Elämäni Koulut. Osa 3. Igomelj.

Saavuimme Igomeliin. Sen niminen kylä oli olemassa, mutta meidän vietiin siinä lähellä olevalle sotilaitten asuinalueelle. Siellä ei ollut muuta, kuin muutama matala parakkimallinen rakennus ja maan alle rakennettuja korsuja. Ne olivat saksalaisten rakentamia. Alueella liikkui vielä Puna-Armeijan sotilaita, joista viimeiset poistuivat vasta meidän tulomme jälkeen. Matalat rakennukset täyttyivät nopeasti tulokkaista. Osa porukasta jäi siihen aukiolle odottamaan miten meille käy?

Korsu ja Perunasäkki

Meidän perheellemme osoitettiin ”majoituspaikaksi” erästä ovea, joka vei maan alle! Varovasti laskeuduimme äitini kanssa tavaroinemme rappusia alas pitkään hämärään käytävään. Huomasin, että heti siinä vasemmalla pienessä tilassa oli rautainen liesi ja korsun ainoa sähkölamppu katossa. Lieden edessä oli lämmityshalkoja.

Pitkän käytävän reunoilla, oli rivi sellaisia ”karsinoita”, joissa kussakin oli kaksi kaksikerroksista laveria, neljä sänkyä. Jonkin verran valoa tuli katon rajassa olevista pienistä ikkunoista.

Äitini vei minut ja veljeni yhteen karsinaan ja me siirryimme syvemmälle, koska käytävän loppupäästä alkoi kuulua miesten ääniä. Sieltä alkoikin tulla sotilaspukuisia miehiä ja jokainen kantoi raskasta säkkiä. Arvasimme, että ne ovat perunasäkkejä. He hakivat sieltä takavarastosta näitä perunasäkkejä monta kertaa.

Eräs sotilaista, joka käveli viimeisenä, katsoi meitä ja jätti perunasäkin meitä varten siihen nurkkaukseen. Me säikähdimme, mutta kävimme seisomaan säkin eteen ikään kuin piilottaman sitä. Muistan hyvin kuinka meitä pelotti! Että mitä nyt tapahtuu? Ja pian tapahtuikin! Kun kaikki säkit oli viety ylös ja tuli hiljaista, niin kuuluikin käytävältä raskaat saappaan askeleet. Se oli joku korkeampi arvoinen sotamies. Hän huomasi sen perunasäkin meillä. Hän kävi syyttämään meitä, että varastimme sen. Siitä äitiäni olisivat voineet syyttää varkaudesta, mutta puolustuksemme takia äitini ja minäkin jouduimme kertomaan, että eräs sotilas jätti sen siihen. Pian yksi sotilas tuli ja haki sen perunasäkin pois.

Miten tuolle ystävälliselle sotilaalle kävi? Vaikea sanoa.

Inkeriläiset siirtotyöläisinä

Emme siinä korsussa kauan asuneet, arvelisin, että muutaman viikon. Sitten tuli määräys työhön. Osa inkeriläisistä, ainakin osa Heistosista, Tirraset ynnä muita kyyditettiin eteenpäin noin parikymmentä kilometriä syvemmälle Pihkovan aluetta Zarudinjen (Зарудинье) kylään. Meidät kaikki sijoitettiin paikallisten asukkaitten taloihin. Aikuiset käskettiin saman tien metsätöihin!

Tässä oli hyvä puoli se, että muutaman kilometrin päässä oli tämän hallintopiirin keskus Ljady (Ляды). Siellä oli keskikoulu jonne pääsin viidennelle luokalle. Igomelissa olisi ollut vain kansakoulu (начальная школа).

Ljady’n Koulu

Nyt pääsin vihdoinkin jatkamaan viidettä luokkaa. Alkoi jo pimeä syksy. Äitini piti mennä töihin varhain aamulla ja minä läksin myöhemmin yksin kouluun. Pelotti kovasti, kun piti kävellä ison metsän läpi. Niinpä matkalla töihin äiti saattoi minut erääseen taloon, jossa minä istuin pimeässä tuvassa odottamassa, että sen talon koululainen herää. Herättyään hän söi aamupalan lähes pimeän tuvan toisessa päässä ja sitten yhdessä lähdimme kohti koulua. Joskus nukahdin siinä pimeässä penkillä odottaessa. Sähkövaloa ei talossa ollut.

