Elämäni Koulut

Vanhempieni elämä karkotettuina pakolaisina eri puolilla Neuvostoliittoa on jäänyt muistiini useina koulun vaihtoina jo alaluokilta alkaen.

Esikoulu

Olin suomalainen jo syntyessäni. Kuulin ja puhuin pelkkää Suomen kieltä viisi ja puoli vuotiaaksi asti. Siinä minun äidinkielen oppini! Isoisän virsikirja oli minun aapiseni ja Amalia-täti opettajani. Amalia-täti oli Heistosen tytöistä kaikkein oppinein, äiti hoiti nuorempaa veljeäni ja isoisällä oli kiire suutarintöidensä kanssa.

Isoisän virsikirja oli kirjoitettu goottisin kirjaimin. Ne minä opin evakkomatkalla Udmurtiaan. Jo ennen venäjänkieliseen kouluun lähtemistä luin virsikirjaa ja lauloinkin. Kun parvella lauloin Maan korvessa kulkevi lapsosen tie… niin pitkä on matka ei kotia näy…, Isoäiti, Varpu, alhaalla kuunteli puuhaten ison kiukaan (uunin) ääressä ja muistan hänen sanoneen kyynel silmissä”: ”kuinka kauniisti tuo lapsi laulaa!” Olin hänen ensimmäinen lapsenlapsensa.

Lukemaan ja jopa kirjoittamaan opin niillä kauniilla, mutta vaikeilla, goottisilla kirjaimilla. Aune-Amalia, Maalja-täti opetti lukemista siitä isoisän virsikirjasta, jonka hän otti mukana evakkoon. Virsikirja kulki suvussamme aina tänne Suomeen Suomeen asti. Äitini Hilma-Maria Heistonen piti siitä huolta. Nyt kirja on tuossa pöydällä ja muistuttaa paljon koko sukumme kohtaloista ja omastakin elämästäni! – Kun 7-luokalla alkoi saksankieli ja kerran opettaja alkoi kertomaa goottisista kirjaimista ja malliksi kirjoitti taululle, niin minä kirjoitin kirjaimet helposti ja nopeasti. Hän ihmetteli kovasti, että mistä olen oppinut!

Seitsemän vuotiaana osasin lukea Suomen kieltä sujuvasti.

Ensimmäiselle Luokalle Kouluun

6. syyskuuta vuonna 1941 tuli, evakuointi, äkkilähtö kotoa, Inkerinmaalta, Lempaalan pitäjän Oinaalan kylästä, Arvilan talosta. Koko Pohjois-Inkeri tyhjennettiin suomalaisista. Meidät vietiin Udmurtiaan. Takaisin kotiseudulle emme koskaan päässeet.

8 -vuotiaana (1944) aloitin venäjänkielisen virallisen koulun. Olimme evakossa ja asuimme udmurtialaisessa Sulvai’n-kylässä. Jo kouluun lähteminen oli iso projekti! Kouluun minua saattoivat, ei vain Heistoset, mutta myös evakossa olleet Oinaalan kylän naapurit, Tirraset.

• Heidän miniänsä Alina ompeli minulle jostain kangaspalasta puseron!
• Hameen, jonka helma oli kauniisti päätetty siksak-kuviolla oli neulonut Viljam-eno pellavalangasta,
• jonka oli Malja-täti värttinällä punonut rihmaksi.
• Tirrosilta oli saatu punottu kori. Nyt minä sain sen kirjoja varten.
• Mutta mikä parasta? Talvella minulla oli valkoinen kani-turkki, jonka äitini sai sota-avustuksena Amerikasta asti.
• Jalassa olivat uudet tuohivirsut, jotka Isoisä-Simo oli punonut.

Olin tosi ylpeä.

Koulu oli pienen matkan takana. Oppilaita oli paljon. Muistan luokan opettajan. Hän oli isokokoinen hieman pelottava mies-henkilö, mutta sopeuduin hyvin.

Udmurtian koulukuva. Oheinen kuva udmurtialaisesta luokasta on otettu (1947) kaksi vuotta sen jälkeen, kun läksimme sieltä (1945). Opettajan ja joitakin oppilaita tunnistan. Kuvassa on myös aivan minun näköiseni tyttö, eturivissä kolmas oikealta, mutta vuosiluvut eivät täsmää.

En muista että olisi ollut koulussa minkäänlaista syrjintää. Ulkona välitunnilla pojat kiusasivat ja kerran lensin keinusta… jota pojat tahallaan heittivät liian korkealle ja putosin siitä maahan ja sain pahan aivotärähdyksen, koska minun antoivat olla siinä niin kauan, että tulin tajuihini ja pääsin itse nousemaan. Ei siinä lääkäriä kutsuttu! Enkä muista kertoivatko siitä edes äidillenikään!

Syksyllä 1945 palasimme Udmurtiasta, mutta Oinaalan kylässä enää ei ollut yhtäkään taloa pystyssä. Löysimme vain talon peruskivet. Sama juna, joka toi meidät Oinaalaan Perin asemalle, lähti parin päivän päästä viemään muualle. Uusi paikka oli Leningradin alueella Volosovan lähellä oleva Budinan kylä / деревня Будино.

Volosovan / Budinon koulu

Volosova oli aluetta, jossa olivat olleet saksalaiset ja vuosina 1946 – 1947 saksalaisia vankeja oli edelleen Sumino-sovhoosissa tekemässä töitä! Näimme heitä ison joukon talvella lapioilla raivaamassa lunta autotieltä ja heitä vartioimassa oli venäläisiä sotilaita pyssyineen.

Sinne sovhoosiin toivat myös inkeriläisiä töihin. Vähän ajan päästä saksalaiset vangit siirrettiin muualle ja sovhoosin töitä jatkoivat inkeriläiset.

Budinan koulu oli järjestetty erääseen taloon, jossa olivat majoittuneet sodan aikana saksalaiset sotilaat. Siinä oli kaksi isoa huonetta, joten 1, 2 ja 3 -luokkalaiset oli jaettu kahteen eri huoneeseen. Opettajia oli kaksi. Muistan heidän nimet mutta en sukunimeä: nuorempi oli Tamara Stepanovna ja vanhempi Maria Fedorovna.

Budinan koulukuvassa olen ylärivissä vasemmalla. Olen vasta saanut uuden oppikirjan ”Родная Речь” / ”Oma kieli”, pidän sitä ylpeänä kainalossa. Kirjoja riitti vain parhaille oppilaille.

Kävin Budinan koulussa vielä toisen luokan ja kolmannenkin. Sitten aloin käydä 4:ttä luokkaa 3 kilometrin päässä Volosovassa, mutta pian käsky tuli kaikille lähteä taas juna-asemalle tavaroineen ja meidät siirrettiin Itä-Viroon Vyru / Выру -nimiseen paikkaan, jossa sitten jatkoin neljättä luokaa.

Tarina jatkuu …