Elämäni Koulut. Osa 2.

Asuminen Volosovan piirin Budinan kylässä päättyi, kun viranomaiset vetivät aikuisille ristin passiin ja oli pakko lähteä taas minne käskettiin. Kaikki valmistautuivat matkalle, niin äitinikin. Kun viranomaiset tarkistivat passeja, niin äidilleni ilmoitettiin, että hän saa jäädä, koska hän on kaatuneen sotilaan leski.

Niinpä me jäimme Budinaan, pois muusta oman kylän porukasta. Se oli äkillinen ja virheellinen päätös äidiltäni, koska kaikki edelliset vuodet me kuljimme Heistosen suvun ja muitten kyläläistemme kanssa samassa porukassa ja se auttoi pärjäämään! Kun tavarajuna vei muut ja me jäimme, niin muistan kuinka tuli tosi paha mieli ja oudon turvaton tunne.

Matka Võruun

Päätimme äitini kanssa, että lähdemme etsimään heitä! Nyt pitikin sitten meidän kolmen, äitini ja kaksi lasta, lähteä omalla kustannuksellamme etsimään turvaa omaisten parista. Äiti sai selville osoitteen, jonne muut oli viety. Se oli Virossa lähellä Vyrun (Võru) asemaa.

Lähdimme kävellen kaikkine kimpsuinemme ja kampsuinemme kolmen kilometrin päähän Volosovan rautatieasemalle. Ensiksi piti kauan jonottaa lippukassalle ja kun se lippu oli saatu, niin sitten selvisi, että juna lähtee vasta seuraavana päivänä, joten oli pakko odottaa asemalla. Punahattuinen virkailija käski meidät pois odotushuoneesta, koska yöksi talo suljetaan. Minulla oli kuumetta ja äitini pyysi, että jättäisivät meidät vaikka lukon taakse, mutta siihen eivät suostuneet, joten äitini laittoi leveän ja korkean penkin alle matkatavaramme ja minä asetuin niitten päälle nukkumaan. Itse hän meni 6-vuotiaan veljeni kanssa ulos odottamaan aamun tuloa. Oli kuitenkin jo alkukesä, ei talvi.

En muista juuri mitään Viron matkan varrelta, mutta äitini kertoman mukaan, kolmen päivän päästä saavuimme matkan päätepysäkille Vyrun asemalle ja sieltä löysimme muut Kereppi-nimiseltä (Хутор Керепи) maatilalta.

Perillä meitä odotti kallion kupeeseen rakennettu iso talo. Me asuimme yläkerrassa, kaikkiaan 9 perhettä lapsineen. Yhteinen keittiö kaikille. Siellä perheet valmistivat vuorotelleen ruokaa. Aikuiset kävivät metsätöissä ja saivat vähän palkkaakin verrattuna siihen, että nälkävuosina edellisessä Sumino-sovhoosissa tekivät työtä ilman palkkaa. (Ehkäpä vielä kirjoitan nälkävuosista erikseen.)

Paimenessa

Tuli kesä ja alkoi lähestyä syksy. Minä halusin kouluun. Äidilläni oli huoli miten saada minulle vaatteita koulua varten. Palkka oli pieni ja kahden lapsen kanssa piti pärjätä. Hän oli kuullut, että lähellä isommassa asutuskeskuksessa on tori ja siellä virolaiset värväsivät siirtolaisia pimeään työhön ja tiettävästi kyselivät paimentyttöä. Äitini kysyikin minulta, että haluaisinko lähteä paimentytöksi. Saat siellä ruokaa ja vielä tienaatkin jotain. Minä suostuin! (Ehkäpä vielä kirjoitan paimenessa olosta …)

Paimentytön palkkana sain siellä joka aamu lasillisen maitoa ja ison palan vehnäleipää ja keltaista voita sen päälle! En muista saaneeni muita aterioita. Päiväunet sain nukkua heinäladossa. Työpäivän jälkeen yöksi pääsin emännän ja isännän makuuhuoneen oven taakse pieneen eteiseen. Siinä oli minulle sänky ja pöytä jolla söin ammupalankin. En muista kuinka monta viikkoa olin paimentyttönä, mutta äitini oli pettynyt siihen mitä sain palkaksi. Ei tullut säkki jauhoja, mikä oli luvattu, vaan sellaisen isomman pussin verran kuitenkin.

Võrun koulu

No niin, koulu alkoi ja monet siirtolaisten lapset ja minä mukaan aloitimme koulun. Koulu oli muutaman kilometrin päässä Vyrussa. Se oli venäjänkielinen, mutta muistan, että koulussa joku puhui vironkieltä ja opetti meille sanoja. Nyt jälkikäteen olen miettinyt miten se oli mahdollista, mutta niin se oli. Vironkieli tarttui hyvin korvaani.