Sen talon, johon meidät oli määrätty majoitettavaksi, emäntä otti pikkuveljeni hoitoon päiväksi. Hän ei oikein tykännyt työstä ja torui meitä jatkuvasti, mutta määräys oli määräys.

Usein osuimme koulumatkalla yhteen koulun opettajan, sukunimeltään Tchaikin (Чайкин) kanssa. Etunimeä en muista. Hän oli selvinnyt sodasta, asui yksin ihan tyhjässä talossa. Siellä oli vain yksi sänky, yksi pöytä ja yksi tuoli. Muistan tämän, koska me tämän kylän oppilaat, kävimme joukolla joskus hänen luonaan. Noin vaan, juttelemassa.

Nyt jälkeenpäin voin sanoa, että hän oli kuin yksinäinen susi. Koko omaisuus hänellä oli yhdessä repussa ja sitä hän kuljetti aina mukanaan. Ainakin muistan, että hän olisi opettanut fysiikkaa. Me tykkäsimme hänestä varmaan sen takia, että hän keskusteli kanssamme tasa-arvoisesti.

Näin meni talvi ja tuli kevät ja maaliskuu.

Kevät 1949

Aikuiset olivat nyt kaataneet metsää sen verran, mitä oli keskus-komiteassa suunniteltu ja tuli taas käsky! Nyt kaikki inkeriläiset siirrettiin tästä kylästä kuorma-autoilla takaisin päin noin 7 km kohti Igome’liä.

Meidät jätettiin nyt Berezsitsan (Березицы) kylään. Kolme vai lieneekö peräti neljä perhettä sijoitettiin ison tyhjään ja kylmään taloon.

Aikuiset määrättiin jälleen metsätöihin. Nyt työmaa oli pidemmän matkan takana ja sinne inkeriläiset vietiin kuorma-autoilla koko viikoksi. Vapapäiväksi heidät haettiin pois. Tässä vaiheessa äitini alkoi protestoida, että minne jättää lapset! Onneksi hänelle annettiin yövahdin paikka. Työnä oli vahtia uittotukkeja varkailta. Tie varastoalueelle kulki aivan asumamme talon vierestä, joten tehtävä oli helppo, tosin vaati valvomista öisin.

Äitini sai olla veljeni kanssa ja minä halusin jatkaa viidettä luokkaa, mutta samassa koulussa kuin ennenkin. Koulumatkaa tulikin 10 kilometriä! Minulla olisi ollut myös mahdollisuus siirtyä Orehovna koluun, jonne matka oli 7 km. Mutta olin tottunut Ljadan kouluun ja halusin käydä siinä viidennen luokan loppuun. Äiti antoi minun päättää.

Koulu oli vielä noin 3 kuukautta: maalis-, huhti- ja toukokuu. Joten aloin juosta Berezsitsasta Ljadan kouluun. Matkalla oli kilometritolkulla metsää, sitten Zarudenien (Заруденье) kylä, taas metsää ja vasta sitten Ljadan keskusta. Ei siellä mitään autoja ajellut ja ihmisiäkin liikkui harvoin. Aika usein samaan suuntaan käveli joku mieshenkilö. Kävi sielläpäin töissä. Minä arastelin häntä ja keksin oman strategian. Jos me satuimme samana aikana metsätien kohdalla, niin minä hiljensin vauhtia ja silloin kun näkyvissä oli kylä, niin juoksin hänen ohi. Kerran sivukatseella huomasin, että hän hymyili.

Nämä 10 km koulumatkat olivat tosi raskaita. Ei ollut kouluruokaa tarjolla ja omat eväätkin olivat huonot. Paluumatkalla koulusta kannoin vielä kaupasta ostettua leipää, en muista oliko se silloin kortilla vai ilman. Söin vähän leivästä ja se auttoi pärjäämään matkalla kotiin. Minä yliarvioin tietenkin omat voimani, joten en muista kuinka kauan jaksoin juosta ne 10 km ja sainko lopulta todistuksen Ljadan koulusta vai vaihdoinko kuitenkin lyhempään matkaan eli 7 km päässä olevaan Orehovnan kouluun, jossa seuraavana lukuvuonna jatkoin kuudetta luokkaa ja veljeni Tolja lähti ensimmäiselle luokalle. Molemmat kävelimme samat 7 kilometriä.

Takaisin Igomeliin

Sillä välin, kun meidän porukka inkeriläisiä oli metsätöissä, toinen porukka oli saanut rakennettua valmiiksi sahalaitoksen Igomeliin. Nyt tarvittiin työvoimaa sahalle ja meidät määrättiin sinne.

Igomelin sotilasparakeista ja korsuista koostunut metsälähiö oli nyt teollisuusaluetta. Sinne oli rakennettu sahalaitos, uusia asuinparakkeja, kauppa, yleinen sauna ja klubitalo (nuorisoseuran talo) rakennettiin pian tulomme jälkeen. Kaiken tämän tekivät ahkerat inkeriläiset.

Olimme onnellisia päästessämme omiemme pariin. Ja uusi asuntokin!

Veljeni jatkoi Igomelin koulussa toisella luokalla. Minä taas tallustin seitsemännelle luokalle ne samaiset 7 kilometriä Orehovnan kouluun mutta vastapäisestä suunnasta kuin Beresitsassa asuessamme.

Bussikyyti Plussa’sta Ljady’yn

Nykyisen bussireitti Plussa – Ljady’n pysäkit. Näitä teitä olen lapsena kulkenut moneen kertaan.

Расписание рейса Остановка
Плюсса Plussa Täältä matka alkoi Igomelj’iin
Большое Захонье Bolchoezahone
Терешинка Tereshinka
Должицы Dolzhitsy
Погребище Pogrebishe
Игомель Igomelj Täällä asuimme korsussa.
Tänne rakennettiin saha
Почап Pochap
Ореховно Orerehovno Koulu. Tänne kouluun 7 km Berezitsy’sta
Березицы Berezitsy Täältä juoksin kouluun 10 km metsätietä
Заруденье Zarudenye Täällä odotin toista oppilasta aamupimeässä
Ляды Ljady Tänne juoksin kouluun Zarudenye’sta

Linkkejä Ja Kuvanselityksiä

  • Bussireitin Plussa – Ljady pysäkit

    • Nykyään matka taittuu alle tunnissa.
  • Igomelj’in kansakoulu

    • Veljeni Tolja toisella luokalla.
    • Kolmannessa rivissä kolmas oikealta
    • Rusettipäisen tytön vieressä
    • Suurin osa oppilaista on inkeriläisiä
    • Opettajat muistan. He työskentelivät tässä koulussa vielä yli 40 vuotta aina koulun lakkauttamiseen asti.
  • Orerehovno’n keskikoulu

    • Seitsemäs luokka.
    • Viola takarivissä ensimmäinen oikealta.
    • Takarivissä luokan opettaja
    • Koulun johtaja toisessa rivissä
  • Igomelj’in sahan työntekijät tauolla

    • Eturivi ensimmäinen oikealta: Äitini Hilma Heistonen
    • Eturivi kolmas oikealta: Äitini työpari Hilda Tirranen
    • Naiset notelivat pareittain näitä parruja kuoma-auton lavalle. Raskas työ.
  • Naistenpäivän onnittelukortit

    • Naistenpäivänä sahan johtaja onnitteli jokaista naistyöntekijää onnittelukortilla
    • Äitini Hilma takarivissä ensimmäinen oikealta
    • Hilda Tirranen takarivissä toinen oikealta.
    • Monet kasvot ovat tuttuja, mutta nimiä en muista
  • Veli, Äiti ja Minä Igomelj’ssä

    • Elämä kohentui ja saimme paremmat vaatteet.
  • Minä. Seitsemäsluokkalainen.

    • Minä itse. 🙂

Tarina jatkuu …

viovio

Syntymäpaikka Pohjois-Inkeri, Lempaalan kunta, Oinaalan kylä, Arvilan talo.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu