisiksi Siperian koillisosiin, jonne pelkkä matka tavaravaunuissa kesti noin kuukauden!

Noin kolmasosa ihmisistä kuoli jo matkalla aliravitsemukseen ja sairauksiin. Yleisempiä sairauksia olivat punatauti (dysenteria) ja lavantauti. Minkäänlaista lääkintäapua ei heille annettu, eikä kriittisessä tilassa olevia sairaita sijoitettu sairaaloihin.

Evakkojunien Ulkopuolella

Jo muutaman kymmenen, viimeistään sadan kilometrin päässä piiritetystä Leningradista alue oli sotatoimista vapaata. Erikoisjunat jyskyttivät Siperian päin läpi alueen, jossa vapaat kansalaiset junien ulkopuolella, sodanaikaisesta köyhyydestä huolimatta, eivät kuolleet nälkään. Mutta inkerinsuomalaiset oli lukittu härkävaunuihin. Kylmä, nälkä ja taudit piinasivat heitä kuukauden ajan!

Varmasti apua olisi saatu siviiliväestöltä, mutta junia vartioitiin aseiden kanssa. Kontaktia paikalliseen väestöön ei sallittu.

Lapsikuolleisuus

Lapsikuolleisuus oli erittäin korkea, mutta myös keski-ikäisiä ihmisiä kuoli, sekä kokonaisia perheitäkin. Jokaisessa junassa oli erillinen vaunu kuolleita varten. Välinpitämättömät ja juopottelevat vartijat poistivat vaunuista kuolleita epäsäännöllisesti ja latoivat ne joko viimeiseen vaunuun tai lähimpänä olevalle tavaravaunun sillalle. Risteysasemilla kuolleita luovutettiin hautauspalvelun työntekijöille.

Gildi tuo esimerkin junasta N 307, joka lähti 27. maaliskuuta ja saapui Krasnojarskiin 27. huhtikuuta v. 1942, matkan aikana menehtyivät muiden muassa henkilöt:

• Alkanen Maria Paavalin tytär, syntynyt vuonna 1941 Parkalan piirin Sierattalan kylässä, suomalainen, kuollut 22.04.1942 aliravitsemukseen.
• Suokas Einari Andreaksen poika, syntynyt vuonna 1941 Parkalan piirin Osselkin kylässä, suomalainen, kuollut 22.04.1942 aliravitsemukseen ja
• monet muut …

Olisi Voitu Pelastaa Kuolemasta

Nämä sekä tuhannet muut pakkosiirtolaiset kuolivat vankilaolosuhteisiin verrattavan matkan aikana Neuvostoliiton maaperällä, sillä valtiovalta piti jokaista inkerinsuomalaista maansa mahdollisena vihollisena.

Jos pakkosiirtolaisia olisi majoitettu vaikkapa väliaikaisesti Vologdan, Kirovin tai Kostroman alueille, olisi voitu pelkän paikallisväestön avulla, ilman valtion tukea, pelastaa valtaosa näistä erikoisjunissa kuolleista pakkosiirtolaisista.

Tällaiselle julmuudelle ei löydy sanoja! Julmaa ja epäinhimillistä toimintaa! Inkerin kansa oli tuomittu kuolemaan! Jos ei kuukauden matkan aikana erikoisjunissa, niin ainakin viimeistään Jäämeren rannikolla… Ja niin se tapahtui! Harva selvisi tuosta ihmismyllystä!

Todistajana Nikolai Nikolain Poika Gabyšev

Tutkija Gildi tuo kirjassaan esiin paljon saartorenkaasta pakolla evakuoituja ihmiskohtaloita. Tässä ote Nikolai Nikolain poika Gabyšev’in kertomuksesta 12. joulukuuta 2003:

Vuonna 1942 meille tuotiin Lena-jokea pitkin 5 tuhatta eri kansallisuutta olevaa pakkosiirtolaista. Yli 300 inkerinsuomalaista jätettiin paljaalle merenrannalle Erkylyyn. Sisäasiain kansankomissariaatin vartijat eivät päästäneet paikallisia asukkaita heidän luokseen. Pakkosiirtolaiset rakensivat uppopuista kasarmin, jossa asuivat vanhukset ja naiset lasten kanssa. Miehet vietiin työarmeijaan. Naiset kalastivat nuotalla. Jos he eivät täyttäneet määrättyä normia, he eivät saaneet niukkaa ruoka-annostaan. Heillä olivat kevyet kesävaatteet, ne eivät suojelleet pakkasilta ja talven arktisilta tuulilta. Kun meri jäätyi, kalat katosivat Lena-joen suulle ja leirissä alkoi nälkä. Paikalliset asukkaat yrittivät auttaa heitä, mutta ihmisten kuolemia ei onnistuttu välttämään. Noin 100 eloon jäänyttä ihmistä siirrettiin keväällä Bykovin niemelle. Menehtyneiden muistoksi Tiksin asukkaat valmistivat ja pystyttivät Erkylyyn 6 metrin korkuisen ristin.

Tämä on vain yksi esimerkki. Inkerinsuomalaisia kuoli sietämättömissä elinolosuhteissa myös muilla Pohjoisen jäämeren rannikkoseuduilla, jopa kokonaisia perheitä kerralla.

Murhenäytelmä Ihmisyyttä Vastaan

Tämä Inkerin suomalaisten pakkosiirto piiritetystä Leningradista Jäämeren rannikolle kevällä 1942 oli mitä julmin murhenäytelmä ihmisyyttä vastaan!

Heitä olisi voinut todellakin pelastaa sijoittamalla sodasta vapaalle Neuvostoliiton maaperälle eikä kiduttaa kuukauden ajan kylmyydessä ja nälässä sairauksien piinaamana kuolemanvaunuissa matkalla Jäämeren rannikolle asti!

Äitini Sisko Anni

Olen jo kertonut blogissani siitä, että nämä tarinat koskettavat minua syvästi vieläkin sen takia, että juuri tämän pakkosiirron läpi on kulkenut äitini nuorin sisko Anni, joka, todistaja Nikolai Nikolain pojan Gabyševin kertomuksen mukaisesti, oli todennäköisesti yksi noista 100 inkeriläisestä eloon jääneestä.

Hänet siirrettiin Bykovin niemelle.
Anni-tädin viimeinen osoite oli:

Bulunskij raion
Быков-мыс / Bulunskin piiri,
Bykovin niemi.

Lähdeaineistoa

Leonid Andreinpoika Gildi’n kirja suomeksi ilman martyrologiaa. 204 sivua.

Leonid Andreinpoika Gildi’n kirja Venäjäksi.

Tyyne Martikaisen Martyrologia. Uhriluettelo, jossa on lueteltu 6’129 inkeriläisen nimi.