Huomasin jo silloin, että tämän koulun oppilaat ovat poikkeuksellisen hyvin pukeutuneet ja ”kylläiset” ja erityisesti sen, että opettajat olivat korkeampaa sotilaallista kastia rintamitaleista päätellen. Koulukuvassa se näkyy.

En muista mitään läksyjä tai kirjoja. Yksi tapahtuma on jäänyt mieleeni: Kun kerran liikuntatunnilla sain jalkaani sukset, joita vuorotellen käytimme ja lähdin iloisesti liikkeelle, niin kuulin kuinka opettaja sanoi: ”tuosta tytöstä tulee hyvä hiihtäjä!”. Se ilahdutti kovasti minua!

Muita kontakteja opettajiin tai oppilaisiin en muista. Me taisimme olla siinä koulussa kuin ilmaa, mutta silti oli hyvä, että kuitenkin pääsimme kouluun!

Talvi meni siinä koulussa, mutta pian taas viranomaiset laittoivat aikuisille merkinnän epäluotettavuudesta passiin, pykälä 38, ja antoivat 24 tuntia aikaa poistua paikkakunnalta.

Päreen Höyläystä Ja Metsätöitä

Taas pakkauduimme tavaravaunuihin ja lähdimme kohti tuntematonta. Juna pysähtyi Pihkovan (Псков) alueella Pljussan (Плюсса) asemalla ja meidät käskettiin ulos. Saimme siirtää tavarat ränsistyneeseen parakkiin ja aikuiset käskettiin saman tien työhön.

Työnä oli tehdä pitkiä päreen suikaleita. Kapeita suikaleita vuoltiin sellaisista noin metrin mittaisista pölkyistä, jotka oli halkaistu kapeiksi. Veistä painettiin kahdella kädellä tasaisesti alaspäin ja näin saatiin aikaiseksi pitkiä, koko halon mittaisia liuskoja.

Jos täytti normin, sai palkaksi leipäkortin. Naiset tekivät tätä erittäin raskasta työtä. Seurasin siinä työssä äitiäni ja halusin auttaa. Kokeilin päreiden vuolemista itsekin. Siinä vaadittiin tarkkuutta ja fyysistä voimaa. Muutaman kerran onnistuinkin hyvin, mutta en jaksanut enempää. Myöhemmin aikuiset määrättiin metsätöihin.

Plussan Koulu – Плюсса

Alkoi lähestyä syksy ja taas halusin päästä kouluun. Ja pääsinkin Plussan kouluun. Kävin tätä koulua vain muutaman päivän. Muistan sen luokan hyvin. Kerran kesken oppituntia ovi avautui ja luokkaan tuli uusi oppilas. Hän oli kaunis tyttö, pukeutunut tyylikkäästi koulun univormuun ja vieläpä pioneeriliina kaulassa. Hän esitteli itsensä voimakkaalla äänellä: Nimeni on Galina Smelaja! (Galina Rohkea) – Меня зовут Галина Смелая! Ja sellaiselta hän tuntuikin!

Galina Rohkea jäi Plussan kouluun ja minun piti lähteä kiipeämään kuorma-auton avolavalle, koska taas tuli aikuisille käsky siirtyä uuteen paikkaan.

Meidät kyyditettiin pitkin metsäteitä 30 kilometrin päähän Pihkovan alueen Ljadan (Ляды) piirin Igomel (Игомель) -nimiseen kylään.

Tarina jatkuu…

Linkkejä ja Kuvaselityksiä

  • Elämäni Koulut. Osa 1.
    • Linkki tämän kirjoitussarjan ensimmäiseen osaan.
  • Volosovan asema
    • Tässä rakennuksessa olen nukkunut penkin alla yön yli keväällä 1947.
  • Võrun asema
    • Kolme päivää matkustamista
    • Vihdoin perillä ja yhdessä sukulaisten luona.
    • Vuoden jälkeen matka jatkuu taas.
    • tällä kertaa kohti Plussaa.
  • Võrun koulun neljäs luokka
    • neljännen luokan oppilaat 1948.
    • Minä istun penkillä toisessa rivissä vasemmalla.
    • Vieressä Inkeriläinen kaverini Lilja.
    • Saman rivin oikeassa reunassa seisoo penkin takana myös inkeriläinen Arvi, joka oli aina meidän seurassamme.
    • Vaatteista erottaa inkeriläiset,
    • venäläisillä on koulu-univormut.
    • Huomaa opettajan sotilaalliset arvomerkit.
  • Plussan asema
    • Päresavotta oli täällä.
  • Plussan koulu
    • Plussan vanha koulurakennus.
    • Tänne jäi Galina Rohkea.
    • Ja matka jatkui kohti Igomeliä.
viovio

Syntymäpaikka Pohjois-Inkeri, Lempaalan kunta, Oinaalan kylä, Arvilan talo.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu