Elämäni Koulut. Osa 34. Lyyti-Täti.

Lyyti Heistonen (1911 – 1996)

Lyyti Heistonen. Simo ja Katri Heistosten tytär.

Kun Lyytiä vanhemmalle Aune-Amalialle (s. 1908) ja nuoremmalle Hilma-Marialle (s. 1913) oli annettu suomalaisittain kaksi nimeä ja hänelle vain yksi, niin Lyyti kertoi, että se tapahtui sen takia, että hän oli niin heikko syntyessänsä, että luulivat, ettei selviä, joten ei tarvitse antaa toista nimeäkään.

Lieneekö ollut niin, en tiedä, mutta kyllä Lyyti-täti selvisi ja jatkoi elämää aika pitkään. Lyyti-täti ja muutkin Simo Heistosen tyttäret ensimmäisestä avioliitosta Katrin kanssa, auttoivat kasvattamaan Simo-Isän ja hänen uuden vaimonsa Varpun (os. Tirranen) lapsia, kun niitä tulikin sitten peräti viisi: neljä poikaa ja tyttö!

Vanhemmista sisaruksista olikin perheen taloudessa paljon apua. Samassa talossa asui vielä lisäksi Iso-isäni Simon vanha äiti (ämmä). Kuulin kyllä puhuttavan ämmästä, mutta en koskaan tullut tietämään hänen nimeään.

Lyyti-täti jäi lopulta vanhaksi piiaksi, kun sota vei sulhasen. Saman kohtalon koki myös Amalia-täti.

Äitini Auttava Käsi

Lyyti-tädin elämänpolku kulki yhteistä tietä äitini kanssa Suomeen ja lopulta aina hautaan asti, kun äitini haudattiin hänen viereensä.

Kun Suuri isänmaallinen sota alkoi Neuvostoliitossa (1941 – 1945) (Великая Отечетвенная Война – ВОВ), Lyyti-täti pakko-otettiin Työarmeijaan (Трудовая армия) Tästä ei saanut kieltäytyä. Rangaistus olisi ollut ankara! Еnsimmäisinä sotapäivinä hänet vietiin Leningradin puolustuslinjalle kaivamaan panssarivaunujen etenemistä estäviä kanavia (рыть окопы). En tiedä miten se onnistui, mutta kuitenkin hän oli yhdessä kanssamme syyskuussa 1941, kun meitä vietiin härkävaunuissa kohti Uralia. Udmurtiaan.

Kun kaikki saavuimme Udmurtiaan, niin viranomaiset löysivät Lyyti-tädin ja pakottivat hänet työarmeijaan kuluvana lähtemään turvesuolle töihin, nostamaan turvetta. Nyt oli pakko erota suvusta! Niin sotilaat pyssyineen veivät meiltä Lyyti-tädin!

Myöhemmin Lyytin nuoremmat veljet, Eino 17 vuotta ja Arvi 16 vuotta, tiedustelivat Lyytiä turvesuon työmaalta, kun huhu levisi, että siellä on tosi pahat olot ja ihmisiä kuolee nälkään ja kylmyyteen. Olihan jo myöhäinen syksy!

Alina-Täti. Alina Tirranen (Syntynyt 1913. Os. ei tiedossa).

Lyyti-tädin palauttamista suvun parin Udmurtiassa auttoi hoitamaan Iso-isän toisen avioliiton kautta sukumme jäseneksi tullut Alina Tirranen. Hän oli kotoisin Oinaalan naapurikylästä Kiiskilästä ja tuli miniäksi Tirrasille, kun meni Tahvana Tirrasen kanssa naimisiin ja muutti Oinaalaan. Hän joutuikin sitten samassa porukassa oinaalalaisten perheitten kanssa matkalle kohti Uralia.

Alina oli ollut ennen sotaa suomenkielisen kansakoulun opettajana, mutta osasi myös venäjääkin. Udmurtiassa hän pääsi kolhoosin kirjanpitäjäksi ja oli hyvissä väleissä kolhoosin puheenjohtajan kanssa ja sitä kautta sai laadituksi jonkinlaiset paperit, joilla Lyyti-täti saataisiin pois turvesuolta. Näin olen kuullut asian edenneen.

Pojat ja Amalia-täti kävivät hakemassa Lyyti-tädin pois sieltä turvesuolta. Turvesuon komentaja taisikin sanoa, että ei hänestä ole enää työntekijäksi, saatte viedä pois! Turvetyömaa oli sotilaallinen laitos, jossa aseistetut sotilaat vartioivat pakkotyössä olevia työarmeijalaisia.

Lyyti täti oli niin heikossa kunnossa, että hänen pelättiin kuolevan siihen paikkaan. Päästyään omaisten pariin Lyyti-täti alkoi kuitenkin virota, vaikka nälänhätä oli ympärillä. Leipää sai kortin mukaan oliko se 400 gramma päiväksi ja lapset vielä vähemmän.

Udmurtiasta muistan kuinka Varpu-mummo jakoi perunoita ruokapöydässä. Hän toi pöytään ison mustan ja höyryävän valurautaisen padan, venäjäksi Чугун, ja siitä antoi jokaiselle yhden perunan. Lapset saivat puoli perunaa. Suolaa ei ollut ja perunan kuoretkin syötiin.

Ruoka siunattiin aina ennen suuhun laittamista.

Oma koti kaikkineen oli jäänyt Oinaalaan ja rosvojen käsiin. Udmurtiassa olimme aivan puilla paljailla. Lyyti-täti, niin kuin kaikki mutkin aikuiset, teki töitä kolhoosissa.

Lopulta selvisimme Udmurtiasta ja sittemmin Lyyti-täti seurasi aina mukanamme ja yritti kaikin keinoin auttaa pärjäämään. Siirtolaisina Pihkovan alueellakin, Igomelissä, hän löysi mahdollisuuden hankkia kilejä (vuohia) ja kasvattaa niitä. Se pelasti meidät monet kerrat nälänhädän uhkalta.

Lyyti-tädin viimeinen leposija on Imatran hautausmaalla.

Tarina jatkuu…

Hakemisto

Hakemisto Elämäni Koulut -sarjan kirjoituksiin löytyy tästä linkistä.

• Hakemisto Uuden Suomen Puheenvuorossa
• Sama hakemisto Inkeri Klubi ry – Клуб Ингрия -sivustolla
• Школа моей жизни. Часть 0. Индекс.

Kuvien Selityksiä

• Kuva Lyyti-Täti
  • 
  • Igomelj.
  • 1950 paikkeilla.
  • Pioni-kukkia taustalla.
  • Sahan parakkitalo taustalla.
• Kuva Kilin paijaus
  • 
  • 1964.
  • Putinan kylässä.
  • Taustalla ostettu hirsitalo.
• Kuva Heinää kileille
  • 
  • 1964.
  • Heinäntekoa kileille.
  • Taustalla ostettu hirsitalo.
  • Vasemmalla Hilma Heistonen.
  • Oikealla Lyyti-Täti.
  • Ison näreen myöhemmin salama katkaisi.
• Kuva Heinän teko
  • 
  • 1964.
  • Heinäntekoa kileille.
  • Putinan kylä.
  • Taustalla kilit.
  • Taustalla kilien läävä (liävä).
• Kuva Kilit kasvoivat
  • 
  • Lapset tykkäsivät kileistä.
  • Taustalla veljeni rakentama kilien läävä.
  • 1965.
• Kuva Lyyti-Täti kotitöissä
  • 
  • Noin 1964.
  • Taustalla Heinälato.
  • Taustalla polttopuita talveksi.
• Kuva Työtodistus
  • 
  • 1945.
  • Lyyti-Tädin työtodistus Udmurtian kolhoosista.
  • Oli töissä kolhoosissa olematta kolhoosin jäsen.
  • Vuosina 1941 – 1945.
• Kuva Lyyti ja Hilma
  • 
  • Putinan kylä.
  • 1960-luku.
  • Erottamattomat ystävät.
  • Hilma Heistonen.
  • Lyyti Heistonen.
  • Missä Lyyti, siellä kukat.
  • Kukat loistivat aina siellä missä sisarukset milloinkin asuivat.
• Kuva Viimeinen matka
  • 
  • Lyyti-Tädin hautajaiset.
  • 1996.
  • Imatra.
• Kuva Hautajaissaatto
  •